Historiallisia Arvosteluja 3/2003:
Rajaseutu liikkeessä

Rajaseudun liikkeitä

laatinut Olli Matikainen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Jukka Kokkonen: Rajaseutu liikkeessä. Kainuun ja Pielisen Karjalan asukkaiden kontaktit Venäjän Karjalaan kreivin ajasta sarkasotaan (1650–1712). Bibliotheca Historica 79. SKS: Helsinki, 2002. 439 sivua.

Suomen itärajaa on Pähkinäsaaren rauhan ajoista lähtien piirretty väkivalloin vuosisatojen ajan, jolloin laskun idän ja lännen valtakamppailusta ovat saaneet maksaa rajaseutujen asukkaat. Rajaseudun arkinen historia on kuitenkin ollut paljon muuta kuin sotia ja vihamielisyyksiä. Kuva itärajan luonteesta 1600–1700-luvulla tarkentuu huomattavasti, kun Jukka Kokkonen ottaa väitöskirjassaan tarkasteltavakseen asukkaiden vuorovaikutussuhteet rajan yli Pielisen Karjalan ja Kainuun sekä Venäjän Karjalan välillä. Kokkonen lähtee liikkeelle yleisestä "kontaktin" käsitteestä, mutta hän rajaa tarkastelun erityisesti kulkureittien konstruoimiseen, maa- ja rajakauppaan sekä niin sanottuun rajarauhainstituutioon. Näiden teemojen lisäksi itärajan vuorovaikutukseen keskeisesti liittyneiden karkulaisuuden ja muuttoliikkeiden tarkastelun Kokkonen jättää tutkimuksessaan sivurooliin, sillä esitys olisi epäilemättä paisunut liikaa. Aineiston kattavuudesta voi vain todeta, että onhan tätä jo tässäkin parin väitöskirjan verran. Tuomiokirjojen ja reistratuuran jäljennösten systemaattinen läpikäynti sekä eri lähteistä kaivettu tiliaineisto ja hallinnollinen kirjeenvaihto takaavat, että tämän tutkimuksen perustaa ei ole rakennettu hiekalle. Jukka Kokkosen työssä on selvästi kyse paljon enemmästä kuin pelkästä meriitiksi kokoon kyhätystä opinnäytetyöstä, sillä muodolliseen pätevöitymiseen olisi varmasti löytynyt helpompiakin teitä. Jo tutkimuksessa käytettyyn aineistoon sisälle pääseminen vaatii aikaa, jonka voi omaksua vain kärsivällisellä työllä ja aidolla innostuksella historiaan; saati, että näistä eväistä onnistuu rakentamaan jäsennetyn esityksen.

Jukka Kokkosen tutkimusotetta ja tapaa kirjoittaa voi parhaiten luonnehtia sanalla maanläheinen. Tässä yhteydessä voinee puhua jo jonkinlaisesta traditiosta ja "Joensuun koulukunnasta", esikuvina on väistämättä mainittava Antero Heikkinen ja Kimmo Katajala; unohtamatta Karjala-tutkimuksen veteraania Veijo Saloheimoa, jonka asutus- ja muuttoliiketutkimuksissa lukemattomat itäsuomalaiset kansanmiehet ja -naiset ovat päässeet esiintymään omilla nimillään. Jo tutkimuksen aloitus viittaa leimallisesti mikrohistorialliseen lähestymistapaan, jossa edetään "johtolankoja" seuraten. Kokkonen havainnollistaa ongelmaansa kauppamiehen ryöstöstä kertovalla esimerkkitapauksella, josta ilmikäyvien yksityiskohtien konteksti sitten tarkentuu lukijalle pitkin matkaa. Mikrohistoria on haastavampi lähestymistapa kuin joskus näyttää ajateltavan, sillä täysipainoiseen esitykseen harvoin riittää parin tapauksen deskriptiivinen selostaminen ja jankuttaminen alan suurista teoreetikoista. Toisaalta Kokkonen ei onneksi jää myöskään pelkän lähdekuvailun tasolle, sillä laajan aineiston antaman kokemuksen lisäksi työtä jäsentää kysymyksenasettelun kiinnittyminen poliittisen maantieteen teoriaan, joka toimii tässä yhteydessä luontevasti.

Rajojen historia varhaisella uudella ajalla on nähtävä osaksi modernin valtion syntyprosessia; vielä 1600-luvulla ei nykyisenkaltaista rajalaitosta ollut. Kyseessä oli Kokkosen mukaan lähinnä vyöhykkeenomainen raja-alue, joka oli yhtä aikaa jyrkkä ja avoin. Esimerkiksi nautintaoikeuksien rajat olivat tiukasti loukkaamattomat, mutta kulku rajan yli oli varsin vapaata. Tiiviit kauppasuhteet sitoivat alueiden asukkaat toisiinsa. Pohjoinen meritie Euroopasta Venäjälle oli avautunut 1500-luvun loppupuolella, ja tämä toi muun muassa kangaslaatujen kirjon ja eksoottisten mausteiden muodossa oman värinsä myös Kainuuseen ja Pielisen Karjalaan ylettyneeseen kauppaan. Vienanmeren keskus oli Solovetskin luostari, jonka alaisuudessa toimi mittava suolatuotanto. Itään ja tätä kautta Eurooppaan päin taas vietiin esimerkiksi turkiksia. Tuoteryhmät ja kauppiaat käydään teoksessa läpi juurta jaksaen. Vapaa maakauppa soti merkantilismin aikakauden periaatteita vastaan, mutta käytännössä kruunun virkamiehet ymmärsivät kaupan olevan enemmän hyödyksi kuin haitaksi paikalliselle taloudelle. Kaupan keskuksiksi perustetuista kaupungeista Kajaani koki lyhyen kukoistuskauden 1600-luvun loppupuolella, mutta Brahean kohtaloksi koitui samoihin aikoihin purkaminen ja pelloksi kyntäminen. Aikakauden rahatalous vaikuttaa Kokkosen tietojen mukaan yllättävän kehittyneeltä ja vilkkaalta.

Kokkosen työn kiinnostavimpia osia on analyysi ns. rajarauhasta. Instituutiolla oli pitkät historialliset juuret, ja vastaavia järjesteltyjä tunnetaan myös muualta Pohjolasta. Keskusvalta oli liian heikko suomaan turvaa asukkaille, jotka järjestelivät paikallisia sopimuksia suoraan vastapuolen asukkaiden kanssa. Välittäjinä toimivat niin sanotut sanomamiehet, jotka olivat yleensä yhteisössään vakavaraisia, arvostettuja talonpoikia. Kokkonen esittää muutamia erinomaisen valaisevia esimerkkejä tämän instituution olemassaolosta, josta tunnetaan merkkejä vielä Kustaa III:n sodan ajoilta 1700-luvun lopulta. Esimerkiksi 1650-luvun puolivälissä sodan uhkan pilvet alkoivat kasaantua. Kesäkuussa 1656 muuan hyrynsalmelainen talonpoika oli kuullut "venäläiseltä" tuttavaltaan, että venäläiset olivat hyökkäysvalmiudessa. Miehet olivat sopineet varoittavansa toisiaan mahdollisista hyökkäyksistä. On mielenkiintoista, että miesten suhteeseen liittyen lähde mainitsee käsitteen "pyhä veljeys", jolla ilmaistiin rituaalista sukulaisuutta. Käytäntö kuvastaa aikakauden ajattelulle tyypillistä vastavuoroisuuden periaatetta, jonka mukaan side ja tehty sopimus oli pyhä; yhtä ehdoton ja julmiin seurauksiin johtava oli usein myös tämän siteen tai sopimuksen irtisanominen. Kokkonen luonnehtii vastaavasti rajaseudun asukkaiden suhdetta "ambivalentiksi". Paikallisiin rajarauhoihin turvautuminen oli usein välttämätöntä myös kruunun kannalta, etenkin jos valtakunta oli joutumassa sotaan usealla eri rintamalla.

Kevättalvella 1712 syttyi sarkasodan nimellä tunnettu kärhämä, joka sai alkunsa venäläiskauppiailta takavarikoiduista kankaista. Venäläiset hävittivät kostona muun muassa Kajaanin kaupungin. Kun sodan taustoja kesällä käsiteltiin Paltamon pappilassa pidetyillä tutkintakäräjillä, ilmestyi paikalle yllättäen vastapuolen keskeinen toimija Hilippa Simonpoika kumppaneineen, ilmeisesti aikomuksenaan vahvistaa rajarauha. Majuri Simon Affleck – kuuluisa, aikanaan vihattu verovouti "Simo Hurtta" ja yksi Kokkosen kirjan keskeisiä hahmoja – antoi vangituttaa venäläiset, joilla ei vihollisina pitänyt vielä olla mitään asiaa Ruotsin valtakunnan maaperälle. Hilippa pakeni kuitenkin vangitsijoiltaan ihmeen helposti ja laiminlyönnistä vastuulliseksi todettu varusmestari sai kuolemantuomion, mutta Kajaanin linnan komendantti vapautti varusmestarin tuomion julistamisen jälkeen. Kokkonen päätteleekin, ettei venäläisten saapuminen ja sen oikeutus liene ollut epäselvää muille kuin "virkaintoiselle" majurille. Toimintamalli oli analoginen joillekin 1600-luvun henkirikostapauksille: surmaaja pakeni joskus ihmeen helposti vartijoiltaan.

Asiallisesti Kokkonen tekee huomattavan tarkkaa työtä, eikä laajasta teoksesta juuri löydy myöskään niin sanottuja teknisiä virheitä. "Vartiaisen mukaan tuojia oli 204 ja määrä yhteensä 515 1/3 tynnyriä. Sitä vastoin tässä työssä tulokseksi on saatu 203 tuojaa ja 506 1/3 tynnyriä", oikaisee kirjoittaja paikallishistorioitsijaa (s. 265). Toki voidaan keskustella siitä, onko kaikkien pikkuasioiden mainitseminen ainakaan varsinaisessa tekstissä relevanttia, tiedettä edistävää ja lukunautintoa lisäävää. Ajoittain uuvuttavasta detaljirunsaudesta huolimatta langat pysyvät silti tekijänsä käsissä ja Jukka Kokkosella on silmää nostaa esille keskeisiä, rajan problematiikkaa jäsentäviä teemakokonaisuuksia.

Kirjoittaja Olli Matikainen on jyväskyläläinen filosofian tohtori.

Takaisin edelliselle tasolle