Historiallisia Arvosteluja 8/2003:
Lamakirja

Sielunmessu talouden konfabulaatiopuheelle™

laatinut Ilkka Levä

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Blomberg, Helena – Hannikainen, Matti – Kettunen, Pauli (toim.): Lamakirja – Näkökulmia 1990-luvun talouskriisiin ja sen historiallisiin konteksteihin. Kirja-Aurora: Turku, 2003.

Alussa on vain jäseniä, toisistaan irrallisina ja sekaisin – kaaoksena. Osaruumiillisuuksia, joilla ei tunnu olevan yhteyttä muuhun ruumiiseen. Paikallisesti (yli)latautuneiden ja ulkopuolelta tulleiden käskysanojen asettamia irrallisuuksia, mutta täydellisesti hallitsemiinsa ruumiillisuuksiin vaikuttavia todellisuuksia. 1990-luvun keskeisissä työmarkkinakokemuksissa tämä saattoi tarkoittaa hieman kärjistäen joko loputonta työssäkäyntiä tai työttömänä lamaantuneena kotona oleilua, mutta silti koko ajan itsestä ja omasta ruumiillisuudesta yhä kauemmaksi irtautuen – olemassa olemista vain ajatuksena taloudelle pyhitettyä alttaria varten. Kutsun tällaisia ruumiillisuuksia tuottaneita 1990-luvun talouspuheita konfabulaatioksi. Käsitteellä tarkoitetaan uuden sivistyssanakirjan mukaan 'mielikuvituselämysten esittämistä tosina'. Toiseksi merkitykseksi sanalle annetaan 'harhatarinointi'. Alkujaan sana tulee myöhäislatinan sanasta confâbulâ'tiô, joka tarkoitti keskustelua.

Talouspuheen ruumiillisuuksia tuottavia yhteiskunnallisia merkitysliittoja uhmaten fabuloin seuraavassa esille vaihtoehtoisen narraation. Fabulaatio tulee tässä yhteydessä filosofi Gilles Deleuzen Henri Bergsonilta lainaamasta "satuilun" käsitteestä. Deleuzella käsite saa poliittisen merkityksen, koska se korvaa staattisen utopian käsitteen. Sosiaalipsykologi Atte Oksasen (2003, 7) mukaan satuilu liittyy "aina johonkin, joka on tulossa" (becoming, devenir). Sen tarkoituksena on laittaa todellisuutta koskevat käsityksemme kriittiseen liikkeeseen. Kirjassa tästä asiasta puhutaan 'politisointina'. Tässä Pauli Kettusen Kari Paloselta lainaamassa asioiden tutkimus- ja näkemistavassa toimintatiloja avataan, asioille osoitetaan vaihtoehtoja tai niitä tehdään kiistanalaiseksi, jotta vaihtoehdot mahdollistuisivat. 'Epäpolitisointi' taas on asioiden esittämistä välttämättöminä ja vaihtoehdottomina ilman tarkennusta siihen näkökulmaan, jonka mukaan asioiden pitää olla niin kuin esitetään. Seuraava lyhyt kertomukseni 1990-luvusta nousee politisoimaan tuota vuosikymmentä käsillä olevan teoksen Lamakirja – Näkökulmia 1990-luvun talouskriisiin ja sen historiallisiin konteksteihin pohjalta. Tarkoituksenani on kirjoittaa sielunmessu talouspuhunnan konfabuloivalle vaikutukselle yhteiskunnassa.

Helena Blombergin, Matti Hannikaisen ja Pauli Kettusen ansiokkaasti toimittama kirja vetää yhteen Suomen Akatemian 1990-luvun talouskriisiä tutkineen lamatutkimusohjelman yhden konsortion muodostaneen neljän osaprojektin yhteistuloksia. Koko tutkimuskonsortion johtajana toimi Jorma Kalela Turun yliopiston poliittisen historian laitokselta. Sen alaisten tutkimusprojektien johtajina toimivat Kalela yhdessä Pauli Kettusen kanssa sekä Antti Häkkinen, Olli Kangas ja Hannu Salmi. Konsortion eri hankkeissa olivat mukana Turun yliopistosta poliittisen historian laitos, sosiaalipolitiikan laitos, historian laitoksen kulttuurihistorian oppituoli sekä Helsingin yliopistosta yhteiskuntahistorian laitoksen talous- ja sosiaalihistorian sekä poliittisen historian oppituolit yhdessä Renvall-instituutin kanssa.

