På Svenska
In English
Historiallinen Yhdistys 
			ry - Alkuun
Yhdistyksestä
Hallinto Julkaisut Seminaarit
Julkaisut
Historiallisia 
		Arvosteluja
Historiallisia 
		Papereita
Ennen ja nyt

.


 


Historiallisia Arvosteluja 6/2003:
Viborgs fyra språk under sju sekel

Tavaramerkkinä neljä kieltä


laatinut Kristina Ranki
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Marika Tandefelt (red.): Viborgs fyra språk under sju sekel, Schildts, Esbo, 2002. 266 sivua.

Kaupunkien tutkimuksessa oman kenttänsä muodostavat kaupunkia koskevat myytit, uskomukset ja mielipiteet. Käsillä oleva kirja lähtee liikkeelle Viipurin monikielisyydestä, todellisuudesta, josta Viipuria käsittelevässä kirjallisuudessa aina muistutetaan, mutta jota ei ole tieteellisesti tutkittu. Kaupungin monikielinen menneisyys ei ole pelkkä myytti. Viipurissa ovat vaikuttaneet sekä saksan-, venäjän-, ruotsin- että suomenkielinen kulttuuri. Kuinka vuosisatojen rinnakkaiselo vaikutti asukkaiden arkeen? Minkälaista siis oli Viipurissa, jos siellä oli erilaista "kuin missään muualla"?

Kesällä 2002 ilmestynyt artikkelikokoelma Viborgs fyra språk on Svenska handelshögskolanin professorin Marika Tandefeltin toimittama. Kielitieteilijä ja kaksi historioitsijaa lähestyvät yhdessä kaupungin kieliolosuhteita. Tandefelt on kyselykirjeiden ja haastatteluiden avulla tutkinut viipurilaisten suhtautumista kielelliseen moninaisuuteen ja itse kirjoittanut kirjan pääluvut. Vain noin kolmen vuosikymmenen traditio sosiolingvistiikan alalla on johtanut siihen, ettei kaupunkikielen tutkimusta eikä varsinkaan monikielistä ympäristöä juurikaan ole harrastettu. Kielitieteellinen lähestymistapa on siis sangen uutta Viipuri-kirjallisuudessa. Tutkija, maisteri Peter Stadius (Helsingin yliopisto) on antanut kirjalle arvokkaan historiallisen näkökulman selvittämällä kaupungissa ilmestyneiden sanomalehtien kielipolitiikkaa ja -käytäntöä. Arkistonjohtaja, tohtori Lena Huldén (Svenska litteratursällskapet) kirjoittaa yhdessä Tandefeltin kanssa luvun 1600-luvun viipurilaisten kielenkäytöstä oikeudessa, joka jää hiukan irralliseksi teoksen kokonaisuudesta.

Marika Tandefeltin käyttämä käsitteistö on monikielisyystutkijoiden ja sosiolingvistien kehittämä. Tärkeintä on erottaa toisistaan monikieliset yhteisöt ja monikieliset yksilöt, koska nämä eivät suoranaisesti liity toisiinsa. Neljä kieliryhmää on asunut Viipurissa, mutta siitä, olivatko viipurilaiset yleensä kaikki nelikielisiä, sopii siis keskustella. Keskeisiä käsitteitä monikielisen ympäristön tutkimisessa ovat "kielikontakti", "kielikilpailu" ja "kielikonflikti". Toisin sanoen Tandefelt on tutkinut, mitä tapahtuu, kun eri kielellisen taustan omaavat henkilöt kohtaavat – minkälainen on ollut "kielellinen ilmasto". Kielet ottaneet tietoisia tai tiedostamattoia lainoja toisistaan. Kirja sisältää sanalistat, jossa nelisensataa sanaa ja sanontaa suomeksi, venäjäksi, ruotsiksi ja saksaksi kommentoidaan.

Tandefelt tutkii Viipurin kieliolosuhteita mahdollisuuksien mukaan seitsemän vuosisadan ajalta. Ennen 1800-luvun kansallista heräämistä on lähteistä kuitenkin niukasti mainintoja kieliryhmistä tai niihin kuulumisesta, johtuen siitä, että vasta nationalismin aikaan oli tärkeää ilmaista selkeä kielellinen identiteetti. Viipurin kaupungin vanhemmista ajoista puhuttaessa Tandefelt toteaa, että on lähes mahdotonta arvata, kuka oppi ja käytti kenenkin kieltä, mutta hän tekee kuitenkin hyvän yrityksen. Tandefeltin mukaan suomenkielisen viipurilaisen oli ilmeisesti opittava jokin muu kieli, mikäli hän halusi harjoittaa ulkomaankauppaa tai nousta kirjallisen sivistyksen vaativaan virkaan. Ruotsinkielisten ei välttämättä tarvinnut oppia muita kieliä, koska he jo hallitsivat "vallan" kielen.

Viipurin historiallinen kosmopoliittisuus on siis hyvä esimerkki ympäristöstä, jossa monen kielen ja kulttuurin hyväksymiselle ja käytännölliselle suhtautumiselle kieleen oli hyvät edellytykset sen sijaan, että kieli nähtäisiin etniseksi tai kansalliseksi symboliksi.

Missä määrin nelikielinen ympäristö vaikutti yksilöiden monikielisyyteen, eli puhuivatko viipurilaiset itse montaa kieltä? Tätä asiaa valaisevat entisten viipurilaisten kertomukset. Yhteistä heille kaikille oli, että monikielisyys koettiin rikkaudeksi ja kenties parhaaksi yhteiseksi perinnöksi. Vanhat viipurilaiset muistelevat kotikaupunkiaan lämmöllä, ja on totta, että aika usein kultaa lapsuudenmuistot. Mutta kyselymateriaalin pohjalta uskaltaa Tandefelt kuitenkin luonnehtia kielitilannetta 1900-alkupuoliskolla tietyin ilmiöin. Saksankieliset olivat integroituneet ruotsinkielisiin, joten heidän välillään ei vallinnut riitoja eikä kilpailuja. Enemmän kitkaa oli suomen- ja ruotsinkielisten välillä, ja venäjänkielisiin taas pidettiin etäisyyttä. Kuitenkaan ei minkään neljän kieliryhmän välillä ole ollut kiinteätä muuria – "det var nog ingen som ville ha det så heller"!

Peter Stadius on tutkinut 1800-luvun kieliolosuhteita paikallisen lehdistön kautta. Oliko Viipurin kielitilanne harmoninen? Sanomalehtien toimittajat käsittelivät jatkuvasti kaupungin kirjavaa kielirakennetta – kaupungissa olivat sekä kosmopolitismi että nationalismi läsnä koko ajan. 1840-luvulle saakka oli dominoiva kieli saksa, näin ollen oli Viipurin ensimmäinen sanomalehti saksankielinen Wiborgs Wochenblatt.

Viipurin kulttuurinen ja kielellinen heterogeenisuus oli ongelma uusille vastaperustetuille puolueille. Sekä fennomaanit että svekomaanit toimivat kansallisen kulttuurin – jonka luonteesta toki kiisteltiin – vahvistamisen puolesta. Venäläisen ja saksalaisen kulttuurin katsottiin olevan "vieraita elementtejä". Vaikka lehtien riveiltä luettiin kansallista sanomaa, tuli ilmoitusten ja mainosten kautta lukijoiden kosmopoliittinen arki harvinaisen selvästi esiin. Vielä vuosisadanvaihteessa 1900 ei mikään sanomalehti ollut täysin yksikielinen. Silti suomen merkitys alkoi kasvaa aina siinä mitassa, että siitä tuli korkeamman koulutuksen ja suomalaisen eliitinmuodostuksen kieli. Hiipuva saksankielisyys selittyy sillä, että saksaapuhuva ryhmä oli hiljalleen alkanut sulautua ruotsinkieliseen väestöön.

Viipurin kosmopoliitiista luonnetta heikensikin juuri suomalainen kansallisvaltioprojekti, Stadius kirjoittaa. Viipuria luonnehdittiin erilaiseksi ja kansallisesta näkökulmasta katsottuna jopa ongelmalliseksi kaupungiksi Suomen rajojen sisällä. Pietari oli monen viipurilaisen todellisuutta enemmän kuin Helsinki. Tämä vahvistui entisestään, kun rautatie Viipurin ja Pietarin välillä valmistui vuonna 1869.

Viipurin kieliolosuhteet 1800-luvulla kehittyivät yleisistä poliittisista ja yhteiskunnallisista oloista riippuen. Viipuri kehittyi vahvan saksalais-balttilaisen elementin luonnehtimasta venäläisestä maakuntakaupungista suomalaiseksi kaupungiksi, jossa suomenkielinen ja ruotsinkielinen kulttuuri taistelivat herruudesta. Viipurin "kansallistumista" johtivat nimenomaan sanomalehtien päätoimittajat, ja juuri heidän ansiostaan kansallinen ajattelu läpäisi kosmopoliittisen ympäristön.

1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua tutkittaessa olisi ollut mielenkiintoista tehdä hiukan enemmän vertailuja suurruhtinaskunnan tai itsenäisen Suomen pääkaupunkiin, vaikka Viipurin suuntaus Pietariin onkin kiehtovaa luettavaa. Kirjassa väitetään, että taidot monessa kielessä lienevät olleen tavallisempia täällä kuin muualla Suomessa. Millä lailla Viipuri päihitti Helsingin "aidon kosmopoliittisena miljöönä"?

Kiehtovinta eivät kirjassa ole niinkään sen erilliset selonteot neljästä kielestä, vaan kuvaus kielten käytännön nivoutumisesta toisiinsa. Tätä käsittelee muun muassa luku "Rothe-Wahlska". Viipurissa ei ollut varsinaista sekakieltä, vaan jonkinlainen "yhteinen sanavarasto", joka esitellään kirjassa. Viipuri oli siis enemmän kohtauspaikka kuin sulatusuuni. Omaa äidinkieltä "maustettiin" muista kielistä otetuilla lainasanoilla.

Peter Sandbergin kirjalle antama visuaalinen muoto on houkutteleva. Unto Pusan maalaus Sellane' ol' Viipuri (1971) koristaa kantta, ja kirjan eri osat ovat selkeästi esillä. Kuvitus antaa tutkimukselle väriä. Tämä on kirja kaikille monikulttuurisesta kaupunkikulttuurista ja omasta monikielisyydestäänkin kiinnostuneille.

Kirjoittaja Kristina Ranki on FM ja tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

 

 

Takaisin edelliselle tasolle