Historiallisia Arvosteluja 6/2003:
Viborgs fyra språk under sju sekel
Tavaramerkkinä neljä kieltä
laatinut Kristina Ranki
Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396
Marika Tandefelt (red.): Viborgs fyra språk under sju sekel, Schildts,
Esbo, 2002. 266 sivua.
Kaupunkien tutkimuksessa oman kenttänsä muodostavat kaupunkia koskevat myytit, uskomukset
ja mielipiteet. Käsillä oleva kirja lähtee liikkeelle Viipurin monikielisyydestä, todellisuudesta, josta
Viipuria käsittelevässä kirjallisuudessa aina muistutetaan, mutta jota ei ole tieteellisesti tutkittu.
Kaupungin monikielinen menneisyys ei ole pelkkä myytti. Viipurissa ovat vaikuttaneet sekä saksan-, venäjän-, ruotsin- että suomenkielinen kulttuuri. Kuinka vuosisatojen rinnakkaiselo vaikutti
asukkaiden arkeen? Minkälaista siis oli Viipurissa, jos siellä oli erilaista "kuin missään muualla"?
Kesällä 2002 ilmestynyt artikkelikokoelma Viborgs fyra språk on Svenska handelshögskolanin
professorin Marika Tandefeltin toimittama. Kielitieteilijä ja kaksi historioitsijaa lähestyvät yhdessä
kaupungin kieliolosuhteita. Tandefelt on kyselykirjeiden ja haastatteluiden avulla tutkinut
viipurilaisten suhtautumista kielelliseen moninaisuuteen ja itse kirjoittanut kirjan pääluvut. Vain
noin kolmen vuosikymmenen traditio sosiolingvistiikan alalla on johtanut siihen, ettei
kaupunkikielen tutkimusta eikä varsinkaan monikielistä ympäristöä juurikaan ole harrastettu.
Kielitieteellinen lähestymistapa on siis sangen uutta Viipuri-kirjallisuudessa. Tutkija, maisteri Peter
Stadius (Helsingin yliopisto) on antanut kirjalle arvokkaan historiallisen näkökulman selvittämällä
kaupungissa ilmestyneiden sanomalehtien kielipolitiikkaa ja -käytäntöä. Arkistonjohtaja, tohtori
Lena Huldén (Svenska litteratursällskapet) kirjoittaa yhdessä Tandefeltin kanssa luvun 1600-luvun
viipurilaisten kielenkäytöstä oikeudessa, joka jää hiukan irralliseksi teoksen kokonaisuudesta.
Marika Tandefeltin käyttämä käsitteistö on monikielisyystutkijoiden ja sosiolingvistien kehittämä.
Tärkeintä on erottaa toisistaan monikieliset yhteisöt ja monikieliset yksilöt, koska nämä eivät
suoranaisesti liity toisiinsa. Neljä kieliryhmää on asunut Viipurissa, mutta siitä, olivatko
viipurilaiset yleensä kaikki nelikielisiä, sopii siis keskustella. Keskeisiä käsitteitä monikielisen
ympäristön tutkimisessa ovat "kielikontakti", "kielikilpailu" ja "kielikonflikti". Toisin sanoen
Tandefelt on tutkinut, mitä tapahtuu, kun eri kielellisen taustan omaavat henkilöt kohtaavat –
minkälainen on ollut "kielellinen ilmasto". Kielet ottaneet tietoisia tai tiedostamattoia lainoja
toisistaan. Kirja sisältää sanalistat, jossa nelisensataa sanaa ja sanontaa suomeksi, venäjäksi,
ruotsiksi ja saksaksi kommentoidaan.
Tandefelt tutkii Viipurin kieliolosuhteita mahdollisuuksien mukaan seitsemän vuosisadan ajalta.
Ennen 1800-luvun kansallista heräämistä on lähteistä kuitenkin niukasti mainintoja kieliryhmistä
tai niihin kuulumisesta, johtuen siitä, että vasta nationalismin aikaan oli tärkeää ilmaista selkeä
kielellinen identiteetti. Viipurin kaupungin vanhemmista ajoista puhuttaessa Tandefelt toteaa, että
on lähes mahdotonta arvata, kuka oppi ja käytti kenenkin kieltä, mutta hän tekee kuitenkin hyvän
yrityksen. Tandefeltin mukaan suomenkielisen viipurilaisen oli ilmeisesti opittava jokin muu kieli,
mikäli hän halusi harjoittaa ulkomaankauppaa tai nousta kirjallisen sivistyksen vaativaan virkaan.
Ruotsinkielisten ei välttämättä tarvinnut oppia muita kieliä, koska he jo hallitsivat "vallan" kielen.
Viipurin historiallinen kosmopoliittisuus on siis hyvä esimerkki ympäristöstä, jossa monen kielen
ja kulttuurin hyväksymiselle ja käytännölliselle suhtautumiselle kieleen oli hyvät edellytykset sen
sijaan, että kieli nähtäisiin etniseksi tai kansalliseksi symboliksi.
Missä määrin nelikielinen ympäristö vaikutti yksilöiden monikielisyyteen, eli puhuivatko
viipurilaiset itse montaa kieltä? Tätä asiaa valaisevat entisten viipurilaisten kertomukset. Yhteistä
heille kaikille oli, että monikielisyys koettiin rikkaudeksi ja kenties parhaaksi yhteiseksi perinnöksi.
Vanhat viipurilaiset muistelevat kotikaupunkiaan lämmöllä, ja on totta, että aika usein kultaa
lapsuudenmuistot. Mutta kyselymateriaalin pohjalta uskaltaa Tandefelt kuitenkin luonnehtia
kielitilannetta 1900-alkupuoliskolla tietyin ilmiöin. Saksankieliset olivat integroituneet
ruotsinkielisiin, joten heidän välillään ei vallinnut riitoja eikä kilpailuja. Enemmän kitkaa oli
suomen- ja ruotsinkielisten välillä, ja venäjänkielisiin taas pidettiin etäisyyttä. Kuitenkaan ei
minkään neljän kieliryhmän välillä ole ollut kiinteätä muuria – "det var nog ingen som ville ha det
så heller"!
Peter Stadius on tutkinut 1800-luvun kieliolosuhteita paikallisen lehdistön kautta. Oliko Viipurin
kielitilanne harmoninen? Sanomalehtien toimittajat käsittelivät jatkuvasti kaupungin kirjavaa
kielirakennetta – kaupungissa olivat sekä kosmopolitismi että nationalismi läsnä koko ajan. 1840-luvulle saakka oli dominoiva kieli saksa, näin ollen oli Viipurin ensimmäinen sanomalehti
saksankielinen Wiborgs Wochenblatt.
Viipurin kulttuurinen ja kielellinen heterogeenisuus oli ongelma uusille vastaperustetuille
puolueille. Sekä fennomaanit että svekomaanit toimivat kansallisen kulttuurin – jonka luonteesta
toki kiisteltiin – vahvistamisen puolesta. Venäläisen ja saksalaisen kulttuurin katsottiin olevan
"vieraita elementtejä". Vaikka lehtien riveiltä luettiin kansallista sanomaa, tuli ilmoitusten ja
mainosten kautta lukijoiden kosmopoliittinen arki harvinaisen selvästi esiin. Vielä
vuosisadanvaihteessa 1900 ei mikään sanomalehti ollut täysin yksikielinen. Silti suomen merkitys
alkoi kasvaa aina siinä mitassa, että siitä tuli korkeamman koulutuksen ja suomalaisen
eliitinmuodostuksen kieli. Hiipuva saksankielisyys selittyy sillä, että saksaapuhuva ryhmä oli
hiljalleen alkanut sulautua ruotsinkieliseen väestöön.
Viipurin kosmopoliitiista luonnetta heikensikin juuri suomalainen kansallisvaltioprojekti, Stadius
kirjoittaa. Viipuria luonnehdittiin erilaiseksi ja kansallisesta näkökulmasta katsottuna jopa
ongelmalliseksi kaupungiksi Suomen rajojen sisällä. Pietari oli monen viipurilaisen todellisuutta
enemmän kuin Helsinki. Tämä vahvistui entisestään, kun rautatie Viipurin ja Pietarin välillä
valmistui vuonna 1869.
Viipurin kieliolosuhteet 1800-luvulla kehittyivät yleisistä poliittisista ja yhteiskunnallisista oloista
riippuen. Viipuri kehittyi vahvan saksalais-balttilaisen elementin luonnehtimasta venäläisestä
maakuntakaupungista suomalaiseksi kaupungiksi, jossa suomenkielinen ja ruotsinkielinen kulttuuri
taistelivat herruudesta. Viipurin "kansallistumista" johtivat nimenomaan sanomalehtien
päätoimittajat, ja juuri heidän ansiostaan kansallinen ajattelu läpäisi kosmopoliittisen ympäristön.
1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua tutkittaessa olisi ollut mielenkiintoista tehdä hiukan
enemmän vertailuja suurruhtinaskunnan tai itsenäisen Suomen pääkaupunkiin, vaikka Viipurin
suuntaus Pietariin onkin kiehtovaa luettavaa. Kirjassa väitetään, että taidot monessa kielessä
lienevät olleen tavallisempia täällä kuin muualla Suomessa. Millä lailla Viipuri päihitti Helsingin
"aidon kosmopoliittisena miljöönä"?
Kiehtovinta eivät kirjassa ole niinkään sen erilliset selonteot neljästä kielestä, vaan kuvaus kielten
käytännön nivoutumisesta toisiinsa. Tätä käsittelee muun muassa luku "Rothe-Wahlska". Viipurissa
ei ollut varsinaista sekakieltä, vaan jonkinlainen "yhteinen sanavarasto", joka esitellään kirjassa.
Viipuri oli siis enemmän kohtauspaikka kuin sulatusuuni. Omaa äidinkieltä "maustettiin" muista
kielistä otetuilla lainasanoilla.
Peter Sandbergin kirjalle antama visuaalinen muoto on houkutteleva. Unto Pusan maalaus Sellane'
ol' Viipuri (1971) koristaa kantta, ja kirjan eri osat ovat selkeästi esillä. Kuvitus antaa tutkimukselle
väriä. Tämä on kirja kaikille monikulttuurisesta kaupunkikulttuurista ja omasta
monikielisyydestäänkin kiinnostuneille.
Kirjoittaja Kristina Ranki on FM ja
tutkija Helsingin yliopiston historian laitoksessa.
|