Kokemusten esikategorisella tasolla, halujen ja ulkopuolisten voimien kohtauspisteellä eli ruumiillisuuden animaalisella perustasolla (plane of consistency, le plan de consistence) kyse on 1980- ja 1990-luvun tuottamasta angstista, joka edelleen odottaa purkautumistaan tai sovittumista ihmisten ruumiillisuuksissa. Sanat vaikuttivat lamapuheissa itse tapahtuman jälkeen ihmisten ruumiillisuuksiin, niitä pidättäen ja niiden yksittäisiä osia uudenlaisilla merkityksillä ladaten (ruumiin merkityslatausten ulkoapäin asetettu deterritorialisaatio). Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten julkinen keskustelu työttömistä tai työttömyydestä loivat ainakin implisiittisesti vaikutelmaa siitä, että työttömien elämäntilanteita ja asennetta elämään luonnehtivat huonot kannustimet ja passiivisuus. Nämä nähtiin ominaisuuksiksi, jotka eivät sopineet yhteen 1980-luvulla kehitellyn ja kansalaisilta vaaditun innovatiivisuuden kanssa (ihminen luojan merkityksessä, itsenäisenä oman sisäisyytensä hallitsevana sankarina).

Vaikka ajattelutapa ei ainutlaatuisen suomalainen ollutkaan (Suomihan oli tuolloin ollut kytkeytymässä nykyiseen globaalin talouden verkostoon jo ainakin puoli vuosikymmentä), kirjan esipuheen kirjoittajat Blomberg, Hannikainen ja Kettunen pohtivat sen kautta kuitenkin oivaltavasti syytä siihen miksi työttömyyttä leimanneen puheen kyseenalaistava "vastadiskurssi" jäi Suomessa paljon heikommaksi kuin naapurimaassamme Ruotsissa. Siellä keskusteltiin kirjoittajien mukaan nimittäin laajalti esimerkiksi harjoitettavan politiikan seurauksista tai vaikkapa sellaisesta demokratialle tärkeästä asiasta kuin ihmisten luottamuksesta poliittista järjestelmää kohtaan. Asialla on suuri merkitys nykypäivässä, sillä yhteiskuntaa koskevat reformivaatimukset jäykkien ja vanhentuneiden institutionaalisten rakenteiden uudistamisesta jäivät elämään julkiseen keskusteluun laman jälkeen, kuten Kettunen toteaa. Siksi aateilmaston muutos sai taloudellisia suhdanteita pysyvämmän merkityksen. Näin mediajulkisuudessa edelleen ilmenevä kollektiivinen ja hyväksyttäväksi koodautunut tapa ajatella saattaa nykypäivässä ja tulevaisuudessa tukea "peruuttamattomia ja vaikutuksiltaan kasautuvia muutoksia talouden, politiikan ja arjen suhteissa" kuten esipuheen kirjoittajat huomauttavat. (Koodautumisesta strukturalistisessa mielessä on syytä puhua siksi, koska taloutta koskevat puheet muodostavat yksiulotteistavan vaikutuksensa kautta koko yhteiskuntaa määrittävän systeemisen kokonaisuuden.)

Tällaista puhetta tarkemmin ajatellessa ei voi välttyä ajatukselta, että niissähän itse asiassa koetettiin/koetetaan edelleen toistaa jotain sellaista, jota ei sanoilla kyetty/kyetä ilmaisemaan. On kuin jokin muodoton ja hahmoton edelleen hakisi muotoa ja koettaisi eriytyä lihastamme sanallistetuksi ajatukseksi, jotta se ei enää vaivaisi lihaa omassa kouristavaa jännitystä tuottavassa hahmottomuudessaan. Ruumiillisuus vapautuisi tällöin lataamaan uudelleen kaikki kokonaisuusruumiillisuuteen tarvitsemansa osat ottaen näin haltuun kokonaisuuden (yksilön territorialisaatio/reterritorialisaatio). Toisin sanoen, trauman toistamisen takana on yhteiskunnallisen muutoksen tuottama surematon suru.

