Historiallisia Arvosteluja 1/2003:
Aatehistorian mieli

Subjektin paluu

laatinut Marja Jalava

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Markku Hyrkkänen: Aatehistorian mieli. Tampere: Vastapaino, 2002. 283 sivua.

Kun sosiaalihistoria, kulttuurihistoria ja arjen historian kaltaiset "uudet historiat" ovat viime vuosikymmeninä kasvattaneet suosiotaan historiantutkijoiden keskuudessa, on aatehistoria ollut hätää kärsimässä. Se on leimattu antikvaariseksi, elämälle vieraaksi ja elitistiseksi puuhasteluksi, jossa paradigmaattisimmillaan otetaan tutkimuskohteeksi joku merkittävä mies, jonka omaksumien käsitysten alkuperää sitten pyritään mahdollisimman pikkutarkasti jäljittämään. Kuvatessaan vaikutteiden siirtymistä mieheltä toiselle, "huipulta huipulle", tällainen tutkimus on yllättävän usein unohtanut kysyä, miksi tutkimuskohde omaksui juuri kyseiset käsitykset. Paradoksaalista kyllä, tätä traditiota ovat omalla tavallaan jatkaneet eräät niin sanottua diskurssianalyysia tekevät nuoremman polven tutkijat, jotka ovat halunneet "vapauttaa" itsensä kaikista tekstien kirjoittajiin ja "diskurssien kannattelijoihin" liittyvistä erityisistä, paikallisista ja aikaan sidotuista tekijöistä – viime kädessä maailmassa toimivasta, asioita käsittävästä ja merkityksiä antavasta subjektista.

Tampereen yliopiston yleisen historian professori (mvs) Markku Hyrkkänen on ottanut tutkimuksessaan Aatehistorian mieli tehtäväkseen aatehistorian maineen palauttamisen. Vaikka Hyrkkänen itsekin suhtautuu varsin kriittisesti edellä kuvaamaani perinteisen aatehistorian harrastamaan vaikuteanalyysiin, hän pyrkii osoittamaan, että aatehistoria laajasti ymmärrettynä puolustaa edelleen paikkaansa yhtenä historiantutkimuksen keskeisenä ulottuvuutena. Kuten jo Hyrkkäsen siteeraama stoalainen filosofi Epiktetos muinoin tiesi, "eivät asiat sinänsä saa ihmisiä menettämään mielenrauhaansa vaan heidän käsityksensä asioista".

Hyrkkänen ilmoittaa heti kättelyssä, ettei hänen tutkimuksensa ole tarkoitettu oppikirjamaiseksi esittelyksi kaikista vallitsevista aatehistoriallisen tutkimuksen suuntauksista. Sellaisen kirjoittamiseen hänen motivaationsa on yhtä heikko kuin motivaatio sellaisen lukemiseenkin. Sen sijaan Hyrkkänen keskittyy ennen kaikkea R. G. Collingwoodin ja Quentin Skinnerin kaltaisiin brittiläisiin historioitsijoihin ja näiden edustamaan analyyttiseen filosofiaan palautuvaan aatehistorialliseen traditioon. Saksalaiselta puolelta esiin nousee käsitehistorioitsija Reinhart Koselleck.

Englantilaisilla teoreetikoilla on tunnetusti ollut taipumus rakentaa suuretkin käsitteistöt toimijan perspektiivistä käsin. Näin tekee myös Hyrkkänen, joka esittää aatehistoriallisen tutkimuksen lähtökohdaksi sen, mitä tutkittavat ihmiset itse sanovat uskomuksistaan ja motiiveistaan. Vastaavasti silloin, kun Hyrkkänen puhuu tiedostamattomista tekijöistä, hän tarkoittaa yksinkertaisesti reflektoitumattomia arkipäivän itsestäänselvyyksiä eikä mitään freudilaista dynaamista piilotajuntaa. Valittu näkökulma rajaa tarkastelun ulkopuolelle esimerkiksi historiallisten toimijoiden käsityksiin liittyvät (tiedostamattomat) tunnelataukset ja jossain määrin ylikorostaa ajattelun ja toiminnan rationaalisuutta. Hyrkkäsen puolustukseksi on kuitenkin sanottava, ettei hän uskottelekaan kirjoittaneensa aiheesta tyhjentävää esitystä. Kuten Hyrkkänen itse toteaa Ludwig Wittgensteinia mukaillen, "mistä ei ole – mielenkiinnon puutteen tai tietämättömyyden vuoksi – mitään sanottavaa, on parasta vaieta".

Markku Hyrkkäsen määritelmän mukaan aatehistoria tutkii asioiden käsittämistä tulkitsemalla asioille annettuja merkityksiä. Aatehistorian tehtävänä on siten asioiden käsittämisen käsittäminen ja asioille annettujen merkitysten ymmärtäminen. Asioilla Hyrkkänen tarkoittaa yksinkertaisesti kaikkea, mikä voi olla käsittämisen kohteena, niin olosuhteita kuin aatteitakin. Hyrkkänen vaatii subjektin palauttamista tutkimuksen keskiöön, sillä hänen historiallisina päähenkilöinään eivät ole aatteet, vaikutteet tai diskurssit, vaan ajattelevat ja toimivat ihmiset. Kuten Hyrkkänen asian ilmaisee, "pulmallisessa tilanteessa oleva ihminen on pulmallisessa tilanteessa itsensä kokeva ihminen" – ihmisten uskomuksia eivät selitä olosuhteet, vaan heidän usein varsin erilainen suhtautumisensa näihin olosuhteisiin. Ajattelun ja toiminnan yhteyttä korostaessaan Hyrkkäsen aatehistoria lähestyy niin kulttuurihistoriaa kuin sosiaalihistoriaakin, jopa historiantutkimuksen itsensä määritelmää. Hyrkkäsen mukaan kaikki historioitsijat ovatkin aatehistorioitsijoita sikäli kuin asioiden selittäminen ja asioiden käsittämisen käsittäminen kuuluvat jokaisen historioitsijan tehtäviin, sillä "toiminnan ymmärtäminen edellyttää toiminnan sisältämän ajattelun ymmärtämistä".

Teoksensa alkupuolella Hyrkkänen tarkastelee "käsittämisen historiaksi" määrittelemänsä aatehistorian suhdetta sosiaalihistoriaan. Hän kritisoi aiheellisesti vanhakantaista sosiaalihistoriaa siitä, että se keskittyi liikaa rakenteiden, insituutioiden ja prosessien analyysiin sivuuttaen toimijoiden käsitysten ja kokemusten analyysin. Samalla hän pyrkii osoittamaan, että kysymys siitä, vaikuttavatko olosuhteet ajatteluun vai ajattelu olosuhteisiin on jo lähtökohtaisesti harhaanjohtava. "Hairahduksen" syynä on se, että tutkimusta varten konstruoituja analyyttisia eroja on alettu pitää todellisina eroina, jopa erillisinä todellisuuksina. Tutkimuskohteen tasolla 'aatteellinen' ja 'sosiaalinen' ovat toisiinsa nähden sisäisessä suhteessa; olosuhteiden analyysi on samalla olosuhteiden käsittämisen ja kokemisen analyysia ja ymmärretyksi tekemistä. Jännite syntyy ennen kaikkea menneisyydelle jälkikäteen esitetyistä erilaisista kysymyksistä ja näkökulmista.

Hyrkkänen pohtii kiinnostavalla tavalla myös mentaliteetin käsitettä, joka on osoittautunut historiantutkimukselle ongelmalliseksi. Sinnikkään määrittelytyön tuloksena mentaliteetti on laajentunut tarkoittamaan sekä yksilöllisiä että kollektiivisia, sekä tiedostamattomia että tiedostettuja, sekä pitkäkestoisia että nopeasti muuttuvia mentaalisia käsityksiä, mistä syystä esimerkiksi kulttuurihistorioitsija Lutz Raphael on äitynyt tuomitsemaan sen käyttökelvottomaksi "epäkäsitteeksi". Hyrkkäsen sanoin emme enää tiedä, mitä mentaliteetti tarkoittaa, sen historiasta puhumattakaan. Hyrkkänen itse ei kuitenkaan halua hylätä mentaliteetin käsitettä, vaan luonnehtii sitä "uskomusten järjestelmäksi", joka asettaa rajat sille, mitä kulloinkin on ollut mahdollista ajatella ja näin ollen miten on ollut mahdollista toimia, 'tehdä' historiaa. Vaikka mentaliteettia ei voikaan ymmärtää hyvin ilman sen mahdollistamia julkilausuttuja käsityksiä ja päinvastoin, on järkevää olettaa, että mentaliteettia analyyttisella, tutkimuksen tarpeisiin luodulla tasolla määrittää tiedostamattoman, reflektoimattoman ja automaattisuuden keskeinen osuus.

Suhteessa 'maailmankuvan' ja 'maailmankatsomuksen' käsitteisiin Hyrkkänen määrittelee mentaliteetin maailmankuvan tiedostamattomaksi ulottuvuudeksi ja maailmankatsomuksen maailmankuvan tietoiseksi ulottuvuudeksi. Läheistä sukua näiden tutkimiselle on myös käsitehistoriallinen tutkimus, sillä käsitteiden muuttuminen, asioiden käsittämisen muuttuminen ja asioiden muuttuminen ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa. Hyrkkäsen mukaan maailmankuva, mentaliteetti ja käsitteet ovat yhtä todellisia kuin asiat ja lisäksi sekä 'asiahistorian' ilmentymiä että muuttajia.

