Historiallisia Arvosteluja 9/2004:
Huhu. Kuulopuheen kultturihistoriaa.

Huhun retoriikkaa

laatinut Anu Keinänen

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Neubauer, Hans-Joachim: Huhu. Kuulopuheen kulttuurihistoriaa (Fama - Eine Geschichte des Gerüchts). Suomentanut Ilona Nykyri. Ateena: Jyväskylä 2004. 256 sivua.

"Kuulopuheen kulttuurihistoriaa" on tuore suomennos Hans-Joachim Neubauerin vuonna 1998 ilmestyneestä saksankielisestä alkuteoksesta Fama - "Eine Geschichte des Gerüchts", joka on käännetty jo useammalle kielelle. Suomennokseen on saatu tukea Euroopan unionin kulttuuri 2000 -ohjelmasta. Teoksessaan Neubauer, saksalainen kirjallisuustieteilijä ja kirjailija, on pyrkinyt tarkastelemaan huhua, sen olemassaolon syitä ja toimintamekanismeja antiikista nykypäivään asti. Tarkastelun kohteena on myös se muutos, joka on tapahtunut suhtautumisessa huhuun siirryttäessä antiikin personoidusta Huhu-jumalattaresta nykyaikaisiin salaliittoteorioihin.

Aiheena huhun kulttuurihistoria on mielenkiintoinen ja varmasti ajankohtainen. Kuulopuhe ei ole kulttuuristamme koskaan kadonnut vaan päinvastoin, siitä on modernin tiedonvälityksen avulla tullut entistä kansainvälisempää ja nopeammin leviävää. Esimerkikseen Neubauer ottaa suomennosta varten laatimassaan esipuheessa WTC:n tornien tuhoa seuranneet lukuisat salaliittoteoriat ja huhut, jotka levisivät ympäri maailman. Hän tarkastelee teoksessaan myös internetin merkitystä huhujen levittäjänä. Neubauerin mukaan koko internet on rakenteeltaan kuin kuulopuhe: huhun olemukseen kuuluva "alkuperäisen silminnäkijän" puuttuminen kuvaa myös internetiä, jolla myöskään ei ole "alkupistettä" tai ulkopuolista tarkkailijaa (s. 195).

Neubauer ei teoksessaan tutki lukuisia kuulopuheita eri aikakausilta sinänsä, joskin niitäkin kirjassa tuodaan runsaasti esille, vaan tutkimuksen kohteena on huhun ilmeneminen erilaisissa kulttuurisissa ja ajallisissa yhteyksissä. Alkupiste on antiikin Kreikassa filosofien huhu-teorioissa ja kreikkalaisten tragedioiden Huhu-hahmossa, joista siirrytään Rooman valtakunnan Huhu-jumalattareen ja huhun merkitykseen roomalaisessa poliittisessa elämässä. Täältä edetään keskiajalle ja Chauceriin, pienen Ranskan vallankumoukseen tehdyn syrjähypyn jälkeen, josta lopulta päädytään ensimmäiseen maailmansotaan, sota-aikojen huhuihin ja propagandaan. Teoksen loppupuoli kä sittelee erilaisia huhun tyyppejä ja tyypillisiä ilmenemisiä 1900-luvun esimerkkitapausten avulla, sekä yrityksiä tutkia ja hallita huhua.

Kirjallisuudentutkijana Neubauerin ote aiheeseensa on varsin kirjallisuuslähtöinen. Parhaimmat esimerkkinsä hän saa kirjallisuudesta ja parhaimmillaan hän on analysoidessaan huhun logiikkaa näissä kirjallisissa teksteissä, kuten Nikolai Gogolin "Kuolleissa sieluissa". Huhu näyttäytyy Neubauerille tällöin teoksen juonta olennaisesti muovaavana voimana. Samanlainen rooli huhulla hänen mukaansa oli myös kreikkalaisissa tragedioissa, joissa huhu (tai Huhu personoituna) joko sai aikaan olennaisen käänteen tapahtumissa tai oli koko draaman kantava voima, kuten Oidipus-näytelmässä.

Huhu on kuitenkin ennen kaikkea muuta kuin kirjallinen konventio, minkä Neubauer pyrkii myös tuomaan esiin. Huhu on elävässä elämässä puhetta ja viestintää ja Neubauer pyrkiikin selvittämään huhun retoriikkaa ja luomaan huhukaavaa erilaisten esimerkkitapausten avulla. Mielenkiintoinen on esimerkiksi hänen selvityksenä erilaisista tyypillisistä huhuista, joita sota-aikoina syntyi ja kulki sekä sotilaiden keskuudessa että kotirintamalla, ja mikä vaikutus näillä oli tai miten niitä pyrittiin hyödyntämään sotapropagandassa. Myös hänen selvityksensä erilaisista juutalaisvastaisista huhuista, jotka esimerkiksi Ranskassa 1960-luvulla saivat kokonaisia kaupunkeja hetkeksi valtaansa, on valaiseva.

Neubauer ei kuitenkaan ole historiantutkija ja se valitettavasti näkyy hänen tavassaan tutkia huhua; huhua ei aina käsitellä kontekstissaan, ja huhu on välillä Neubauerin käsittelyssä epähistoriallinen ja ajaton. Tosin laajan aiheen ja aikavälin läpikäyminen näin suppeassa teoksessa toki rajoittaa taustoihin perehtymistä. Eikä Neubauer varsinaisesti itse tunnu aihetta tutkineenkaan, vaan teos koostuu pitkistä lainauksista muilta tutkijoilta, jotka tuntuvat perehtyneen huhuun Neubaueria paremmin, kukin omaan erikoisalaansa keskittyen. Aiheesta kiinnostuneille historiantutkijoille on siis tarjolla parempiakin teoksia.

Toisaalta Neubauerin tarkoituksena ei varmastikaan ole ollut kirjoittaa kulttuurihistoriaa sellaisena kuin historiantutkija sen ymmärtää, kontekstualisoiden, vaan hänen kiinnostuksensa kohteena on huhu puheen ja viestinnän muotona. Käymällä läpi huhun ilmenemistä eri aikakausina ja erilaisissa yhteyksissä Neubauer pyrkii tuomaan esiin sen, että huhu on oman sisä isen logiikkansa osalta, retorisena ilmiönä, pysynyt olennaisesti samana aikakaudesta toiseen. Mikä on muuttunut, on huhun rooli tai merkitys kulttuurissa. Personoidusta ja tärkeästä Huhu-hahmosta on tultu nykyaikaisen tiedonvä lityksen levittämään huhu-tulvaan, jossa ei niinkään ole merkitystä huhun sisällöllä kuin sillä, miten huhuun reagoidaan. Neubauerin esimerkkinä on presidentti Clintonin Lewinsky-skandaali ja Valkoisen talon yritykset kontrolloida skandaaliin liittyneitä huhuja.

Lukukokemuksena teos on yllättävän hankala. En tiedä, johtuuko se Neubauerin tavasta kirjoittaa kirjallisia tehokeinoja käyttäen jäsentämällä luvut "juonen" varaan, joka aukeaa vasta luvun loppupuolella, vai hänen tavastaan poukkoilla ajasta toiseen, mutta kirjaa lukiessa piti useamman kerran palata taaksepäin selvittämään, missä mennään. Teos kuitenkin paranee tältä osin loppupuolella, jossa Neubauer käy läpi asioita, joita hän on tutkinut aiemmin toisissa yhteyksissä. Näitä ovat esimerkiksi osiot juutalaisia koskevista huhuista ja toisen maailmansodan jälkeisistä "huhu-klinikoista" ja muista yrityksistä kontrolloida huhuja.

Suomentaja Ilona Nykyri on tehnyt varsin hyvää työtä, ehkä otsikkoa lukuunottamatta. Erityisesti kirjan alkupuolella hän on ilmeisesti joutunut isommankin urakan eteen, päätellen lukuisista suomentajan huomautuksista, joita hän on tehnyt antiikin osalta koskien erilaisia käännöskonventioita saksan- ja suomenkielessä.

Neubauerin "Kuulopuheen kulttuurihistoriaa" ei varsinaisesti ole parhaimpia lukemiani teoksia, vaikka sen arvioisi jonain muuna kuin kulttuurihistoriana. Tästä pitää huolen Neubauerin liiallinen tukeutuminen muiden ääniin, olivatpa ne sitten huhujen kertojia tai huhuja tutkineita historioitsijoita. Neubauerin oma sanoma ja analyysi hukkuu teoksen sivuille ja esimerkiksi keskiaikaa koskeneen osan kohdalla oli paikoin todella mietittävä, miksi luku ylipäänsä oli kirjoitettu (mikä tosin selvisi myöhemmässä luvussa). Vasta teoksen loppupuoli tuo Neubauerin itsensä esiin. Mutta jos kirjan lukee kertomuksena huhun olemuksesta ja olemassaolosta kautta aikojen, tarjoaa teos paljon mielenkiintoisia hetkiä.

Kirjoittaja Anu Keinänen on FM ja tutkija Turun yliopiston kultuurihistorian oppiaineessa.

Takaisin edelliselle tasolle