Pauli Kettunen antaa omassa artikkelissaan Suunnitelmataloudesta kansalliseen innovaatiojärjestelmään vastauksia siihen miksi näin on. Hän huomauttaa heti alussa, miten talouden kieli "pursuaa luonnon- ja lääketieteellisiä ilmaisuja". Kettunen analysoi näiden ilmaisujen juontuvan luonnonilmiöitä koskevasta kansanomaisesta tiedosta. Vaikka tällainen tapa käyttää sanoja onkin nykyisin väistynyt yhteiskunnasta yleisemmin viittaa 'lama' sanana silti hänen mukaansa edelleen "toimijan sisäisen tahdon herpaantumiseen" ja "vastustamattoman ulkoisen voiman aikaansaannoksiin". Kettusen mukaan tällaisella lamapuheella oli myös poliittisia seurauksia. Vaikka jäykkyyttä ja vanhoja rakenteita karsimaan pyrkinyt lamapuhe jotain vapauttikin (talouden virrat) se kuitenkin rajasi politiikan ja sitä kautta myös yksilöiden potentioiden tiloja. Tämä näkyy siinä miten yhä useampi elämänilmiö tuotteistettiin 1990-luvulla. Yrittäjyydestä tuli palkkatyötä koskeva normi, ja työntekijöiltä ryhdyttiin vaatimaan joustavuutta ja sitoutumista yrityksen tavoitteisiin. Työntekijöiden piti sisäistää yrityksen näkökulma suhteessa asiakkaisiin. Työntekijän täytyi Kettusen mukaan myös ryhtyä katselemaan omaa elämäänsä projektina, jossa itseä kehitetään ja tuotteistetaan alituisesti. Tämän kehityksen huipentumana Kettunen pitää 'portfolio'-käsitteen ilmestymistä julkiseen puheeseen kuvaamaan tätä jatkuvaa markkinointitehtävää. Tutkijana voi tämän mukaisesti miettiä onko tullut päivitettyä omaa CV:ta "ajantasalle".

Tässä on nyt eräässä mielessä myös tämän sosiologien aiemmin jonkinlaiseksi "vaihtoehdoksi" tarjoaman refleksiivisen modernisaation nurja puoli. Inhimillisen toiminnan jatkuvana arviointina toimiva refleksiivisyys lataa yritysten toimintaehtojen mukaan yksistään toimiessaan ruumiillisuuttamme voimakkailla osalatauksilla, jotka pilkkovat kokonaisruumiillisuuden kokemusta osiin. Kettunen puhuu tässä yhteydessä refleksiivisyyden refleksiivisyydestä. Murroksen aikana ryhdyttiin ajattelemaan, että itsearviointia oli syytä jatkuvasti kehittää ja nopeuttaa. Yksilöltä vaadittavaa muutosalttiutta koskeviin puheisiin sisällytettiin kuitenkin myös paradoksaalinen vaatimus pitkäjänteisyydestä ja vakaudesta. Se implikoi tilannetta, jossa yhteiskunta ei talouden merkityksiä kolonisoivan vaikutuksen takia enää voikaan olla sellaisen suhteellisen pysyvyyden tarjoaja yksilölle, joksi sitä oli koetettu hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen aikana koodata, ja siksi jokaiselle itselleen jäi nyt velvoite löytää tuo pysyvyys omasta ruumiistaan, jotta olisi jaksanut uudistua ja pysyä mukana ainoassa pysyvässä eli jatkuvassa muutoksessa. Tällainen ristiriidan logiikkaa muistuttaa kummallisella tavalla Kettusen Tönniesilta lainaamin käsittein kuvailemaa natsi-Saksan yritystä sisällyttää utopiaansa samaan aikaan sekä viileä, asiaperusteinen yhteiskunta (Gesellschaft) että lämmin ja henkilökohtaiseen samastumiseen perustuva yhteisö (Gemeinschaft), jotka periaatteessa ovat toistensa vastakohtia ja joihin siksi kirjoittautuu aina sisään oman tuhoutumisensa siemen.

Nykykapitalismin lamapuheisiin sisältyvä 'vastustamaton ulkoinen voima' viittaa myös ihanteisiin ja niiden etääntymiseen kauemmaksi yksilöstä. Psykologi Risto Vuorinen ajattelee minuuteen vaikuttavien ihanteiden kaukaisuuden jättävän ihmisen mielivaltaisuuden armoille, kun ihanteeseen ei sen etäisyyden takia voida mitenkään vaikuttaa (Vuorinen 1998, 166–167). Kettunen analysoi "austromarxisti" Otto Bauerin teoriaa mielestäni tähän liittyen. Kapitalistinen rationalisointi sisälsi ristiriitaisia piirteitä. Toisaalta kaihdettiin ennakoimatonta ja sosiaaliset muutokset toteutettiin mahdollisimman vähäisin uhrein tukien tällaisella ajattelutavalla demokratian säilyvyyttä. Rationalisoinnista oli kuitenkin myös päinvastaisia seurauksia.

