Historiallisia Arvosteluja 7/2003:
Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen

Joulukuu 1995: Mediajulkisuutta jälkijunassa – Miksi?

laatinut Ilkka Levä

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Leena Eräsaari: Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen. Gaudeamus: Helsinki, 2002. 232 sivua.

Varoitus: Seuraava teksti sisältää filosofista spekulointia, polemisointeja ja röyhkeitä allegorioita!

Asetettaessa kirjoittava kone liikkeeseen, se kirjoittaa – sotakoneen lailla. Sotakoneen käsitettä ei kuitenkaan tule tässä ymmärtää lähtökohtaisesti väkivaltaiseksi vaan elämistodellisuuksien päälle liimatun totalisoivan puheen rajojen piirtäjäksi ja toisin tekemisen mahdollisuuden avaajaksi. Tässä tapauksessa näin on tehnyt yhteiskuntatieteilijä Leena Eräsaari. Hänen rakennushallituksen yhtiöittämisen tuottamaa muutosta suhteessa julkiseen tilaan luotaava kirjansa Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen julkaistiin jo viime vuoden puolella, mutta tätä arvostelua kirjoittaessani huomaan, että tutkimukseen liittyvät asiat ovat nousseet toden teolla julkisuuteen vasta viimeaikaisten tapahtumien johdosta (mutta vain "hetkellisesti", kuten kaikki mediaan nousevat "asiat" nykyisessä infantiiliin oraalisuuteen ja ahmimiseen sekä sen jälkeiseen kylläiseen ulostamiseen perustuvassa jälkikoloniaalisessa elämysten tuottamiseen ja tuotteistamiseen perustuvassa kulutusyhteiskunnassamme). Näin kävi Jarmo Lampelan Eila-elokuvan myötä. Fiktio kirjoitti faktaan "uuden", mutta kuitenkin samankaltaisen luvun.

Eräsaaren teos nostaa kuitenkin esiin monta muutakin asiaan liittynyttä kulttuurista toistonpakkoa ja ongelmaa, joita elokuva ei pysty nostamaan julkiseen keskusteluun (vaikka se luo todellisuutta ollessaan pääomaa itsessään kuten Jonathan Beller argumentoi). Silti Eräsaaren kirjan mediassa saama kohtelu (pitkä hiljaisuus) hieman ihmetyttää. Onkohan sekin sukua suomalaisille "yhden miehen komiteoille" ja niiden salamyhkäisille, maailmaa näköisekseen muuttaville toimintatavoille, joista Eräsaari tutkimuksessaan juuri kirjoittaa ja joiden siunauksia olemme kaikki viime aikoina saaneet "nauttia" enemmän tai vähemmän.

Vaikka asiantuntijoille on toki varattava aikaa selvitysten ja komiteamietintöjen laatimiseen, on silti kummastuttavaa, että monessa tapauksessa annetut suositukset tunnutaan toteuttavan siitäkin huolimatta, vaikka niitä julkisesti vastustettaisiin miten voimakkaasti tahansa (pitäisikö/saisiko siis puhua asioiden tapahtumisen kulttuurisesta transsilogiikasta?). Ja nämä asiat (eli toteutettavat toimenpiteet) voidaan aina perustella välttämättömyyden logiikalla. Samalla rakennellaan kulttuurisia myyttejä, joissa kehitetyistä toimintatavoista tulee kansallisia hyveitä. Ne tietenkin tarjoavat psyykkistä suojaa juuri tämän ryhmän jäsenille, mutta silti niihin liittyen on syytä esittää tarkentava kysymys: kenelle ja miksi? Ja miten valtaresurssit yleisemmällä tasolla liittyvät tällaiseen kuvioon? Näitä asioita myös Eräsaari kirjassaan pohdiskelee. Miksi tällaisen kielen annetaan luoda maailmaa näköisekseen? Ja miksi se saa koodata kaiken muun omanlaisensa halutalousmallin kautta? Miksi sen annetaan muodostua totalisoivaksi teoriaksi maailmasta? Miksei vastakieli mahdollistu?

Kertomukselliseksi nimeämässä tutkimuksessaan Eräsaari osoittaa globalisaatiopuheen sisäisen toimintalogiikan: sitä perustellaan "välttämättömyyksillä" (lue: vallasta hyötyvien ryhmien julkisella itsesäätelyllä) Näin sillä voidaan pyhittää ikävätkin toimet ja saada ne vaikuttamaan siltä kuin ne olisivat peräisin a) ulkoavaruudesta saapuvalta, todellisuutta todellisemmalta, vielä korkeammalta todellisuudelta, tai b) jyrääviltä luonnonvoimilta. Kyse tuntuu loppujen lopuksi olevan vain siitä kuka suostuu asettumaan uhriksi. Ei olekaan mikään ihme, että heikoimman lenkin kaltaiset tv-visailuohjelmat tai villieläinten selviytymiskamppailut kiinnostavat apaattisia sohvaperunoita. Näin luodusta yleensä maskuliinisesta kulttuurista ja subjektiviteetin hyödykkeistämisestä, kuten Jussi Ojajärvi toteaa, tulee pakottavaa luontoa.

Välttämättömien ikävyyksien seuraukset tuntuvat aina kuitenkin kohdistuvan johonkin muuhun kuin niihin ryhmiin, jotka niitä ovat vaatimassa tai tuottamassa (naiset ja lapset ensin lankulle). Ne eivät siis koskaan kohdistu itseen eli em. ryhmän jäseniin, vaan valuvat aina alaspäin yhteiskunnallisessa ravintoketjussa toisin kuin hyvätuloisten asunnot (kuten entinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö virheellisesti ajatteli). Entisellä ulkomaankauppaministerillä Ilkka Suomisella oli jopa varaa naurahtaa clearingkaupan moraalille ja sillä tavoin sirottaa kepeät mullat arvokeskustelulle ja peräänkuuluttaa järkikeskustelua clearing-kaupan kiemuroita tutkailleessa YLE1:n dokumentissa. Arvoja ei saa ylläpitää. On vain normaliteetin asettamaa rationaalista logiikkaa, vaikka käytännön toimijoille sitä ei olekaan. Ja vaikka clearingkauppa ei "maan tavalle" perustunutkaan, kuten meille kerrottiin, saattoi taustalta olla havaittavissa diskursiivisen voiman tai ryhmäfantasian tai abstraktin Toisen ääni, joka sai vallan asettaa lain.

Tämä pakottavuus juuri on tuossa korkeammassa kokemisen tavassa niin kummallista. Tuo tarve konstruoida itsesäilytyksen nimissä jokin kaukaisempi voima, jonka lepytykseen kaikki energia sidotaan ja siksi tehdään niin kuin tehdään itse halutulla tavalla, eikä siksi että niin olisi itse haluttu tai tehty, tajuamatta kuitenkaan omaa haluvirtaa. Ehkä ei siis ollakaan kosketuksissa ylipäänsä mihinkään elävään, koska se tuottaisi kokemustasolla liian voimakkaan ja eriytymättömän kokemuksellisen tunneintensiteetin, vaan eletään eriytymätöntä kokemusta, jota koetetaan pitää loitolla?

Samoihin aikoihin kuvitteellinen arkkitehti Tero Teuras heräsi eräänä postmodernina aamuna ja huomasi olevansa vailla valtaa. Taakse katsoessaan hän näki vielä rippeitä symbolisaatiosta rakennuksissa, jotka aikoinaan rakennettiin peittämään ja salaamaan (luomaan illuusiota ja rajaamaan yhteistä tai yksityistä tilaa). Eteenpäin katsoessaan hän kykeni näkemään vain lasin ja teräksen luomia läpinäkyviä ja maskuliinisiin korkeuksiin kurkottavia skitsounelmia. Ne paljastivat läpinäkyvyydessään yhteiskunnan loppumattoman pahuuden. Ne myös toivat kuoleman elämästä vieraantuneiden ihmisten lähelle hapettamaan heidän elämäänsä äärikokemuksena, kuten Atte Oksanen on todennut (olivathan ihmiset vieraantuneet kuolemasta sosiaalisen hallusinaationsa kautta, kuten Teurakselle kerrottiin).

Onneksi nuo monumentaaliset elämiskoneet ja elämistä tuottavat koneet eli kauppakeskukset kuitenkin ovat sisäänsä sulkevia tiloja ja tarjoavat äidillistä lohdutusta äidin huomiosta kilpaileville ja tuolla kilpailulla subjektiviteettiaan luoville kuluttajille, joiden yhteydessä minuudesta puhuminenkin tuntuu liioitellulta ja joka sangen käyttökelpoisena käsitteenä on siksi syytä varata talteen vastaisempaa käyttöä varten ilman liiallista merkityssidosta tai koodausta suhteessa nykypäivän kuluttavaan eläimeen. Välillä ihmistungoksessa ja mainospintojen täydellisesti peittäessä verkkokalvoja kauppakeskusäidin äidillinen hyväily saattoi muuttua nieleväksi läheisyydeksi, tungetteluksi, josta oli päästävä eroon, mutta onneksi sillekin ongelmalle löytyi (lopullinen) ratkaisu. Liian voimakkaaksi käyneestä läheisyydestä voitiin erottautua toistuvan pakonomaisilla väkivaltaisilla riuhtaisuilla eli kuluttamalla lisää tai kiihdyttämällä kuluttamisen ja tuhoamisen muista merkityksistä tyhjentynyttä sykliä äärimmilleen eli omaan romahtamiseen asti.

Pääomathan valtiolla olivat lisäksi niin sidotut luomaan tällaisia väkivallalle (konkreettiselle tai symboliselle, koska oma päätäntävalta annetaan ovella sisään astuttaessa pois) otollisia tulemisen tiloja, että julkiset alueet ja tilat oli syytä yksityistää, jotta niitä edes joku olisi viitsinyt rahoittaa Suomen kaltaisessa pienessä maailmantalouteen integroituvassa velkaisessa maassa. Yksityistämisen fabulassa on kuitenkin kehnot puolensa kuten kehräämisessäkin. Siitä mikä on aiemmin ollut julkisena ja yleisenä inter-esseä – ihmisten välistä tilaa ja kansalaisuuden tilallista synnyttäjää – tulee nyt yksityistä intressiä, ja suhde valtaresurssien välillä keikahtaa toisen hyväksi. Vaikea arvata kumman puoleen on syytä kumartaa, kun entinen pankinjohtaja Seppo Lindblomkin puhuu sosiaalipolitiikan väitöskirjassaan hyvinvointivaltion tilivelvollisuudesta.

Yksityistetyissä julkisissa tiloissa kuluttaja on pakotettu kuluttamaan yksityis-äidin huomiota saadakseen, koska yksityinen omistaja tietenkin saa päättää kenet viime kädessä haluaa luokseen. Ja ne keitä ei halua, kauppakeskus-äiti hylkii heidän olemuksellisen nukkavieruutensa ja tuon pinnaksi tuottamisen prosessissa luodun vastenmielisyyden harhansa takia, jonka jälkeen yksityisen vartiointiliikkeen miehet keräävät heidät hellään huomaansa ja passittavat matkoihinsa häiritsemästä kauniita ja täydellisiä kuluttavia ihmisiä hirviömäisellä olemuksellaan. Näin poliittinen muuttuu despotismiksi, jossa ihminen alistuu yritysperheytymisessä syntyvien uusien välttämättömyyksien alle. Paljastettua elämää ryhtyy hallinnoimaan uudenlainen epäjohdonmukainen kaikkialle pirstoutunut biovalta, kuten Hannah Arendt, Michel Foucault ja Giorgio Agamben allegoriat tällä halkeamalla voisivat todistaa.

"Mene takaisin lähtöruutuun", tuntuu kulttuurimme sanovan. Näin päädytään siihen köyhäinhoitolaan, mielenvikaisten deliriumtilaiseen hourulaan, josta Taipaleelta syksyllä 1944 lähdettiin. Ihminen on talouden abstraktin ja kaukaisen ihanteen asettaman kulttuurisen logiikan ehtojen puristamana. Julkista tilaa tai mielentilaa kolonisoivien virtausten armoilla olisi tarvetta visuaalisen häirinnän kieltämiselle tai rajoittamiselle, kuten Paul Virilio toteaa, jotta tuo simuloiva voima ei toiminnallistuisi väkivaltana. Jopa inhimillisen haluvirran ja muidenkin virtauksien vapauttamista puolustaneet antioidipalistit Gilles Deleuze ja Félix Guattari totesivat Tuhansissa tasangoissaan jo vuonna 1980, että jonkinlaista stratifikaatiota tarvitaan aina yhteiskunnassa. Ilman sitä ei synny yksilöllistä elämäntuotantoa suojaavaa kulttuurista vaippaa, potentiaalista tilaa, joka toteuttaisi leikin ja symbolisaation (eli mielikuvittelun) turvallisesti. Mutta miten tuo kuvitelmia läpinäkyvyydessään latistava "väärä tietoisuus" sitten pysyy pystyssä? (Jos tämä nykypäivänä vanhahtavalta tuntuva käsite tässä yhteydessä sallitaan.) Siitäkin Eräsaari antaa monta esimerkkiä. Otetaanpa seuraavassa mikropoliittinen katse Eräsaaren aineistoon ja mennään lähelle sitä kieltä, jolla rakennushallituksen yhtiöittämistä tehtiin.

Yhtiöittämisen yhteydessä (jakautua moneksi) luotiin puhetapoja ja maailmaa. Tehtiin tujoa, tajoa ja toimintaympäristön muokkausta. Pohdittiin tuottavuudelle mittaa työtunnin kuutiosta (?), haettiin "joustavuutta" resurssien käyttöön, rakennettiin rakennuttamisen tulosohjauskaaviota kyljelleen kaatuneelle puumetaforalle (jolle suurin osa tieteestäkin perustuu). Tavoitejohtamisessa yksilöinä esiintyvien kontrolliyhteiskunnan sosiaaliluonteeltaan ulkoaohjautuvien dividuaali-ihmisten refleksiivisyys korostui puheiden iskusanoissa: "Päähuomio kiinnitetään tulokseen, jolloin työntekijälle itselleen jää mahdollisuudet valita, miten tuloksensa aikaansaa, työntekijän valinnanvapaudet lisääntyvät." (Tässäkin joku tai jokin saa käyttää lain asettajan valtaa!) Ehkäpä tupakkaa kaupitteleville Kalkutan viisivuotiaille slummilapsille vastaavanlainen lupaus toisi hyvän mielen, sillä olisihan ainakin töitä tarjolla, vaikka uutta pahvilaatikkoa ei seuraavaksi yöksi olisikaan. Rakennushallituksessa tarjolla oli kuviota, kaaviota, aikataulua. R-toimialan kehittämisaikataulussa "tuotteistamiselle" varattiin aikaa (aika on rahaa) reilut yhdeksän kuukautta, "kuntoselvityksetkin" piti tehdä (jotta saneeraus ja Augeiaan tallin tyhjennys vanhasta lannasta onnistuisi). "Saattohoito" aloitettiin aikataulukaavion mukaan jo hieman ennen "uuden organisaation trimmaamista ja tuloskeskusteluita" (tuotatko nyt vai heti?), sillä eihän ulkoistettavia työntekijöitä haluttu loukata.

No, sillehän ei kiireessä mitään voinut, että "lukuja joutui suoltamaan hihasta". Mutta onneksi tarjolla oli lisää ohutta yläpilveä, eli "VISIOTA", joka sai toimia ryhmän rajat todentavana raamattuna ollessaan "kirjattu yhteinen tahdonilmaus siitä, millainen haluamme rakennushallinnon olevan muutaman vuoden kuluttua". Tämä "yhteisten suuntaviivojen selkiyttämiseen tähtäävä visiotyöskentely" oli ehditty aloittaa tietenkin hyvissä ajoin. Itse TULEVAISUUSVISIO jatkoi ilmestyessään leijailemista johtajuuden taivaissa ja iski työntekijöihin kuin miljoona volttia kuten työntekijöiden keskuudessa kauhua herättänyt "virkamiehen hirttovideokin". Korkeajännityksellisessä muodossaan Tu-vi (leikillisesti) kertoi korkeapovisen ja paljasolkapäisen Mrs. Eptonin elämästä tavallisena touhukkaana johtamispäivänä. (Mrs. Epton on tulevaisuuden johtajan prototyyppi, eli spank me, darling, haluan olla sadomaso ja korkosi alla koska teen vaikeita päätöksiä!) Tulevaisuuden naisjohtajille visioitiin hyvin muodostuneet rinnat. (Suuri on kaunista ja narsistisesti kaikkivoipaa… sekä oidipaalisen fallista projektiota. Vaarallisuudessaan tulevaisuuden naisjohtajassa nousi esiin kuitenkin Flintenweiber eli kastroiva nainen, jolla on penis kuten Klaus Theweleit kirjoittaa).

Kirjoituksissa haikailtu diskurssi unohti, että naisten subjektiivisesti koettu työmarkkina-asema heikkeni 1990-luvulla paljon enemmän kuin miehillä. Näillä asioillahan ei ole toisiinsa mitään merkitysyhteyttä? Miehet kuitenkin kertoivat "Tekevänsä sen itse!" Sillä rakennushallitus tuntui "kieppuvan varsin sekavanoloisesti sulauttamisen myllyssä", ja sen "kohtalosta" saattoi lukea "povauksia" lehdistä, jonka jälkeen "pyrittiin" taas "paikkaamaan aukkoja". Diskurssin tuottaman "laivauden" kokemuksessa kuitenkin vuosi jotain ja pahasti.

Vuodon korjaamiseksi työntekijät täytyi asettaa "selviytymiskokeeseen". Sen ajateltiin "nostattavan pirteätä, motivoitua mieltä" sen jälkeen, kun onnistumisen elämyksiä rupeaisi tulemaan. Varmasti kaikki irtisanotut työntekijätkin ymmärtäisivät olla kiitollisia saatuaan olla auttamassa "uppoavaa laivaa" takaisin pinnalle, pois kauhistuttavasti kieppuvan meren syövereistä, saatettiin visiossa ehkä ajatella (vai ajateltiinko siinä ylipäätään mitään tai ketään?). Myös verenpaineilla 140/98 varustetun työntekijän ja kuvitteellisenkin arkkitehti Teuraan olisi kannattanut pinnistää vielä hieman enemmän, tehdä "litet bättre" kuten Suomen jääkiekkomaajoukkuetta tuolloin valmentanut ruotsalainen Curt Lindström meille eurokuntoa etsiville metsäläisille opetti. Deleuzen ja Guattarin mukaan kielen funktiona on välittää käskysanoja, jos se irtautuu puhujan ruumiillisista kokemuksista. Jokin asia tuotetaan siitä puhuttaessa, sillä vallalla, joka puhujalla on, ja sen jälkeen asia vain on niin. Maailma on todellakin muuttunut kieltä käyttämällä.

Siksi julkisista tiloista tehtiin lopulta "kiinteistösalkku". Sen jälkeen ryhdyttiin nopeuttamaan läpivirtausta, jotta osakkeiden kurssitkin nousisivat nopeammin ja sijoitettu pääoma saisi korkeamman tuoton. Uusi, tietenkin miesten toimesta pahaksi luettu äiti (so. maskuliininen lasikatto organisaatioissa) torjui valtiovarainministeri Iiro Viinasen mahtikäskyllä kymmeniä naissiivoojia. Ei oteta vanhoina työntekijöinä. Uusina, jos alentavat palkkaansa ja muutenkin heikentävät työehtojaan, todettiin ja laitettiin kustannukset kuriin. Patriarkaatin veljesliitto piti paikkansa, vaikka se siirtyikin nyt saunoista gladiaattorihallien VIP-kabinetteihin. Ja kuka nyt julkista hakumenettelyä kaipaisi. Silloinhan paikan saattaisi saada joku rettelöitsijä, joka ei tuntisi konkreettisen talon (yksityisiä) ja uusiksi tuotetun kulttuurisen merkityksenannon kautta koodattuja tapoja.

Irtisanomiset kuitenkin olivat laittomia ja niiden takia monen ihmisen elämä on vieläkin pilalla. Kuka siitä kantaisi edes (aiemmin presidenttinäkin toimineen ja sitä ennen sittemmin hieman yskähdelleen yrityksen eli Elannon entisen pääjohtajan Mauno Koiviston lanseeraaman käsitteen mukaisesti) poliittisen vastuun (joka on – mitä?), kun juridista vastuuta ei kenenkään tai minkään päälle ole asetettu?

Kustannusosakeyhtiö Gaudeamus ja Leena Eräsaari ovat tehneet irtisanomisista ja muusta pöyristyttävästä kertovalla teoksella palveluksen ihmisten kokemuksissa ja niihin liittyvissä selviytymisstrategioissa todentuvalle kärsivän potentiaalille. Vaikka mikään ei auta saamaan saneerauksessa paikkansa menettäneiden töitä takaisin, luulisin, että he voivat tämän kirjan avulla löytää elämälleen uutta merkitystä ja lohtua, koska kirjan kautta heidän kokemuksestaan tulee julkista, yhteistä ja jaettua – sekä välissä olevaa. Kiitän kirjoittajaa, hänen avustajiaan, kanssatutkijaa ja kustantamon edustajia sekä suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka haluavat kokea suuria tunteita lukiessaan tarinaa elävästä elämästä ja sen kuolettamisesta.

Lopuksi on syytä siteerata Eräsaarenkin kirjassaan esiin nostaman Tuomari Nurmion rock-lyriikkaa. Onhan Nurmio ihan oikeasti tuomarin koulutuksen saanut mies, eikä miestä leikkivä ja fallisen isän mahtia tuomiten ja ryöstäen käyttelevä henkinen pikkupoika:

"Lasten mehuhetki päättyi ikävästi, musta enkeli vei päivänsankarin – – –
Äiti huitoo parvekkeella tukka hajallaan
ja huutaa talonmiestä täysin poissa tolallaan
pienet vieraat nyyhkyttävät yhä kauhuissaan
isä kertoo poliisille jotain sekavaa
– – –
Kuka käski syödä liikaa täytekakkua
Ja kaataa toisten lasten niskaan kylmää mehua
Siitä joutuu paholaisen pannuun paistumaan
Maailmassa ei säästy enää viattominkaan."

Kirjoittaja Ilkka Levä on FM ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle