På Svenska
In English
Historiallinen Yhdistys 
			ry - Alkuun
Yhdistyksestä
Hallinto Julkaisut Seminaarit
Julkaisut
Historiallisia 
		Arvosteluja
Historiallisia 
		Papereita
Ennen ja nyt

.


 


Historiallisia Arvosteluja 13/2003:
Presidentin ministeriö

Diplomatiaa Kekkosen varjossa


laatinut Niklas Jensen-Eriksen
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Soikkanen, Timo, Presidentin ministeriö. Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella I. Kansainvälistymisen ja muutosvaatimusten paineessa 1956–1969. Ulkoasiainministeriö, Helsinki, 2003.

Alaotsikkonsa mukaisesti Timo Soikkasen Presidentin ministeriö ei ole vain perinteinen virastohistoriallinen selvitys, vaan myös kuvaus siitä, miten ulkopolitiikkaa Kekkosen aikana hoidettiin. Soikkanen ei ole halunnut rajoittua hallintohistorian tutkimukseen, vaan on katsonut, että hänellä on paljon sanottavaa ulkopolitiikan sisällöstä. Toki mukaan mahtuu paljon jo aikaisemmista tutkimuksista tuttuja asioita, mutta Soikkasen sanottava on silti yleensä kuuntelemisen arvoista. Kuva machiavellimaisesta presidentistä on paljon tasapainoisempi kuin Juhani Suomen tai Hannu Rautkallion tutkimuksien välittämä käsitys Kekkosesta, ja esimerkiksi paljastus Jaakko Hallaman toiminnasta noottikriisin aikana auttaa ymmärtämään amerikkalaisten aktiivisuutta sen aikana.

Soikkanen on tutkinut laajasti kotimaisia ja ulkomaisia arkistoja, ja hän kykenee tarkastelemaan asioita hedelmällisesti eri näkökulmista. Erityisen antoisia lähteitä ovat olleet haastattelut, jotka täydentävät olennaisella tavalla asiakirjojen antamaa kuvaa. Monia asioita ei laiteta paperille varsinkaan Suomen kaltaisessa pienessä maassa, jossa hallintokoneisto on suppea ja jossa toimintastrategioita voidaan suunnitella helposti henkilökohtaisissa tapaamissa. Soikkasen mukaan useimmat UM:n virkamiehet olivat länteen päin kallellaan, mutta todellisia Neuvostoliittoon ja Kekkoseen kohdistuneita epäluuloja ja pelkoja ei useinkaan voitu rehellisesti ilmaista edes kulissien takana. Tyytymättömillä diplomaateilla jäi hampaankoloon paljon sellaista, josta voitiin alkaa puhua vapaammin vasta vuosikymmenten kuluttua.

Soikkasen teos ei valmistunut alkuperäisen aikataulun mukaisesti, mutta sisällön osalta tuloksesta tuli hyvä. Presidentin ministeriö ei ole kaunisteltu kuvaus ulkoministeriön historiasta tai Suomen ulkopolitiikasta. Pimeästi rahaa vaihtavat, alkoholismista kärsivät, oikuttelevat ja ennakkoluuloiset virkamiehet ovat päässeet esille kansakunnan taitavien ja tuloksia saavuttaneiden edustajien lisäksi. Työn edetessä ulkoministeriö luopui vaatimasta viralliseen ulkopolitiikkaan sopivaa tulkintaa ja antoi kirjoittajalle vapaammat kädet. Ehkä oli siis hyvä, ettei kirja valmistunut nopeasti.

Teoksen punaisena lankana on Kekkosen ja ulkoministeriön virkamiesten välisten suhteiden kuvaus. Pääministerit ja ulkoministerit joutuivat tyytymään toissijaisiin rooleihin vahvan presidentin määrätessä politiikan suunnasta ja usein jopa yksityiskohdista. Eduskunnan enemmistön luottamusta nauttivaa yöpakkashallitusta kohtaan Kekkonen ei ollut lojaali vaan, kuten Soikkanen toteaa, heitti hiekkaa sen rattaisiin. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan informointi oli pakollinen muodollisuus. Elämä ulkoministeriössä oli myös paljon muita ministeriötä laajemmin suojattu sisäpoliittisilta muutospaineilta. Toisaalta ministeriö joutui kärsimään Kekkosen hallitsemistavan lieveilmiöistä kuten suosikkijärjestelmästä ja epävirallisten kanavien käytöstä.

Soikkanen muistuttaa, että ulkoasiainhallinto ei virallisesti luo tai johda ulkopolitiikkaa vaan se on maan ulkopoliittisen johdon työväline. Toisaalta asioita valmistelevilla virkamiehillä on vaikutusta päätösten syntyyn, mikä tulee hyvin esille Soikkasen teoksessa. Ulkoministeriössä vitsailtiin 1960-luvun alussa monarkian paluusta, mutta on mielenkiintoista huomata, ettei "monarkin" itsensä eli Kekkosen valta ollut rajatonta. Hän ei pystynyt täysin kontrolloimaan voimakastahtoisten ja kyvykkäiden virkamiesten kuten Risto Hyvärisen tai Max Jakobsonin toimintaa. Toisaalta Kekkonen saattoi ulkopolitiikkaa luodessaan kokonaan ohittaa sitä hoitavan ministeriön ja kehitellä kunnianhimoisia suunnitelmia muun muassa Viipurin palauttamisesta yksin tai vain muutaman luotetun henkilön avulla.

Kekkosella oli negatiivinen kuva monista ulkoasianhallinnon virkamiehistä ja heidän kyvyistään. Ulkoministeriön arkiston kansioihin tutustunut ei voi välttyä ajatukselta, ettei Kekkonen aina ollut väärässä vähätellessään diplomaattien kykyjä. Taso oli vaihteleva, suurten kykyjen rinnalle mahtui heikkotasoisia raportteja kirjoittavia henkilöitä. Lukija etsii syvempiä analyyseja raporttien joukosta usein turhaan. Jotkut diplomaatit myös käyttäytyivät epälojaalisti Kekkosta kohtaan. Toisaalta Kekkosen päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta käy ilmi, että presidentillä oli tapana haukkua värikkäästi ihmisiä, joiden ainoa vika oli se, että he uskalsivat olla eri mieltä presidentin kanssa.

Suomen ulkoministeriö ei ollut vain poliittisista suhteista vastaava organisaatio, vaan sillä oli myös kauppapoliittinen osasto, joka huolehti kaupallisista neuvotteluista muiden maiden kanssa. Kauppapolitiikkaa muotoiltiin tietenkin yhteistyössä kauppa- ja teollisuusministeriön ja muiden ministeriöiden kanssa, mutta suomalaisten diplomaattien mahdollisuudet vaikuttaa kauppapolitiikkaan olivat suuremmat kuin heidän kollegoillaan monissa muissa maissa. Tämä lienee heijastellut hallinnollisten perinteiden lisäksi sitä, että kauppasuhteilla oli keskeinen merkitys Suomen ulkopolitiikassa. Idänkauppa oli kiinteä osa Paasikiven-Kekkosen-linjaa. Kun Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet ajautuivat kriisiin vuonna 1958, kauppapoliittisella osastolla pelattiin töiden puutteessa laivastopeliä.

Ulkoasianministeriön ja kaupallisten intressiryhmien suhteista Soikkanen olisi voinut kirjoittaa enemmän. Niiden edut heijastuivat yleensä voimakkaasti Suomen kauppapolitiikkaan. Ulkoministeriön raporttien jakelun elinkeinoelämälle kerrotaan olevan riittämätöntä (s.331). Se tuskin pitää paikkansa ainakaan metsäteollisuuden osalta. Metsäteollisuus ry:n arkistosta tutkija löytää metsäteollisuuden asioita käsitteleviä tai niitä sivuavia raportteja valtavat määrät ja usein jopa helpommin kuin ulkoministeriön oman arkiston uumenista.

Ainoa varsinainen ongelma Soikkasen teoksessa on sen rakenne. Se on hajanainen ja sisältää runsaasti toistoa. Samoihin asioihin palataan toistuvasti. Kirjaa kirjoitettaessa ja muokattaessa tämä on huomattu, ja tekstin lomaan on liitetty runsaasti viittauksia aikaisemmille ja myöhemmille sivuille. Hyvä niin, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että rakennetta olisi voinut miettiä perusteellisemmin uudelleen. Jotkut sen piirteet tuntuvat oudoilta. Miksi osastojen toimintaa ja rakennetta kuvataan yksityiskohtaisesti vasta työn lopussa? Miksei voi lähteä liikkeelle hallinnollisesta rakenteesta ja sen jälkeen tutkia miten tämä hallinto valmisteli ulkopolitiikkaa? Nyt nämä elementit vuorottelevat, eivätkä kaikkein onnistuneimmalla tavalla.

Kirjoittaja Niklas Jensen-Eriksen on FM ja valmistelee väitöskirjaansa Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

 

 

Takaisin edelliselle tasolle