Historiallisia Arvosteluja 10/2003:
Globaali demokratia

Tulevaisuuden (vähät?) vaihtoehdot

laatinut Tapani Hietaniemi

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Heikki Patomäki ja Teivo Teivainen: Globaali demokratia. Gaudeamus: Helsinki, 2003 .

"Olen historioitsija, en ennustaja", jouduin sanomaan, kun olin lupautunut erääseen SITRA:n seminaariin puhumaan maailmanhistorian keskeisistä rakenteista, ja minulta houkuteltiin kaiken kukkuraksi näkemystäni tulevaisuudestakin. Tulevaisuus on kai päättyneistä tapahtumista koostuvalle historialle täysin vastakkaista. Toisaalta olemme myös hyvin tietoisia siitä, että historiaa kirjoitetaan aina tulevaisuuden näkökulmasta, menneisyyttä ja nykyisyyttä tarkastellaan ennakoimamme tulevaisuuden näkökulmasta.

Nottinghamin yliopistosta valtio-opin professoriksi Helsinkiin siirtyneelle Heikki Patomäelle ja Perun ja globalisaation tutkijalle Teivo Teivaiselle toivottava tulevaisuus on globaalin demokratian syntyminen. On heillä menneisyyteenkin ulottuva näkökulma, heidän historiansa ulottuu pääosin toisen maailmansodan loppuun saakka. Kansainliittokin, tosin etupäässä sen epäonnistumiset, mainitaan ajoittain. Sen sijaan laajempaa globaalisen hallinnoinnin historian katsausta ei kirjaan liity. Vaikka se on tietoisesti rajattu pois, silti ounastelen, että laajempi historiallinen perspektiivi vaikuttaisi myönteisesti myös tulevaisuuden mahdollisuuksien etsimisessä.

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen johdolla alettiin harjoittaa ensi kertaa tietoista globaalipolitiikkaa, jolla paitsi estettiin kolmannen maailmansodan syntyminen, myös luotiin Yhdysvaltojen nykyisen johtoaseman institutionaaliset perusteet. Kirjalle onkin ominaista institutionaalinen näkökulma, joka ei ole aivan tavanomaista ns. globalisaatiokriittisessä kirjallisuudessa: kirjoittavat kohdistavat päähuomionsa instituutioiden menettelutapoihin, sääntöihin ja sääntöjen uudistamisen mahdollisuuksiin. Teoksessa käydään läpi kaikki keskeiset YK- ja ns. Bretton Woods -instituutiot. Innokkuudestaan huolimatta kirjoittat päätyvät sivulla 225 melko synkkään johtopäätökseen siitä, ettei USA:n maailmanhegemonialle ja globalisaation nykyistä muotoa tukevalle ns. Washingtonin konsensukselle oikeastaan ole vaihtoehtoa: "On lähes mahdotonta demokratisoida Yhdistyneitä kansakuntia tai Bretton Woods -instituutioita."

Kirjoittajat näyttävät päätyvän siihen, että olemassaolevista globaalisista instituutioista edes periaatteessa reformikykyinen voisi olla WTO, sillä sen muuttaminen ei vaadi YK:n peruskirjan muuttamista ja turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenien yksimielisyyttä. Pienenä lohdukkeena voisi olla YK:n ja sen erityisjärjestöjen rahoituksen vahvistaminen USA:sta riippumattomilla välineillä, kuten YK-lotolla tai YK -luottokortilla.

Sen sijaan uusien globaalin demokratian instituutioiden perustaminen voisi olla helpompaa.

Maailmanparlamentin aloitteesta keskustellaan, muttei siihen suhtauduta kovinkaan vakavasti. Maailmanhallituksen vaatimus kuuluu kansainvälisessä politiikassa sellaisiin lastertarhan leikkikaluihin kuin kansallisessa politiikassa hyvien ihmisten diktatuurin pystyttäminen. Sen sijaan ylikansallisen valuutansiirtoveron sekä hiilidioksidipäästöveron sekä niitä ylläpitävien organisaatioiden perustaminen näyttää täysin mahdolliselta ja radikaalin realistiselta.

Samoin kirjoittajien mielestä globaali kansalaisyhteiskunta on vahvistamisen ja tukemisen arvoinen. Globaalilla kansalaisyhteiskunnalla he tarkoittavat ensisijaisesti Maailman sosiaalifoorumia (WSF), jonka tehtävänä on antaa tilaa eri kansalaisjärjestöjen kehitelmille maailman tulevaisuudesta. Varsinkin tässä kohtaa laajempi historiallinen perspektiivi olisi auttanut esitystä. Globaalista kansalaisyhteiskunnasta ja globaaleista liikkeistä keskustellessa lähinnä Amnesty Internationalin ja Greenpeacen maininta tuntuu globalisaatiotutkijasta samanlaiselta pakkopullalta kuin Madonnan ja McDonalsin mainitseminen joka kerran globaalista kulttuurista puhuttaessa. Kuitenkin McCulture -teesistä on luovuttu ns. glokalisaatioteesin hyväksi, ja olisi aika tarkistaa myös näkemystämme globaaleista kansalaisliikkeistä. Niillä on jo lähes sadanviidenkymmenen vuoden historia, alkaen Kansainvälisestä punaisesta rististä, espaerantistien ja olympialiikkeen kautta kansainvälisiin tieteellisiin järjestöihin. Näiden toimintakulttuurin ja poliittisen merkityksen analyysia globaalin demokratian kannalta jäin kaipaamaan.

Kirja antaa oman panoksensa globalisaation historiallisia muotoja koskevalle tutkimukselle, varsinkin keskustelulle siitä, olemmeko 1980 -luvun lopun informaatioteknologian vallankumouksen ja reaalisosialismin murentumisen kautta siirtyneet joko globalisaation uuteen muotoon tai surffaamaan sen "uudella aallolla". Voidaan vahvasti perustella teesiä, että niin kauan kuin YK- järjestelmä ja Bretton Wood -järjestelmä säilyväyt muuttumattomina, elämme edelleen globalisaation toisen maailmansodan jälkeistä, USA:n tietoisen globaalipolitiikan luomaa aaltoa.

Mikä voisi katkaista aallon? Ainakin maailmansota, jollainen johti myös nykyisiin globaaleihin instituutioihin. Ne, jotka uskovat ns. Kondratieffin aaltoihin (itse olen vähintäänkin skeptinen), näkevät tulevaisuudenkin maailmanjärjestelmän laajentumisen ja supistumisen vaihteluina, jossa aikaisemmat hegemonit joutuvat vuorollaan uudempien hegemonien haastamiksi. Kiina voisi kasvuluvuillaan ja päättäväisellä politiikallaan olla seuraava haastaja USA:n hegemonialle, kun Eurooppa ei näytä oikein pystyvät päättämään siitä, haluaisiko se olla hegemoni vai ei. On kuitenkin kysyttävä, olisiko Kiina samanlainen "hyvätahtoinen hegemoni" kuin USA, joka kaikesta kritiikistä huolimatta vähintäänkin sanoissa kunnioittaa laillisuutta, monipuoluedemokratiaa ja sananvapautta.

Joka tapauksessa on selvää, että Teivainen ja Patomäki ovat kirjoittaneet teoksen, josta englanninkielisenä tulee ilmeinen kansainvälinen bestseller. Heidän teoksessaan ilmenee heidän omien kykyjensä lisäksi myös Maailman sosiaalifoorumin synnyttämä idearikkaus ja kriittisen tiedon tuotanto, useimmat reformiehdotukset kun ovat juuri WSF:n piirissä elleivät esitettyjä niin ainakin käsiteltyjä.

Kirjoittajat (ainakin kirjan julkistamistilaisuudessa käydyssä keskustelussa) halusivat korostaa, että heidän metodinsa on vastakkainen David Heldin aprioriselle metodille tai "kantilaiselle järjestelmälle", jossa esitetään normatiivinen kuva siitä, millainen globaali demokratia voisi olla. Tämä kritiikki pitänee paikkansa Heldin vuoden 1995 kirjan Democracy and Global Order suhteen, muttei lainkaan tämän jälkeen perustetun David Heldin koulukunnan globalisaatiotutkimukseen, joka on para tuntemani empiirinen globalisaatiotutkimuksen operationalisointi (Global Transformations, 1999). Heldin ja McGrew'n viimeisin teos Globalization/Anti-globalization (2003) pitää myös sisällään kilpailevan globaalin demokratian ohjelman, joka on optimistisempi, mutta mielestäni ei ole lainkaan yhteensovittamaton suomalaisten kehittämän ohjelman kanssa.

Filosofian tohtori ja kaupunginjohtaja Pekka Sauri on viisaasti todennut, että "tämän päivän pamfletti on huomispäivän pefletti". Pamfletilla en tarkoita, etteikö kirja olisi vankasti tieteellinen, vaan sitä, että se on poleeminen ja sisältää nopeasti vanhenevaa tietoa. Toinen tekijöistä sanoi kysyttäessä, että hän mielellään toivoisi kirjan pamflettiluonten katoavan mahdollisimman nopeasti, ja kirjan muuttumisen pefletiksi, mutta luonnollisestikin siten, että sen esittämät tulevaisuuden mahdollisuudet toteutettaisiin. Yhdyn lämpimästi toiveeseen!

Kirjoittaja Tapani Hietaniemi on sivilisaatiohistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja globalisaation historiallisten muotojen tutkija Suomen Akatemian projektissa.

Takaisin edelliselle tasolle