Historiallisia Arvosteluja 13/2003:
Presidentin ministeriö
Diplomatiaa Kekkosen varjossa
laatinut Niklas Jensen-Eriksen
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396
Soikkanen, Timo, Presidentin ministeriö. Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella I.
Kansainvälistymisen ja muutosvaatimusten paineessa 1956–1969. Ulkoasiainministeriö, Helsinki, 2003.
Alaotsikkonsa mukaisesti Timo Soikkasen Presidentin ministeriö ei ole vain perinteinen virastohistoriallinen
selvitys, vaan myös kuvaus siitä, miten ulkopolitiikkaa Kekkosen aikana hoidettiin. Soikkanen ei ole halunnut
rajoittua hallintohistorian tutkimukseen, vaan on katsonut, että hänellä on paljon sanottavaa ulkopolitiikan
sisällöstä. Toki mukaan mahtuu paljon jo aikaisemmista tutkimuksista tuttuja asioita, mutta Soikkasen sanottava
on silti yleensä kuuntelemisen arvoista. Kuva machiavellimaisesta presidentistä on paljon tasapainoisempi kuin
Juhani Suomen tai Hannu Rautkallion tutkimuksien välittämä käsitys Kekkosesta, ja esimerkiksi paljastus Jaakko
Hallaman toiminnasta noottikriisin aikana auttaa ymmärtämään amerikkalaisten aktiivisuutta sen aikana.
Soikkanen on tutkinut laajasti kotimaisia ja ulkomaisia arkistoja, ja hän kykenee tarkastelemaan asioita
hedelmällisesti eri näkökulmista. Erityisen antoisia lähteitä ovat olleet haastattelut, jotka täydentävät olennaisella
tavalla asiakirjojen antamaa kuvaa. Monia asioita ei laiteta paperille varsinkaan Suomen kaltaisessa pienessä
maassa, jossa hallintokoneisto on suppea ja jossa toimintastrategioita voidaan suunnitella helposti
henkilökohtaisissa tapaamissa. Soikkasen mukaan useimmat UM:n virkamiehet olivat länteen päin kallellaan,
mutta todellisia Neuvostoliittoon ja Kekkoseen kohdistuneita epäluuloja ja pelkoja ei useinkaan voitu rehellisesti
ilmaista edes kulissien takana. Tyytymättömillä diplomaateilla jäi hampaankoloon paljon sellaista, josta voitiin
alkaa puhua vapaammin vasta vuosikymmenten kuluttua.
Soikkasen teos ei valmistunut alkuperäisen aikataulun mukaisesti, mutta sisällön osalta tuloksesta tuli hyvä.
Presidentin ministeriö ei ole kaunisteltu kuvaus ulkoministeriön historiasta tai Suomen ulkopolitiikasta. Pimeästi
rahaa vaihtavat, alkoholismista kärsivät, oikuttelevat ja ennakkoluuloiset virkamiehet ovat päässeet esille
kansakunnan taitavien ja tuloksia saavuttaneiden edustajien lisäksi. Työn edetessä ulkoministeriö luopui
vaatimasta viralliseen ulkopolitiikkaan sopivaa tulkintaa ja antoi kirjoittajalle vapaammat kädet. Ehkä oli siis hyvä,
ettei kirja valmistunut nopeasti.
Teoksen punaisena lankana on Kekkosen ja ulkoministeriön virkamiesten välisten suhteiden kuvaus. Pääministerit
ja ulkoministerit joutuivat tyytymään toissijaisiin rooleihin vahvan presidentin määrätessä politiikan suunnasta ja
usein jopa yksityiskohdista. Eduskunnan enemmistön luottamusta nauttivaa yöpakkashallitusta kohtaan Kekkonen
ei ollut lojaali vaan, kuten Soikkanen toteaa, heitti hiekkaa sen rattaisiin. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan
informointi oli pakollinen muodollisuus. Elämä ulkoministeriössä oli myös paljon muita ministeriötä laajemmin
suojattu sisäpoliittisilta muutospaineilta. Toisaalta ministeriö joutui kärsimään Kekkosen hallitsemistavan
lieveilmiöistä kuten suosikkijärjestelmästä ja epävirallisten kanavien käytöstä.
Soikkanen muistuttaa, että ulkoasiainhallinto ei virallisesti luo tai johda ulkopolitiikkaa vaan se on maan
ulkopoliittisen johdon työväline. Toisaalta asioita valmistelevilla virkamiehillä on vaikutusta päätösten syntyyn,
mikä tulee hyvin esille Soikkasen teoksessa. Ulkoministeriössä vitsailtiin 1960-luvun alussa monarkian paluusta,
mutta on mielenkiintoista huomata, ettei "monarkin" itsensä eli Kekkosen valta ollut rajatonta. Hän ei pystynyt
täysin kontrolloimaan voimakastahtoisten ja kyvykkäiden virkamiesten kuten Risto Hyvärisen tai Max Jakobsonin
toimintaa. Toisaalta Kekkonen saattoi ulkopolitiikkaa luodessaan kokonaan ohittaa sitä hoitavan ministeriön ja
kehitellä kunnianhimoisia suunnitelmia muun muassa Viipurin palauttamisesta yksin tai vain muutaman luotetun
henkilön avulla.
Kekkosella oli negatiivinen kuva monista ulkoasianhallinnon virkamiehistä ja heidän kyvyistään. Ulkoministeriön
arkiston kansioihin tutustunut ei voi välttyä ajatukselta, ettei Kekkonen aina ollut väärässä vähätellessään
diplomaattien kykyjä. Taso oli vaihteleva, suurten kykyjen rinnalle mahtui heikkotasoisia raportteja kirjoittavia
henkilöitä. Lukija etsii syvempiä analyyseja raporttien joukosta usein turhaan. Jotkut diplomaatit myös
käyttäytyivät epälojaalisti Kekkosta kohtaan. Toisaalta Kekkosen päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta käy ilmi, että
presidentillä oli tapana haukkua värikkäästi ihmisiä, joiden ainoa vika oli se, että he uskalsivat olla eri mieltä
presidentin kanssa.
Suomen ulkoministeriö ei ollut vain poliittisista suhteista vastaava organisaatio, vaan sillä oli myös
kauppapoliittinen osasto, joka huolehti kaupallisista neuvotteluista muiden maiden kanssa. Kauppapolitiikkaa
muotoiltiin tietenkin yhteistyössä kauppa- ja teollisuusministeriön ja muiden ministeriöiden kanssa, mutta
suomalaisten diplomaattien mahdollisuudet vaikuttaa kauppapolitiikkaan olivat suuremmat kuin heidän
kollegoillaan monissa muissa maissa. Tämä lienee heijastellut hallinnollisten perinteiden lisäksi sitä, että
kauppasuhteilla oli keskeinen merkitys Suomen ulkopolitiikassa. Idänkauppa oli kiinteä osa Paasikiven-Kekkosen-linjaa. Kun Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet ajautuivat kriisiin vuonna 1958, kauppapoliittisella osastolla
pelattiin töiden puutteessa laivastopeliä.
Ulkoasianministeriön ja kaupallisten intressiryhmien suhteista Soikkanen olisi voinut kirjoittaa enemmän. Niiden
edut heijastuivat yleensä voimakkaasti Suomen kauppapolitiikkaan. Ulkoministeriön raporttien jakelun
elinkeinoelämälle kerrotaan olevan riittämätöntä (s.331). Se tuskin pitää paikkansa ainakaan metsäteollisuuden
osalta. Metsäteollisuus ry:n arkistosta tutkija löytää metsäteollisuuden asioita käsitteleviä tai niitä sivuavia
raportteja valtavat määrät ja usein jopa helpommin kuin ulkoministeriön oman arkiston uumenista.
Ainoa varsinainen ongelma Soikkasen teoksessa on sen rakenne. Se on hajanainen ja sisältää runsaasti toistoa.
Samoihin asioihin palataan toistuvasti. Kirjaa kirjoitettaessa ja muokattaessa tämä on huomattu, ja tekstin lomaan
on liitetty runsaasti viittauksia aikaisemmille ja myöhemmille sivuille. Hyvä niin, mutta ei voi välttyä ajatukselta,
että rakennetta olisi voinut miettiä perusteellisemmin uudelleen. Jotkut sen piirteet tuntuvat oudoilta. Miksi
osastojen toimintaa ja rakennetta kuvataan yksityiskohtaisesti vasta työn lopussa? Miksei voi lähteä liikkeelle
hallinnollisesta rakenteesta ja sen jälkeen tutkia miten tämä hallinto valmisteli ulkopolitiikkaa? Nyt nämä elementit
vuorottelevat, eivätkä kaikkein onnistuneimmalla tavalla.
Kirjoittaja Niklas Jensen-Eriksen on FM ja valmistelee väitöskirjaansa Helsingin yliopiston historian laitoksessa.
|