Itselleni Hyrkkäsen teoksen henkilökohtaisesti kiinnostavimmaksi anniksi nousi luku III 4, jossa Hyrkkänen pohtii merkitysten konteksteja ja kontekstien merkitystä. Olen Hyrkkäsen kanssa samaa mieltä siitä, että historiantutkimuksessa kontekstoinnin problematiikka on usein sivuutettu yllättävänkin kevyesti. Esimerkiksi aatehistoriassa omaa tutkimusaihetta koskevien kirjallisten lähteiden "ulkopuolinen" rakenteiden, insituutioiden ja prosessien maailma otetaan usein annettuna, ikään kuin nämä 'aineelliset' olosuhteet eivät pääsääntöisesti olisi samalla tavoin historiallisten toimijoiden ja tutkijakollegoiden teksteihin perustuvia tulkintoja vaan edustaisivat jotain tukevampaa ja perustavampaa todellisuutta an sich.

Ludwig Wittgensteinin Tractatus-teoksen tulkintakiistan avulla Hyrkkänen osoittaa havainnollisesti, että vaatimus 'asioiden näkemisestä yhteyksissään' on oikeutettu, mutta vaikea toteuttaa, sillä kontekstointi on pohjimmiltaan äärimmäisen monimutkaista päättelyä. "Historioitsijat eivät aina tule ajatelleeksi, miten paljon he joutuvat työssään ajattelemaan." Mitään patenttiratkaisua kontekstiongelmaan ei Hyrkkänenkään tarjoa, vaan kehottaa lieventämään primäärin kontekstin kroonista kaipuuta nauramalla sille. Rajallisuutta on yksinkertaisesti opittava sietämään, sillä mitään "kontekstien kontekstia" ei ole eikä tule olemaan.

Tuskaa kuitenkin lievittää tieto siitä, että vaikka kontekstointi onkin loogisesti päättymätön prosessi, jossa kaikki sisältyy kaikkeen, on siinä käytännössä kyse tutkimustehtävän järkevästä rajaamisesta ja asianmukaisesta jäsentämisestä. Olennaista tässä on Hyrkkäsen mukaan koko ajan muistaa, että sen paremmin intentiot, uskomukset, maailmankuvat, mentaliteetit ja käsitteet kuin olosuhteet ja rakenteetkaan eivät tutkimuksessa ole toistensa konteksteja 'itsestään', vaan tutkija saattaa ne yhteen tutkimustehtävän niin vaatiessa ja on itse vastuussa tästä yhteydestä sekä siihen nojautuvista päätelmistään. Hyrkkänen toteaa, että "hyvän historioitsijan" erottaa "huonosta kollegastaan" se, että hän on tarvittaessa valmis korjaamaan virheitään eli konstruoimaan parempia konteksteja, teorioita ja metodeja.

Kirjansa viimeisessä luvussa "Aatehistorian mieli" Hyrkkänen käy kursorisesti läpi historiankirjoituksen historiaa ja esittää historioitsijoiden usein toistamia käsityksiä historiantutkimuksen mielekkyydestä. Hyrkkänen muun muassa toteaa, että (aate)historiantutkimus voi auttaa ymmärtämään erilaista ajattelua, asettumaan paremmin toisten ihmisten asemaan ja kyseenalaistamaan omia uskomuksiamme. Quentin Skinneriin viitaten Hyrkkänen asettuu myös puolustamaan yhteiskunnallisesti kantaaottavaa tutkimusta, kunhan tutkijan poliittiset ja eettiset näkemykset eivät johda tieteellisyydestä tinkimiseen.

Kokonaisuutena Markku Hyrkkäsen tutkimus jatkaa samojen teemojen kehittelyä, jonka hän on aloittanut jo 1980-luvulla esimerkiksi Viljo Rasilan juhlakirjassa Yksilö ja yhteiskunnan muutos (1986). Mitään mullistavaa paradigman vaihdosta ei vuosikymmenten saatossa ole tapahtunut, vaan Aatehistorian mieli lähinnä kiteyttää ja perustelee yksityiskohtaisemmin tekijänsä jo vakiintuneita käsityksiä kohteestaan. Selkeydessään ja avarakatseisessa suvaitsevaisuudessaan Hyrkkäsen teos on kuitenkin mitä suositeltavinta lukemista myös niille, joille hänen ajattelunsa on jo entuudestaan tuttua. Kun tieteellinen keskustelu Suomessa niin usein johtaa raja-aitojen pystyttämiseen ja oman näkökulman ylivoimaisuuden todisteluun, jopa julkisiin vaatimuksiin rahoituksen kieltämisestä eri mieltä oleville tutkijakollegoille, on Hyrkkäsen avoin moniarvoisuuden puolustus äärimmäisen tärkeä ja kunnioitettava kannanotto.

Kirjoittaja Marja Jalava on FM ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle