Historiallisia Arvosteluja 7/2004:
Historian puolustus

Historian metodiopin klassikko

laatinut Jouko Nurmiainen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Marc Bloch, Historian puolustus, Edizioni Artemisia, Helsinki, 2003 (alkuteos Apologie pour l’histoire, ou Métier d’historien), 206 sivua.

Annalistikoulukunnan merkittävin metodiopas, Marc Blochin (1886–1944) Historian puolustus, on ilmestynyt suomeksi, yli 60 vuotta kirjoittamisensa ja 55 vuotta ensimmäisen julkaisunsa jälkeen. Teos on laadittu toisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa vailla pääsyä kunnollisiin tieteellisiin kirjastoihin. Juutalainen Bloch oli vetäytynyt maan alle voidakseen sekä jatkaa opillista toimintaansa että osallistua vastarintaan natsien kontrolloimassa kotimaassaan. Näissä olosuhteissa työstetty Historian puolustus on voimallinen pamfletti älyllisesti rehellisen, ongelmaorientoituneen historiatieteen puolesta. Rajanvetoa käydään sekä historistisen historiankirjoituksen että ihmisyhteisöihin lähes mekanistisesti suhtautuvan sosiologian suuntaan, samalla kun Bloch antaa asianmukaisen arvon niin historioitsijoiden perinteiselle lähdekritiikille kuin aikansa ranskalaisen yhteiskuntatieteen pyrkimyksille selittää ja kuvata yhteiskuntia kokonaisvaltaisesti.

Nyt suomeksi julkaistu laitos perustuu Blochin Étienne-pojan 1990-luvun alussa toimittamaan isänsä vuosina 1942 ja 1943 laatimien käsikirjoitusversioiden kriittiseen editioon, joka sisältää runsaasti informaatiota työskentelyn mittaan tehdyistä poistoista ja lisäyksistä. Apologie pour l’histoire julkaistiin kuitenkin ensi kertaa jo vuonna 1949, viisi vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen hänen työtoverinsa, Annales-lehden toisen perustajan Lucien Febvren toimittamana versiona, joka sittemmin käännettiin nopeasti eri kielille, kuten englanniksi nimellä The Historian’s Craft. Étienne Blochin editiossa tämä maailmalla erittäin tunnetuksi tullut Febvren laitos sivuutetaan vain harvoin maininnoin ilman versioiden erojen laajempaa erittelyä. Ranskalaisessa kontekstissa ratkaisu on epäilemättä perusteltu, sillä kriittisen laitoksen viitejärjestelmä on jo tällaisenaan raskas ja kiinnostuneet voivat helposti verrata erilaisin periaattein julkaistuja teoksia toisiinsa. Suomeksi tilanne on osittain toinen, sillä Febvren meilläkin vaikutusvaltaista editiota ei ole saatavissa vertailukelpoisella kielellä. Silti tärkeintä on mielestäni, että Historian puolustus on ylipäätään, versiosta riippumatta, suomennettu. Editioiden eroista ovat kiinnostuneita annalismin historiografit, mutta Blochin teoksella itsellään on suurta arvoa myös opiskelijoille ja laajoille historian olemuksesta kiinnostuneille kansalaispiireille – jotka mielessä Bloch tekstin alunperinkin kirjoitti.

Mitä historia on?

Historian puolustus alkaa nimensä mukaisesti. Teoksen ensimmäinen lause, suora kysymys: “Isä, selitä minulle, mihin historiaa tarvitaan”, johtaa pohdiskeluun toisaalta siitä, mitä historia oikeastaan on, ja toisaalta siitä, mikä on sen olemassaolon oikeutus. Bloch ryhtyy vastaamaan avaukseensa järkeilemällä, että vaikka historialla ei olisi muuta tehtävää, sillä on joka tapauksessa kyky viihdyttää, missä se eroaa useista muista tieteistä. Tämä on lähtökohta, josta päästään nopeasti pidemmälle, pohtimaan ihmisen tiedonjanon ominaispiirteitä, halua ymmärtää todella eikä vain tietää.

Historian tutkimuskohteeksi määritellään ihmisen tutkiminen ajassa. Pelkän menneisyyden tutkiminen vain yhden oppialan keinoin on Blochista lähinnä absurdi ajatus, aivan kuin myös nykyhetken ja menneisyyden vastakkainasettelun korostaminen. Nykyhetkeä ei ole, vaan se muuttuu koko ajan lähimenneisyydeksi. Silti tätä lähimenneisyyttäkään ei voi todella ymmärtää, ellei hahmota maailmaa ajallisessa jatkumossa sen ympärillä. Historian oikeuttava halu ymmärtää mennyttä kumpuaa nykyisyydestä, eikä Blochin mukaan olekaan tarkoituksenmukaista erotella nykyisyyden ja menneisyyden tutkimista toisistaan. Jos tarkoituksena on ymmärtää ihmistä ja hänen kulttuurejaan ajallisessa perspektiivissä ja jos ymmärtämisen halua määrittää nykyisyys, tästä seuraa, ettei historioitsijan tarkastelemaa aikaa tule rajata keinotekoisesti, vaan kaikki inhimillinen jo tapahtunut kuuluu historian tutkimuskohteisiin.

Historiallista havainnointia käsittelevä luku on teoksen osista se, joka käsittelee selkeimmin perinteisiä historian metodioppaan aiheita, kuten menneisyyden jättämien jälkien olemusta historiallisen tiedon lähteinä ja historioitsijan ymmärtämisprosessin välttämättöminä lähtökohtina. Bloch osoittaa, kuinka melkein mikä hyvänsä historioitsijan lähteenään käyttämä menneisyyden teksti tapaa jäädä tavalla tai toisella vain epäsuoran todisteen asemaan. Samalla hän kuitenkin suhteuttaa tämän havainnon modernin tieteen muihin aloihin, muun muassa teoreettisessa fysiikassa hieman ennen käsillä olevan teoksen kirjoittamista määriteltyyn epätarkkuusperiaatteeseen ja sen filosofisiin vaikutuksiin. Se, ettei ihmistieteissä, kuten historiassa, yleensä voida havainnoida tutkimuskohdetta suoraan, ei poikkeakaan Blochin mukaan ratkaisevasti muiden tieteiden lähtökohdista. Suora havainnointi määrittyy yleisesti ottaen illuusioksi, eikä historiallisen havainnoinnin epäsuoruusaste ole välttämättä johdettavissa tutkittavien tapahtumien ajallisesta etäisyydestä, sillä joskus ajallisesti kaukaisistakin tapahtumista voi olla saatavilla ensi käden tekstejä, siinä missä kaikista ajallisesti läheisistäkään tapahtumista ei aina ole säilynyt riittäviä tietoja, jotta tapahtumakulkujen hahmottaminen jälkikäteen olisi ylipäätään mahdollista.

Epätodennäköisen mahdollisuudesta

Lähdekritiikistä Bloch toteaa, että kyse on lähteinä käytettävien tekstien uskottavuuden jatkuvasta koettelemisesta vertailun avulla. Jotta lähteen sisältämä tieto olisi uskottava, sen tulee olla riittävissä määrin sovitettavissa muihin aikakautta ja kontekstia koskeviin tietoihin, mutta toisaalta liiallinen yhteneväisyys muiden tunnettujen tekstien kanssa voi myös viitata siihen, että lähde olisikin kopio. Blochin mukaan yleispätevää ohjetta tai kaavaa lähdekritiikin harjoittamiselle ei olekaan olemassa, vaan kriittinen prosessi on tapauskohtainen ja perustuu arkiselle logiikalle ja rehellisyydelle. Bloch tuntuukin tarkoittavan, ettei historioitsija kuitenkaan voi soveltaa totuuden koherenssiteoriaa loppuun asti. Esimerkiksi jonkin vasta löydetyn keskiaikaisen asiakirjan toteaminen väärennökseksi vain siksi, että siinä esiintyy kielellisiä konventioita, joita aiemmin on tavattu vain joitakin vuosikymmeniä uudemmista dokumenteista, ei välttämättä ole ongelmatonta. Kyse voi hyvinkin olla väärennöksestä tai virheellisestä ajoituksesta, mutta aidon löydön mahdollisuutta ei voi sulkea pois.

Bloch varoittaakin luulemasta säännöksi sitä, että epätodennäköinen olisi historiassa mahdotonta. Esimerkiksi tästä hän esittää tapauksen kahdesta katolisesta sääntökunnasta, joiden molempien nimet sisältävät sanan Jeesus; joiden molempien perustajat kuolivat 31. heinäkuuta ja jotka molemmat lakkautti Klemens-niminen paavi. kyseessä ovat luonnollisesti sienalaisen Johannes Colombanin 1300-luvulla perustama Jesuates-järjestö, joka tuli Klemens IX:n lakkauttamaksi, sekä Ignatius Loyolan lähes 200 vuotta myöhemmin perustama, Klemens XIV:n aikana kielletyksi joutunut jesuiittaveljestö. Bloch menee niin pitkälle, että hän jopa laskee karkean todennäköisyyden sille, että tällainen historiallinen yhteensattuma olisi mahdollinen, ja päätyy arvioimaan sitä yhdeksi mahdollisuudeksi sadasta tuhannesta tai yhdeksi mahdollisuudeksi miljoonasta (huom. teoksen s. 154, jossa murtolukujen eksponenteissa painovirhe).

Blochin tarkoitus ei ole spekuloida jesuiittoja epätodennäköisinä olemattomiksi historiasta, vaan korostaa historiallisten mahdollisuuksien rajattomuutta ja monipuolisesti kriittisen metodin korvaamatonta arvoa historiantutkimukselle. Näin aina siinä mitassa, että Bloch toteaa yhden tärkeimmistä historian kouluopetuksen vaikutuksista olevan juuri kriittisyyden kehittymisessä ja kehittämisessä.

Historiallinen tulkinta ja historian kieli

Historiallista analyysia käsittelevässä luvussaan Bloch kommentoi tulkitsemisen ongelmaa tutkimuksessa. Historioitsijan työn kohteena on kokonainen mennyt maailma, jonka jäsentäminen vain yhden tai parhaassakin tapauksessa vain harvojen selitysperiaatteiden mukaan yksinkertaistaa ja vääristää aina todellisuutta. Tästä syystä Bloch suosittelee tieteenalansa tulevaa kehitystä turvaamaan monien erityisalojen osaajista koostuvien tutkimusryhmien perustamista. Yksittäisten tutkijoiden ammattitaidon rajat ylittämällä olisi mahdollista luoda entistä kokonaisvaltaisempia tulkintoja menneestä ja ymmärtää sitä entistä täydellisemmin. Samalla Bloch kuitenkin painottaa näkemyksellisen kokonaistulkinnan merkitystä Micheletiä ja Fustel de Coulangesia lainaten. Niin yksilöt kuin heidän kulttuurinsakin ovat niin monimutkaisia, ettei niistä ole mahdollista koostaa mekanistista kokonaistulkintaa – mikä ei luonnollisestikaan vähennä sen arvoa, että tutkijat pyrkivät mahdollisimman hyvään kattavuuteen ja monipuolisuuteen yrittäessään ymmärtää historiaa.

Keskeinen historiallisen ymmärtämisen väline on myös kieli, jolla historiaa kirjoitetaan. Tulisiko historioitsijan käyttää tutkimansa aikakauden terminologiaa vai tehdä kompromisseja modernin sanaston hyväksi? Blochin kanta on tässäkin asiassa välittävä ja tapauskohtaista järjenkäyttöä korostava. Nominalistinen käsitenihilismi saa häneltä tuomionsa samalla kun hän toisaalta kritisoi tarpeetonta ja historian monimuotoisuutta ja vivahteikkuutta korostavaa käsitteillä pelaamista. Koska historioitsijan tehtävä on ymmärtää menneitä maailmoja, tulee hänen olla herkkä tarkasteltavien aikakausien kielelle ja sanastolle sekä niiden ilmaisumahdollisuuksille, samalla kun hänen tulee välttää tarpeettomia väärinymmärryksiä, joita voisi aiheutua menneisyyden sanaston liian suorasta soveltamisesta oman aikamme kieleen. Modernin, aivan viime vuosikymmeninä kehittyneen käsitehistoriallisen tutkimussuuntauksen kestävimmät päämäärät sisältyvät näin suoraan jo Blochin teokseen ja erityisesti sen alalukuun “Nimistö”.

Keskiaikaisia karoliineja?

Artemisia-kustantamon suomalainen laitos sisältää varsinaisen Marc Blochin teoksen lisäksi kaksi esitekstiä, Étienne Blochin varsin teknisluonteisen johdannon ja Matti Peltosen suomalaisille lukijoille laatiman teos- ja kirjoittajaesittelyn. Étienne Blochin johdanto on käytännössä välttämätön apuneuvo kriittisen laitoksen toimitus- ja viittausperiaatteiden ymmärtämiseksi, minkä lisäksi se tarjoaa kiinnostavaa taustatietoa Marc Blochin työskentelymenetelmistä: ketäpä itsekin kirjoitustyötä tekevää tutkijaa ei kiinnostaisi, missä määrin Bloch oli prosessikirjoittaja vai tuottiko hän heti ensi yrittämällä valmista tekstiä?

Peltosen laatima kirjoittajaesittely on myös hyvin tarpeellinen lisä niille suomalaisille lukijoille, joille teos ja sen kirjoittaja eivät ole entuudestaan tuttuja. Peltosen kontekstualisoinnin arvoa lisäävät edelleen hänen vertailevat kannanottonsa 1900-luvun puolivälin muuhun historian metodikirjallisuuteen ja durkheimilaiseen sosiologiaan. Erityisesti totaalihistorian käsitteen filosofisten juurien paikantaminen niin sanottuihin “totaalisiin sosiaalisiin ilmiöihin” (‘le fait social total’) on tässä kontekstissa paikallaan. Blochin ajattelussa hänen uransa mittaan tapahtuneet muutokset esitellään kuitenkin melko pintapuolisesti, mitä ehkä selittää se, että Peltosen kirjallisuusluettelosta puuttuu joitakin tuoreempia Bloch-julkaisuja. Näistä tärkein on Olivier Dumoulinin laatima intellektuaalinen elämäkerta Marc Bloch (Presses de Sciences Po, Paris, 2000, ks. teoksen arvostelu).

Ensimmäisen suomalaisen Bloch-monografian julkaiseminen on Artemisian kaltaiselta pieneltä kustannusyhtiöltä kunnioitettava kulttuuriteko. Hankaluuksiakin työssä lienee ollut, mistä kielivät toistuvat painovirheet, kuten yksittäisten kirjainten meneminen epäjärjestykseen, sekä paikoitellen epätarkat käännösratkaisut. Tarkkaavainen lukija jääkin paikoitellen pohtimaan, mikä alkutekstin sanamuoto on mahtanut olla ja olisiko suomentajalla ollut vaihtoehtoja valitulle ilmaisutavalle. Yksittäisissä sanavalinnoissa on niissäkin joitakin ongelmia. Esimerkiksi karoliinisen ajan (s. 194) paikalla pitäisi luonnollisesti puhua karolingiajasta, ja ilmauksen “teos Protocoles de Sages de Sion” (s. 150) olisi hyvin voinut suomentaa Siionin viisasten pöytäkirjoiksi. Kielelliset hankaluudet eivät kuitenkaan mielestäni ole niin kattavia, että teoksen arvo vaikkapa akateemisena oppikirjana kyseenalaistuisi. Onkin toivottavaa, että Suomen yliopistot hyödyntäisivät kautta linjan Historian puolustusta historian tutkintovaatimuksissaan, joissa tällaisille, maailmanlaajuisesti tunnetuille klassikkoteoksille tulisi aina olla tilaa.

Kirjoittaja Jouko Nurmiainen on filosofian maisteri ja työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston historian laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle