Historiallisia Arvosteluja 3/2004:
Henrikin Liivinmaan kronikka ja Mongolien historia

Keskiajan historiankirjoitusta uusina suomennoksina

laatinut Mikko Piippo

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412, Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastina Kahlos & Raija Sarasti-Wilenius. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 934. SKS. Helsinki 2003. ISBN 951-746-521-1

Johannes de Plano Carpini: Mongolien historia. Matka tartarien maahan vuosina 1245-1247. Suomennos Sami Jansson. Johdanto, viitteet ja kirjeiden suomennos Antti Ruotsala. Gaudeamus. Helsinki 2003. ISBN 951-662-873-7.

Sydänkeskiajan Eurooppa eli tunnetusti voimakasta sekä sisäisen että ulkoisen ekspansion kautta. Sisäinen ekspansio näkyi väestönkasvuna, kaupungistumisena, uusien maa-alueiden ottamisena viljelyskäyttöön sekä näihin yhdistyvänä sisäisenä muuttoliikkeenä. Yhdennentoista vuosisadan lopulta alkaen länsieurooppalainen kulttuuri alkoi myös ulottaa vaikutustaan uusille, ydinalueidensa ulkopuolisille alueille: Lähi-Itään, Iberiaan sekä Itämeren alueelle. Sotaisan ekspansiivisuuden (reconquista, ristiretket) ohella kestävää historiallista merkitystä oli rauhanomaisella saksankielisen väestön muuttoliikkeellä slaavilaisalueille. Ekspansiivisuus johti luonnollisesti eurooppalaiset kohtaamaan aiemmin tuntemattomia kansoja sekä valtakuntia. Näitä kohtaamisia dokumentoi kaksi kolmannellatoista vuosisadalla laadittua, äskettäin suomennettua teosta.

Henrikin Liivinmaan kronikka (Heinrici chronicon Livoniae) kuvaa alasaksalaisen kirkonmiehen silmin Liivinmaan eurooppalaistumisen sotaisaa vaihetta 1200-luvun alkuvuosikymmeninä. Rauhallinen käännytystyö muuttui agressiiviseksi paavi Innocentius III:n (1198-1216) ristiretkijulistuksen (1198) myötä. Keväällä 1200 viidensadan ristiretkeläisen joukko saapuikin Väinäjoen suulle edellisvuonna Liivinmaan piispaksi vihityn Albert von Buxhoevdenin johdolla. Kahta vuotta myöhemmin perustettiin Kalparitaristo edistämään kristinuskoa alueella.

Seuraavien vuosikymmenien historia -- siten kun se lähinnä Henrikin kronikan perusteella on kirjoitettu -- on lähes tauoton sarja toistuvia taisteluita, hyökkäyksiä ja liivinmaalaisten vastaiskuja. Näitä tapahtumia kuvasi keväällä 1205 Liivinmaalle Magdeburgista saapunut Henrik. Vuonna 1208 Henrik sai pappisvihkimyksen ja toimi sen jälkeen Rubenesissa pappina. Hänen merkittävästä asemastaan alueen kirkollisessa hallinnossa osoittaa matka neljänteen lateraanikonsiiliin (1215) (XIX, 5--7) sekä kuuluminen kardinaali Vilhelm Sabinalaisen seurueeseen tämän legaation (1225-26) aikana. Henrik lienee aloittanut kronikkansa laatimisen elokuussa 1224. Ilmeisesti kirjoittamistyö oli pääosin valmis huhtikuussa 1226, jolloin kronikka huipentuu paavin legaatin organisaatiotyöhön. Myöhemmin Henrik täydensi kronikkaansa vielä kuvauksella Saarenmaan valloituksesta vuonna 1227. Henrik eli kuitenkin vielä pitään, sillä muista lähteistä kirjoittaja tavataan viimeisen kerran vuonna 1259.

Johannes de Plano Carpini (OFM) puolestaan laati teoksensa Mongolien historia (Historia mongalorum) hiukan myöhemmin. Samanaikaisesti kun läntinen kristikunta laajeni keskusta-alueiltaan itään ja länteen, laajensi Aasiassa mongolien nomadi-imperiumi valtapiiriään läntisen kristikunnan rajoille saakka. Maaliskuussa 1241 paimentolaisarmeija hyökkäsi Unkariin, ja sieltä käsin Puolaan, Böömiin, Määriin sekä Balkanille. Tiedustelupartiot etenivät myös Alppien eteläpuolelle. Hyökkäys keskeytyi kuitenkin keväällä 1242, kun Eurooppaan saapui tieto suurkaani Ögedein kuolemasta. Aristokratian oli palattava Euroopasta valitsemaan uutta suurkaania ja varmistamaan asemansa muuttuvassa tilanteessa. Vaaran ei kuitenkaan arveltu olevan ohi; mongolien uskottiin palaavan pian. Paavi Innocentius IV lähetti useita dominikaanien ja fransiskaanien muodostamia lähetystöjä mongolien keskuuteen vuodesta 1244 alkaen luomaan diplomaattisia yhteyksiä kristikunnan ja mongolien välille sekä keräämään tätä tuntematonta kansaa koskeavaa tietoa. Arvovaltaisinta näistä lähetystöistä johti Johannes de Plano Carpini. Historia Mongalorum oli hänen kenttätyömatkansa loppuraportti.

Johannes kertoo itse teoksessaan sen syntyvaiheista. Hän esitteli teostaan jo paluumatkalla idästä yleisölle. Matkan varrella teoksesta laadittiin ensimmäisiä käsikirjoitusjäljennöksiä, vaikka teos "oli silloin vielä varsin suppea eikä lainkaan valmis". Johanneksen oman todistuksen lisäksi näistä lukuhetkistä kertoo myös italialainen fransiskaaniveli Salimbene de Adam, joka kuunteli Johannesta Lyonin lähellä. Perille päästyään ajan salliessa Johannes vielä korjaili ja täydensi kertomustaan. (9, 52, s. 122). Teos on valmistunut viimeistään kesällä 1252, jolloin kirjoittaja kuoli. Siitä on säilynyt peräti 20 käsikirjoitusjäljennöstä, lisäksi sitä referoidaan ajan historiankirjoituksessa ja jopa saarnakirjallisuudessa.

* * *

Teokset edustavat kahta keskiaikaisen historiankirjoituksen eri lajityyppiä, kronologisesti etenevää kronikkaa ja systemaattisesti aihepiiriään tarkastelevaa historiaa, kuten jo teosten nimistä käy ilmi -- olkoonkin, että keskiajalla teosten nimeämiskäytäntö tai varsinkaan käsikirjoitustradition tarjoamat nimet eivät läheskään aina noudata keskiaikaisia lajityyppien määritelmiä. Niinpä Liivinmaan kronikan kirjoittaja rakentaa kertomuksensa kronologisesti, jäsentäen tekstinsä piispankausien mukaan. Italialaisminoriitti puolestaan jäsentää aiheensa temaattisesti käsitellen geografisen johdannon (luku 1) jälkeen mm. tartarien vaatetusta ja asumuksia, uskonnollisia käsityksiä ja tapoja (luvut 2-4). Tämän jälkeen hän esittelee tartarien valtakunnan alkuvaiheita ja maan ylimystöä (luku 5) ennen siirtymistään käsittelemään tartarien sodankäynti- (luku 6) sekä rauhan solmimiseen liittyviä tapoja. Tämän jälkeen Johannes kertoo, kuinka tartareja vastaan tulisi sotia ja kuinka vankien kanssa tulisi toimia (luku 7). Johanneksen historian päättää sen laajuudeltaan suurin, luonteeltaan omaelämäkerrallinen yhdeksäs luku, jossa hän kuvaa matkaansa tartarien maahan.

Sekä Johannes että Henrik pohjaavat teoksensa ensisijaisesti omiin havaintoihinsa, muistikuviinsa ja muiden kertomuksiin. Historiansa johdannossa Johannes kertoo teoksensa olevan luotettava juuri sen vuoksi, että hän on joko nähnyt kaiken itse omin silmin tai kuullut asioista tartarien vankeina pitämiltä luotettavilta kristityiltä (Esipuhe, 2--3, s. 28; 9, 52, s. 121). Jotta lukijat uskoisivat varmasti mahdollisesti uskomattomina pitämänsä kertomukset (Esipuhe, 3, s. 28), luettelee Johannes myös joukon matkan varrella tapaamiaan ihmisiä nimeltä (9, 49--51, s. 120-121). Autopsian ja luotettavien lähteiden korostaminen oli yleinen topos yhtä hyvin antiikin kuin keskiajankin historiankirjoituksessa. Siten ei ole yllättävää, että myös Henrik korostaa samoja asioita kuin fransiskaaniveli hiukan myöhemmin:

Tähän ei ole kirjoitettu mitään muuta, paitsi se, minkä melkein kaiken olen nähnyt omin silmin. Sen, mitä en ole nähnyt omin silmin, olen saanut tietää niiltä, jotka sen näkivät ja olivat mukana. (XXIX, 9, s. 244)

Kirjoittajat motivoivat teoksensa kirjoittamisen kuitenkin eri tavoilla. Liivinmaan kronikan laatija esittää kirjoitustyönsä motivaatioksi Jumalan ylistämisen. Henrikin mukaan Kristus on avustanut ristiretkeläisiä lähetystyössä, minkä vuoksi kronikkakin on laadittu "meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniaksi" sekä "myös hänen rakkaan synnyttäjänsä ylistykseksi" kuten Marian maan historian kuvaukselle sopiikin. Henrikin perustelut sisältävät muitakin topoksia. Hän viittaa siihen, ettei ole toiminut omasta aloitteestaan, vaan muiden pyynnöstä. Myös muistamisen tärkeyden korostaminen on yleinen topos; historiankirjoittaja perustelee työtään sillä, etteivät tapahtumat joutuisi unohduksiin vain laiskuuden vuoksi. Kirjoittaja myös vakuuttaa puolueettomuuttaan: hän ei kirjoittanut teostaan imarrellakseen ketään tai saadakseen maallista hyötyä tai kiitosta osakseen. Näiden sijaan hän on kiinnostunut ainoastaan syntiensä anteeksi saamisesta. (XXIX, 9, s. 243-244) Historioitsija palkitaan siis tuonpuoleisessa tämänpuoleisesta tasapuolisuudestaan.

Johannes puolestaan ilmoittaa kirjoittavansa lukijoidensa varoittamiseksi. Paavin käskyn mukaisesti hän oli suunnannut kohti itää, tartarien luokse. Näin retkikunta voisi paljastaa totuudenmukaisesti tietonsa tartarien tahdosta ja aikomuksista, jotta he eivät yllättäen hyökkäisi kristittyjen kimppuun ilman että nämä ehtivät valmistautua siihen -- näinhän on jo kerran tapahtunut ihmisten syntien vuoksi. (Esipuhe, 1, s. 27--28)

Johanneksen teos tähtää siis selvästi Henrikiä enemmän vaikuttamiseen maailmassa. Kristittyjen on syytä tuntea tartarien petolliset, ritari-ideaaleista poikkeavat sotatavat osatakseen toimia oikein. Johannes korostaa myös tartarien julmuutta vankeja kohtaan: kaikki sotavangit tapetaan, ellei joitakin haluta pitää orjina. (6, 11-17, s. 72--76) Rauhan tartarit suostuvat solmimaan vain niiden kanssa, jotka antautuvat heille. Antautuneisiin nähden tartareilla on täysi herruus, eivätkä he edes noudata näille annettuja lupauksia (7, 2--3, s. 77--78).

Johannes selittää petollisuuden uskonnollisilla syillä. Koska tartarit ovat "täysin vailla uskoa", ei heidän sanoihinsa voi luottaa. "He eivät noudata ainuttakaan lupaustaan, mikäli näkevät itselleen suotuisan tilanteen. He ovat salakavalia kaikissa teoissaan ja lupauksissaan." (8, 3, s. 86) Kavaluus näkyy siinäkin, etteivät tartarit taistele rehdisti, vaan he järjestävät väijytyksiä taistellen pikemmin viekkauden kuin urheuden avulla. (8, 9, s. 90) Varoitusten jälkeen Johannes siirtyy opastamaan lukijoitaan siitä, kuinka tartareja vastaan on sodittava. (8) Hän kertoo, kuinka kristittyjen tulisi aseistautua (8, 7, s-88-89). Kristittyjen tulisi myös organisoida armeijansa tartarien tapaan. (8, 8, s. 89-90)

Vihollisten petollisuus on myös Liivinmaan kronikassa toistuva topos. Ykskylän asukkaat lupasivat petollisesti ottaa kasteen vastaan sen jälkeen, kun heidän suojakseen olisi rakennettu linna (I, 6, s. 46), naapurikylänkin asukkaat tekivät samanlaisen petoksen (I, 7 ja 9, s. 46). Liiviläisten petollisuus ja kataluus toistuu teoksessa taajaan kaavamaisena ilmaisuna (perfidi Livones). Vasta kristinuskon omaksuminen teki liiviläisistä luotettavia:

Liiviläisten heimo oli näet muinoin mitä epäluotettavin, ja itse kukin ryösti lähimmäiseltään tämän omaisuutta. Mutta nyt kasteessa kiellettiin sellainen väkivalta, ryöstely, varkaus ja muu vastaava. Ne, jotka surivat ennen kastetta heiltä ryöstettyä omaisuutta, eivät kasteen jälkeen uskaltaneet hankkia omaisuuttaan takaisin väkivalloin, vaan pyysivät maallista tuomaria ratkaisemaan tämäntyyppiset oikeusjutut. (X, 15, s. 85-86).

Kääntyminen kristityksi teki mahdolliseksi paitsi luottamuksen syntymisen myös oikeudenkäynnit ja luopumisen väkivallanteoista keinona hankkia oikeutta ja hyvitystä. Ylipäänsä todellinen rauha oli mahdollista vain kristinuskon omaksumisen ja kasteen kautta (XI, 6, s. 93; XII, 6, s. 100; XIX, 8, s. 166). Sekä Johanneksen että Henrikin ajattelutavat ovat siis selvästi sukua toisilleen.

Petollisuuden ohella julmuus oli kristikunnan vihollisille ominaista. Henrik kertookin kuinka saarenmaalaiset hakkasivat nuijilla pappia päähän sekä työnsivät terotettuja puutikkuja kynsien alle (XVIII, 8, s. 155), virolaiset puolestaan käristivät kristittyä Talibaldia nuotiolla paistaen "häntä kuin kalaa". (XIX, 3, s. 158). Sakalaiset paistoivat tanskalaiselta Ebbeltä vielä tämän eläessä ulos kaivetun sydämen nuotiolla syödäkseen sen. (XXVI, 6, s. 218) Myös Johannes kertoo tartarien syövän kaikkea, mitä vain voi syödä. Tarpeen tullen he syövät myös ihmislihaa. (4, 7, s. 47; ks. myös Mattheus Parisiensiksen kronikan kuvitusta s. 74)

Liiviläiset ja lättiläiset ovat kronistin mukaan kuitenkin muita kansoja julmempia (XVIII, 5, s. 152). Henrik kuvaa näiden toimintaa kristinuskoon kääntymisen jälkeen yhteistyössä ristiretkeläisten kanssa:

He teurastivat määrättömästi kansaa, tappoivat joitakin naisia ja lapsia eivätkä halunneet säästää pellolla ja kylissä ketään. Kaikki tiet ja paikat värjäytyivät pakanoiden verestä. ... He veivät mukanaan naisia, pieniä lapsia ja tyttöjä sekä paljon sotasaalista ja palasivat suuresti iloiten Liivinmaalle. He ylistivät Herraa siitä, että he olivat saaneet kostaa pakanakansoille. (XVIII, 5, s. 152)

Sydänkeskiajalla ei pidetty miesten tappamista, ryöstelyä, talojen ja maiden polttamista tai naisten ja lapsien vangiksi ottamista erityisen julmana. Nämä sodankäynnin keinot olivat yhtä hyvin ristiretkeläisten (XX, 2, s. 169), venäläisten (esim. XX, 20, s. 170) kuin pakanoidenkin (passim) käytössä. Luettelo toistuukin kaavamaisesti lähes jatkuvasti. Liiviläisten ja lättiläisten julmuutta näyttää olleen nimenomaan naisten ja lasten tappaminen.

Virolaisten kohtalo vertautuukin Henrikin sanavalintojen (XVIII, 5, s. 153) kautta Bethlehemin pienokaisiin:

Myös Viro itki lapsiansa eikä lohdutuksesta huolinut

Hän mukailee tässä Matteuksen evankeliumin (2: 18) sanamuotoja, jotka puolestaan pohjautuvat Jeremiaan profetiaan (31: 15). Jeremiaan profetia jatkuu lohdutuksella (31: 16-18)

Lakkaa itkemästä, kuivaa kyynelet silmistäsi! Saat palkan vaivannäöstäsi: lapsesi palaavat kotiin vihollismaasta, sanoo Herra. -- Sinulla on tulevaisuuden toivo: lapsesi palaavat asuinsijoilleen, sanoo Herra.

Tällä lohdutuksella ei kuitenkaan ole sijaa Virossa, "sillä virolaiset olivat tuhon omia niin täällä kuin tulevassakin elämässä". (XVIII, 5, s. 153) Kastamattomina heillä ei ollut toivoa sen paremmin tämän- kuin tuonpuoleisessakaan.

Naisten ja lasten tappamisen korostamisen ohella Henrik rakentaa viholliskuvaa kertomalla, kuinka saarenmaalaiset kohtelivat asiattomasti naisvankeja:

Saarenmaalaisilla oli tapana kaiken aikaa kiusata vangitsemiaan naisparkoja ja neitoja monin kärsimyksin ja irstailuin: He häpäisivät heitä ja ottivat toisia vaimoiksi, kukin kolme tai kaksi tai useammankin vaimon itselleen; he tekivät kielletyn itselleen sallituksi. Sillä Kristukselle ei ole sallittua liittyä Beliariin eikä pakanan sovi yhtyä kristittyyn. Saarenmaalaisilla oli jopa tapana myydä naisia kuurinmaalaisille ja muille pakanoille. (XXX, 1, s. 244)

Siveettömyyden ja polygamian korostaminen on toistuva teema keskiaikaisissa viholliskuvissa, oli kyse sitten toisuskoisista tai kerettiläisistä. Siveellisyystematiikka nousee esiin myös Mongolien historiassa, tosin nyansoidummin kuin Henrikillä. Johannes käsittelee tartarien naisten hyveellisyyttä lyhyesti esitellessään tartarien hyviä tapoja; hänen mukaansa

naiset ovat hyveellisiä eikä heidän [s.o. tartarien/MP] keskuudessaan ole mitään puhetta näiden siveettömyydestä -- tosin jotkut naiset käyttävät leikkiä laskiessaan melko rumaa ja rietasta kieltä. (4, 3, s. 46).

Siveellisiin elämäntapoihin johtaa myös laki, jonka mukaan aviorikoksesta vereltään tavatut mies ja nainen surmataan; sama rangaistus seuraa haureuden harjoittamisesta avioitumattoman neidon kanssa. (4, 9, s. 48) Kiinnostavaa on sekin, että Johannes ei esitä kritiikkiä kuvaamaansa polygamiaa kohtaan. (2, 3, s. 34; 4, 9, s. 49) 1200-luvun viholliskuvat olivat näiden kahden tekstin perusteella varsin stabiileja. Petollisuus, julmuus ja siveettömyys ovat toistuvia teemoja viholliskuvauksissa. Yhtenäisten viholliskuvien taustalla on luonnollisesti tekstien kirjoittajien ajatukset kristillisistä tai eurooppalaisista, universaaleiksi koetuista hyveellisistä toimintatavoista. Kristityt olivat -- ainakin periaatteessa -- luotettavia, rauhantahtoisia ja siveellisiä; pakanat olivat epäluotettavia, sotaisia ja siveettömiä.

* * *

Johanneksen ja Henrikin teosten suomennoksiin on liitetty myös laajahkot johdannot. Liivinmaan kronikan johdannon on laatinut Baltian nykyhistorian tuntijana tunnettu Seppo Zetterberg. Zetterberg kirjoittaakin sydänkeskiajan historiaa hyvin modernisoivalla tavalla. Hänen keskiajalleen on ominaista taloudellisten näkökulmien määrittämä johdonmukainen ulkopoliittinen toiminta. Niinpä Itä-Euroopan saksalaistuminen johtui ennen muuta taloudellisista syistä ja tähtäämisestä "Itämeren kauppaherruuteen". (s. 12) Tässä historiakuvassa sijaa ei ole esimerkiksi Keski-Euroopan väestönkasvulla tai maataviljelevän väestön rauhanomaisella muuttoliikkeellä slaavilaisalueille. Tästä modernisoivasta näkökulmasta sydänkeskiajan historian näyttäytyy myös kansallisvaltioiden historiana (esim. "Tanskan menestys Suomenlahden etelärannalla kiinnitti Suomeen jo sillanpään luoneen Ruotsin huomion Viroon...", s. 24) ja siten virolaisten vastarinnassa on kyse "vapaustaistelusta" (s. 26).

Mongolien historian johdannon sekä asiaselitykset on kirjoittanut FT Antti Ruotsala, jonka väitöskirjakin (Antti Ruotsala, Europeans and Mongols in the Middle of the Thirteenth Century: Encountering the Other. Suomalaisen Tiedeakatemian Toimituksia, Humaniora 314. Helsinki 2001) merkittävältä osalta käsitteli juuri nyt suomennettua tekstiä. Ruotsalan kommentit tekstin marginaalissa ovat asiantuntevia ja perustuvat aihepiiriä koskevan aineiston perusteelliseen hallintaan.

Molempien teoksen suomennokset ovat sujuvia. Toivottavasti nyt ilmestyneet teokset saavuttavat lukijakuntaa myös keskiajantutkijoiden rajatun piirin ulkopuolella. Yhtä lailla toivottavaa olisi viime vuosien suomennostoiminnan jatkuminen tulevaisuudessakin. Varsinkin Itämeren alueen keskiajan historian tärkeimmät kertovat lähteet olisi hyvä julkaista vaikkapa yhtenäisenä sarjana suomennoksina. Ehkäpä saamme piakkoin luettavaksemme esimerkiksi Adam Bremeniläisen Hampurin piispojen historian tai vaikkapa Eerikin kronikan suomennoksen!

FL Mikko Piippo.

Takaisin edelliselle tasolle