Kettunen kirjoittaa Bauerin ajatuksista seuraavasti: "Kun koneen määräämä ositettu työ ei tarjonnut ihmisille mahdollisuuksia aloitteellisuuteen, mielikuvitukseen eikä henkilökohtaiseen pätemiseen ja kehittymiseen, he etsivät niitä muualta, jotkut fasismista, toiset bolshevismista. Mikäli kapitalistiluokka koki herruutensa uhatuksi, se saattoi käyttää hyväkseen tätä laajojen joukkojen henkistä tilaa tuhotakseen demokratian." Entä sitten nykyaika, joka ei muusta tunnu puhuvankaan kuin aloitteellisuudesta, mielikuvituksesta ja elinikäisestä oppimisesta eli jatkuvasta kehittymisestä yksilön tasolla? Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin mukaan tällainen markkinointi on kyllä säilyttänyt ajatuksen käsitteen ja tapahtuman välillä vallitsevasta erityisestä suhteesta. Tuo suhde on kuitenkin nykyisin muuttunut sisällöllisesti. Käsitteistä on tullut tuote-esittelyitä ja tapahtumista messuja, joissa niitä laitetaan näytille erilaisina asetelmina sekä sellaisten "ideoiden vaihtona", joita tapahtuman kuuluukin mainostaa. "Ainoita tapahtumia ovat messut, ja niiden ainoita käsitteitä tuotteet, joita niillä voidaan myydä." (Deleuze & Guattari 1994, 10.) Aiempi kurinpitoyhteiskunta on itse refleksiivisyyteen kohdistuvien refleksiivisyys vaatimusten kautta muuttunut kontrollin yhteiskunnaksi, jossa kurinpidosta huolehtivat ihmiset itse – näin myös aiemmin ulkoisena vallinnut kurinpito on onnistuttu ulkoistamaan instituutioilta yksilöiden tehtäväksi sen sisäistymisen myötä ja jokaisesta on tullut oman elämänsä poliisi. Poliisin tehtäväksi taas on muutoksen myötä tullut itse muutosprosessin tuottamien riskien hallintakommunikaatioiden hallinta ihmisten jokapäiväisessä elämässä. (Vrt. Ericson & Haggerty 1997, 426–427.)

Merja Lind analysoi tähän liittyen omassa artikkelissaan tapoja, joilla aikakauslehti Imagen artikkeleissa tuettiin/tuotettiin 1990-luvun alussa kaikkivoipaa selviytyjää, mutta päädyttiin vuosikymmenen lopulla kyselemään yksilön mahdollisuuksia kahtalaisessa tilanteessa – uuden talouden voittajana tai häviäjien epätoivoiseen joukkoon putoajana. Mistään välittämättömästä ihanneyksilöstä olikin tuossa muutoksessa tullut epävarmuuden ajan tasapainoilija maailmantalouden pakottavissa virtauksissa. Poikkeukseksi lehden muuten sankarikertomuksiksi konstruoituvien juttujen logiikalle nousee lehteen artikkeleita kirjoittanut psykohistorioitsija Juha Siltala. Hän kyseenalaisti tuolloisilla teksteillään pakollisena paradigmana vallinneen ajattelutavan yksilöiden vapaista mahdollisuuksista luoda itsensä uudelleen vain sanoja muuttamalla. Samalla Siltala tuli osoittaneeksi toivon tai muutosulottuvuuden sisältävän pysyvyyden merkityksen ihmisten omaehtoisen hyvinvoinnin kannalta. Lindin kirjoitus synnyttikin assosiaation siitä, miten monista todellisuuksista puhumisella saatetaankin itse asiassa estää noiden todellisuuksien realisoitumista, eikä tuottaa niille otollisia olosuhteita. Ja muutettavat muuttaen, Siltalan rakenteita puolustavat puheet estivät kaiken muuttamista virtaavaksi, jotta yksilöille olisi jäänyt edes jonkinlainen mahdollisuus virrata omassa elämismaailmassaan. Monet todellisuudet kun eivät mahdollistu ilman jonkinlaista yhteistä perustasoa yhteiskunnassa. Kahdesta pahasta valittaessa Kettusen kuvaamalla talouteen vaikuttamaan pyrkineellä "jälkipoliittisella" yhteiskunnalla on kuitenkin paremmat mahdollisuudet toteuttaa moneuden vapautumisen ehtoja nykypäivässä kuin nykyisellä "esipoliittisella" darwinistista olemassaolon kamppailua edistävällä yhteiskunnalla, joksi Kettunen nykyistä kansallista kilpailukyky-yhteisöä kutsuu.

Kettunen ihmetteleekin tätä kehitystä kuvatessaan vertailemiensa 1930-luvun ja 1990-luvun lamojen tuottamia ulkoistettuja pakkoja. Tilanne 1930-luvulla ja 1990-luvulla näyttäytyy radikaalisti erilaisena, vaikka siinä monia samankaltaisuuksia onkin. Uusliberalismi sai ylikansallisena vapautuksen ideologiana koodata valtion ja talouden suhteen tuota suhdetta aiemmin koodanneen sosialistisen komentotalouden romahtaessa Neuvostoliitossa 1980-luvulla. Demokratian merkityssisältö yhtäläistyi vapaan markkinatalouden kanssa. Tämä yhteenlankeaminen teki aiemmin esitetyt talouden demokratisoimisvaatimukset mielettömiksi, sisältyihän syntyneeseen merkitysliittoon ajatus siitä, että talous täysin vapautuessaan tulisi itse toteuttamaan demokratian.

Kettunen osoittaakin tähän liittyen, miten 1990-luvun uudessa tilanteessa vallitsevaksi puhetavaksi tuli 1939 Suomen haltuunotossa epäonnistuneen Otto Wille Kuusisen jo vuonna 1929 esittämä käsitys, "jonka mukaan kapitalistinen suunnitelmatalous oli mahdoton". Siksi nykytaloudessa onkin itse asiassa kyse stalinismista ja tuottavuuden kasvun orjuudesta, ei ihmisten ruokkimisesta. Siksi Kettunen vertaakin sosialistisen suunnitelmatalouden puheita 1930-luvulta "inhimillisten tuotantovoimien luovan kilpailun" mahdollistamisesta puheisiin 1990-luvulla, joissa esitettiin "inhimillisten tuotantovoimien luovan kilpailun" mahdollistamista. Tällaiset puheet 'kansallisesta innovaatiojärjestelmästä' tukevat systeemistä muutosta kuvaten sitä murrosta, joka tapahtui kansallisella 'me'-tasolla toisaalta suhteessa paikalliseen mutta yhtäältä myös suhteessa globaaliin viitekehykseen. Vaikka 'meidän' eli suomalaisten yritysten nähtiinkin edelleen edustavan kansallista ulottuvuutta, tuli 'meidän' eli työntekijöiden kuitenkin osoittaa refleksiivisesti oma luotettavuutemme ja houkuttelevuutemme rahavirtoja ohjanneiden ylikansallisten toimijoiden edessä, joiden tahtoa sai Suomessa edustaa eli re-presentoida (uudelleen esittää) käytännön politiikan suunnan Suomessa määritellyt establishmentti kuten Jaakko Kianderin kirjassa olevan artikkelin mukaan on mahdollista ajatella. Tämän tietoisesti harjoitetun politiikan seurausta taas oli se, että tällä – aluksi eurooppalaisella – apukoululuokalla Suomi-pojalle kelpasi ainoastaan tiukasti alijäämänsä kurissa pitävän mallioppilaan paikka.

Kansantaloustieteilijä Jaakko Kianderin artikkelissa 1930-luvun pulakausi ja 1990-luvun talouskriisi – Talouspolitiikan ja taloudellisen ajattelun vertailua todetaankin Suomen 1990-luvun lamassa olleen kysymys finanssikriisistä. Ne taas liittyvät Kianderin mukaan kiinteästi harjoitettuun talouspolitiikkaan, jota taas edelleen ohjasivat (ja ohjaavat) "kulloinkin vallalla olevat" sekä "erilaisiin teoreettisiin lähtökohtiin" perustuvat näkemykset keinoista, "joilla taloutta tulee ohjata". Kianderin mukaan Bretton Woods -rahajärjestelmän ja keynesiläissävytteisen neoklassismin kriisiytyminen 1970-luvun inflaatiokokemuksissa saattoi vallitsevaksi talouspuheeksi monetarismin ja rationaalisten odotusten koulukunnan näkemykset, joiden erään keskeisen ajatuksen mukaisesti inflaatio oli pidettävä jatkuvasti mahdollisimman alhaisena. Talouspolitiikan tehtävänä ei enää nähty olevan kokonaiskysyntään tai työllisyyteen vaikuttamisen. Kianderin mukaan tämä muutos kuitenkin merkitsi sofistikoitunutta paluuta taloustieteen klassisen koulukunnan ortodoksiaan, jonka mukaisesti pyrittiin hintavakauteen ja budjettitasapainoon.

Taustalla oli myös suuremman aggregaattitason muutos, jota voi lähestyä psykohistorian jälkistrukturalistisesta näkövinkkelistä. Talouden määräysvallan ulottuessa yli yhteiskunnallisen toiminnan se oidipalisoituu. Julkisen yksityistyessä yrityksien muodostamista 'perheistä' tulee yhä enemmän ja enemmän yhteiskunnassa määrääviä yksiköitä. Perheessä toimitaan kuitenkin aina joko despoottisen yksinvallan alaisuudessa täysin vailla oikeuksia tai perheenpään mielivallan alla, kuten Hannah Arendt on huomauttanut. Tällöin eletään "samaistavan eron" (so. perheen hierarkian) alaisuudessa. Hyvinvointivaltiokehitykselle tyypillisen yhteisen välissä olevan tilan eli "erottavan samuuden", inter-essen, luominen ei kuitenkaan tällaisessa tilanteessa enää mahdollistu. (Arendt 1958, 30–43; vrt. myös Eräsaari 2002, 31–32. Samaistavasta erosta ja erottavasta samuudesta ks. Colebrook 2002, 24–42 sekä Braidotti 1994, 146–172.) Talousisän mahtia käyttelevä yritys saa tällöin asettaa viimekätisen toimintaa ohjaavan Lain ja toimia kaiken takana harhaisesti nähtävänä "despoottisena vainoharhaisena koneena". Näin syntyy talouden konfabulaatiopuhe normatiivisena puheena. Vaikka talouden ohjailun ei haluttaisikaan koskevan muuta yhteiskuntaa se kuitenkin ryhtyy sisältämiensä hintavakauden, budjettitasapainon ja inflaatiopeikon kautta ohjaamaan yhteiskuntapolitiikkaa sitoen kaiken oman systeeminsä alaisuuteen. Sekä Kettunen että Kiander ovatkin havainneet tämän talouspuheen luonnon voimaisuuteen (ja sen kasvuun) liittyvän esipoliittisen darwinistisen juonteen. Tätä kautta on lamaan vetoamalla voitu oikeuttaa ratkaisuja, joiden sisältönä on ollut ihmisten sopeuttaminen ja myötävaikuttaminen sellaisia asioita varten, jotka olivat käynnistyneet jo aikaa ennen lamaa. Kettusen mukaan globalisaation tultua muutoksen synonyymiksi on sen varjolla voitu tämän jälkeen kutsua kaikkea yhteiskunnallista pahoinvointia laman pitkäksi varjoksi ja kuitata ne näin häviäviksi ilmiöiksi. Näin on kuitenkin jäänyt huomioimatta asioiden laajemmat yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Tämän kansalaisiin kohdistuneen rangaistuksen tarpeettomuuden tuo esiin artikkelissaan myös Kiander.

Oidipalisaatio voi lisäksi syventää työelämässä tälläkin hetkellä vallitsevia sukupuolittavia käytäntöjä, joista Anu Suoranta kirjoittaa artikkelissa Työmarkkinat ja lama – Onko sukupuolella väliä? Suoranta kumoaa uskomuksen siitä, että lama siirtäisi automaattisesti naisia kotiin töistä, mutta osoittaa samalla vaaran, joka tällaisiin tilanteisiin liittyy. Sukupuoli kyllä pätevöitti 1930-luvun talouskriisissä naisen töihin, mutta samalla se sitoi hänet myös alhaisempaan palkkaan. Ammatti käsitteenä oli tuolloin vielä voimakkaasti sukupuolisesti määräytynyt (onko määräytyneisyys vähentynyt, voidaan kysyä?). 'Ammattitaitoisuus' perustui miehiseen sukupuoleen ja ammatti, josta palkkaa maksettiin määrittyi näin ollen miesten omaisuudeksi, vaikka naiset olisivatkin kehittäneet ominaisuuksiaan. Näin naisia kannatti palkata 'halpoina'. Myös nykyaikana naiset kokevat työolotutkimusten mukaan vaikutusmahdollisuutensa omaan työtahtiinsa pienemmäksi kuin vastaavassa asemassa olevat miehet. Tämä kehitys on myös lisääntynyt 1990-luvulla, jos työolotutkimusten subjektiivisiin tuloksiin on vähääkään uskomista. (Lehto – Sutela 1998, 24–25.)

Voidaan esimerkiksi kysyä miksi työttömyyttä koskevat vähäiset oikeudetkin muuttuivat 1990-luvulla velvollisuuksiksi? Jorma Kalela kysyy tähän liittyen oman artikkelinsa otsikossa Syntyikö Suomeen 1990-luvulla uusi alaluokka? Kalela ei tekstillään tarkoita, että näin olisi jo nyt suoranaisesti tapahtunut, vaan sitä, että tällainen kehityskulku on erittäin todennäköinen, jos nykyisin harjoitettavaa ideologista "epäpoliittiseksi" tehtyä politiikkaa harjoitetaan edelleen tulevaisuudessa. Asia onkin Kalelan mukaan politiikan eikä talouden kysymys. Hänestä edessä on mittasuhteiltaan erittäin suuri haaste, sillä "elämänuskon palauttamista tarvitsevat ihmiset eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä". Kalelan mukaan suurin ongelma tässä yhteydessä on juuri se, ettei tätä työttömyyteen perustuvaa moninaisuutta ole tunnustettu kaiken politiikan perustaksi. Konkreettisesti ongelma näkyy pitkäaikaistyöttömien määrän kasvussa laman jälkeisellä 1990-luvun nousukaudellakin. Yhdessä kroonisten työttömien kanssa (ei lainkaan tai ainoastaan tilapäisiä avointen markkinoiden töitä satunnaisesti) pitkäaikaistyöttömät muodostavat mitä nykyisin luultavasti noin 60 prosentin enemmistön kaikista työttömistä. Vaara jäädä pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle myös kasvaa työttömyyden pitkittyessä. Ja vaikutukset myös kasautuvat. Monesti ansiosidonnaiselta työttömyysrahalta peruspäivärahalle siirryttäessä peli onkin jo menetetty. Pitkäaikaistyötön on myös jo lähtökohtaisesti huonommassa asemassa joutuessaan työnhaussa vertailutilanteeseen työnuransa kanssa "paremmin" onnistuneen (lue: aukottomammin töissä pysyttelyssä onnistuneen) yksilön kanssa. Tuollaisessa tilanteessa ei paljon auta työnuran aukkokohtien selittäminen akkujen latailulla tai hiljaisuuden retriiteillä järvimökin rannalla. Saunamökiltä lähtevät jäljet kun Suomessa tuntuvat tuollaisessa tilanteessa johtavan useammin avantoon kuin sieltä pois päin.

Kalela osoittaa miten puhumisen tapa nykyajassa merkitsee. Kun työttömät niputetaan yhtenäiseksi kollektiiviksi estetään samalla keskustelu pysyvän alaluokan syntymisestä. Työttömiä on kuitenkin ainakin kahdenlaisia. On suhdannetyöttömiä ja pitkäaikaisesti työttömiä. Suhdannetyöttömyyttä on mahdollisuutta estää luomalla joustavia työllistymisen tai työn säilyttämisen malleja, joihin nykyisin on sisällytetty kylläkin voimakkaita velvollisuuksia ja sitoutumisen ehtoja. Silti pysyvän työttömyyden uhan alla sinnittelevien työttömien ongelmia on jääräpäisesti lähestytty avointen työmarkkinoiden ehdoilla. Tämä on merkinnyt sitä, että tähän varsin heterogeeniseen ryhmään on sijoitettu mielikuvia tilapäisyydestä enemmän kuin mitä tällaiseen elämäntilanteeseen joutuneet itse ovat tilanteissaan luultavasti kokeneet. Luotu puute kun tuntuu aina pysyvämmältä olotilalta kuin suhteellinen puute, koska edellistä hallitsee koko ajan puute jostain ja sitä kautta myös tulevaisuuden ennakoinnin mahdottomuus. Näin ihminen joutuu elämään koko ajan mielivallan alaisuudessa. Ulottamalla tällaisia, jo lähtökohtaisesti vieraita merkityksiä ihmisten ylle heille tehdään nykyisin tietyssä mielessä ajateltuna jo rakenteelliseksi muuttuvaa väkivaltaa kurjistamalla heidän arkipäiväänsä olemisen ehtoja yhä kiristämällä. Työttömyyden uudet juridiset määrittelyt 1990-luvulla sysäsivät tämän kurjistumiskehityksen alkuun, kun pitkäaikaistyöttömät joutuivat sosiaaliviranomaisten valvotaan ja "kokoaikaisiksi työnhakijoiksi", kuten Kalela toteaa. Näin ikävästä asiasta päästiin eroon ja tilanne saatiin näyttämään siltä, kuin ongelmalle oltaisiin tekemässä jotain aivan kohdakkoin. "Tehdään sitten paremmalla ajalla", tuntuu tuo ajatus kuitenkin sanovan ja konstruoivan tuota parempaa aikaa siintämään jonnekin tulevaisuuteen, ainakin kuuden jalan syvyyteen.

Tämän kehityskulun takana on ansiosidonnaisuuden ulottaminen jopa kansaneläkkeitä koskevaksi. Eläkeläisen työhistorian katkokset ryhtyvät tällöin määrittämään eläkeläisen tulevaisuutta aivan liiallisella painoarvolla. Katkoksesta työuralla tulee näin jälkikäteinen lisärangaistus sen 'penaltin' lisäksi, jonka joku onnekas työmarkkinoille takaisin päässyt, mutta aikanaan pitkäaikaistyöttömyyden pysyvyyden uhkaamaksi työttömänä joutunut ihminen on jo tuolloin kärsinyt. Kun kaikki on tällä tavoin sidottu harhaiseen käsitykseen yksilösubjektista, on työttömänkin elämäntilannetta voitu ryhtyä lähestymään yksilöpsykologisena ongelmana, eikä yhteiskunnan sosiaalisen organisoitumisen tuottamana seurausilmiönä saati sitten yhteiskunnan sulkeutumisen liepeillä luumivana psykohistoriallisena ongelmana.

Tämä kokemus "putoamisesta" ja sen tiedostamaton estäminen luokkien yhteiskunnallisella sulkeutumisella on yksi keskeisin 1990-luvun työmarkkina- ja elämänkokemuksia määrittävä asia. Tämä kehitys tulee myös tulevaisuudessa jatkumaan, ellei talouden konfabulaatiolle osoiteta poliittisia vaihtoehtoja. Tässä arvosteltavana ollut kirja on yksi myönteisimpiä yrityksiä avata muutosulottuvuutta talouden omalakisuutta kyseenalaistavaan suuntaan. Kiitän teoksen toimittajia, kustannusyhtiötä sekä kaikkia artikkeleiden kirjoittajia, vaikka tila ei tässä yhteydessä antanutkaan myötä uppoutua kirjan mielenkiintoisiin artikkeleihin tämän enempää. Jään lukukokemuksen tuottamalla innolla odottamaan vaikkapa Juha Siltalan kaltaisen ajattelijan kommentteja nykytilanteesta.

Kirjallisuus:

• Arendt, Hannah: The Human Condition. The University of Chicago Press: Chicago, 1958.
• Blomberg, Helena – Hannikainen, Matti – Kettunen, Pauli (toim.): Lamakirja – Näkökulmia 1990-luvun talouskriisiin ja sen historiallisiin konteksteihin. Kirja-Aurora: Turku, 2003.
• Braidotti, Rosi: Nomadic Subjects. Embodiment and Sexual Difference in Contemporary Feminist Theory. Columbia University Press: New York, 1994.
• Colebrook, Claire: Understanding Deleuze. Allen & Unwin: Crows Nest, 2002.
• Deleuze, Gilles – Guattari, Félix: What Is Philosophy? Columbia University Press: New York, 1994. Alkuteos: Qu'est-ce que la philosophie? Editions Minuit: Paris, 1991. Kääntäneet: Tomlinson, Hugh – Burchell, Graham.
• Ericson, Richard V. – Haggerty, Kevin D. Policing the Risk Society. University of Toronto Press: Toronto & Buffalo, 1997.
• Eräsaari, Leena: Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen. Gaudeamus: Helsinki, 2002.
• Lehto, Anna-Maija – Sutela, Hanna: Tehokas, tehokkaampi, uupunut – Työolotutkimusten tuloksia 1977–1997. Työmarkkinat 1998:12. Tilastokeskus: Helsinki, 1998.
• Oksanen, Atte: "Kuolossa kulkijat. Raskas suomenkielinen rock maskuliinisuuden sosiaalisena diagnoosina". Nuorisotutkimus (21), 1/2003: 4–20.
• Vuorinen, Risto: Minän synty ja kehitys. Ihmisen psyykkinen kehitys yli elämänkaaren. Porvoo: WSOY, 1998.

Kirjoittaja Ilkka Levä on FM ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle