Historiallisia Arvosteluja 1/2004:
Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys

Maailmanpolitiikan mutkat suoriksi

laatinut Anssi Kullberg

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412, Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Samuel Huntington: Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys (The Clash of Civilisations and the remaking of World Order, alkuteos 1996). Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita: Helsinki, 2003. 473 sivua.

Suomenkielinen versio Samuel Huntingtonin teoksesta The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order on kauan odotettu käännös, joka valitettavasti tulee lähes vuosikymmenen verran myöhässä. Huntington on ollut luettavissa omakielisinä käännöksinä lähes kaikkialla muualla Euroopassa, Viroa, Turkkia, Kroatiaa ja Georgiaa myöten, jo 1990-luvun lopusta, ja on välttämättä todettava, että se on suurimmalta osin jo menettänyt ajankohtaisuutensa muiden kuin sivilisaatioteorian vankimpien kannattajien keskuudessa. Suomentaja on kääntänyt ”sivilisaatiot” sellaisenaan ”kulttuureiksi”, mitä ratkaisua voisi sinänsä ymmärtää, mutta valitettavasti alan keskustelussa on ”sivilisaatioista” puhumiseen jo totuttu.

Samuel P. Huntington on konservatiivinen Harvardin yliopiston professori, jota voi monessa suhteessa pitää nojatuoliteoreetikkojen arkkityyppinä. Hänelle ovat olleet tyypillisiä suuresti yksinkertaistetut ja aikansa poliittis-sosiaaliseen tilaukseen sopivat suurteoriat, jotka ovat sopineet Yhdysvaltain päättäjien ja etenkin tiedotusvälineiden populaarimaailmanpolitiikan käyttöön. Ennen ”sivilisaatioita” hän lanseerasi mm. teorian ”demokratisoitumisen aalloista”. Tästä akateemisesta mielipidejohtamisen taidosta Huntingtonia ei tietystikään voi kuin ihailla. Samasta syystä hänen teorioissaan piilee kuitenkin suuria vaaroja, sillä luodessaan yksinkertaistettuja logiikkoja, vetäessään johtopäätöksissään mielellään mutkia suoriksi, yksityiskohdista ja turhasta empiirisestä kokemuksesta piittaamatta, ja ollessaan voimakkaassa vuorovaikutuksessa yleisten ennakkoluulojen ja tiedotusvälineiden luomien mielikuvien kanssa, Huntington on osaltaan vaikuttamassa suoraan valtioiden ja muiden maailmanpoliittisten toimijoiden käyttäytymiseen.

Huntingtonin Clash of Civilizations ilmaantui ensisijaisesti vastaamaan maailmanpoliittiseen tarpeeseen muotoilla ”uusi maailmanjärjestys”, joka olisi jotain muuta kuin kylmän sodan ideologinen kahtiajako. Hänen sivilisaatioteorian lanseeraava artikkelinsa julkaistiin Foreign Affairsissa vuonna 1993 ja se herätti heti maailmanlaajuisen kohun, ylittäen keskustelun ja vastineiden määrässä siihen asti eniten keskustelua herättäneen artikkelin, George Kennanin nimimerkillä ”X” julkaistun patoamispolitiikan periaatteet muotoilevan Moskovan-raportin. Huntington pyrki tietoisesti korvaamaan Kennanin havainnoille pohjanneen paradigman, joka jo George Bush vanhemman ”uuden maailmanjärjestyksen” myötä oli joutumassa syrjään. Ylivoimaisesti tärkein poliittinen tilaus Huntingtonin sivilisaatioteorian taustalla olikin tarve julistaa Venäjä jos ei ystäväksi, niin ainakin toissijaiseksi kilpailijaksi, kun taas ”pahuuden valtakunta” oli sivilisaatioiden maailmassa löydettävä sopivan hajanaisesta islamilaisesta maailmasta.

Suomennoksen takakansiteksti on uskollinen Huntingtonin omalle hybrikselle todetessaan: ”Maailman kahteen leiriin jakanut ideologioiden kamppailu päättyi Neuvostoliiton romahdukseen ja maailman tapahtumille alettiin etsiä uudenlaisia tulkintoja ja selityksiä. Kulttuurien kamppailu on tämän työn tuloksista tärkein. ... Kulttuurien kamppailu kuvaa kunkin kulttuurin keskeiset piirteet [sic], hahmottelee miten sen vaikutusvalta kasvaa lähiympäristössään ja kertoo, millaisia ristiriitoja ja niiden seurauksia oma kulttuurimme [sic] kohtaa sen kanssa. Kulttuurien kamppailu selittää alueelliset konfliktit, kulttuurien ydinvaltioiden ristiriidat ja globaalien ilmiöiden kehityssuunnat. [Sic.] Irakin sodan ja sen jälkeisten tapahtumien selittämisessä tätä teosta on pidetty keskeisenä [sic].”

Suomennoksen takakansitekstin melkeinpä idioottimaisen dogmaattinen, uskonnollisen vakaumuksellinen asenne Huntingtonin teorian selitysvoimaan kaikessa maailmanpolitiikassa kuvaa niitä samoja ongelmia, jotka koskevat Huntingtonin teoriaa itseään. Epämääräisten mielikuvien pohjalta Huntington ja hänen kannattajansa kuvittelevat ”selittävänsä” jotenkin maailmanpolitiikkaa ja kaikkia sen yksittäisiä ja ajankohtaisia ilmiöitä. Kaiken takana on ”kulttuurien” (maailman suurten uskontojen) erilaisuus, niiden ”erilaiset arvot”. Varsinkin islam on uhka. Myös Kiina on uhka. Venäjä sen sijaan ei ole. Tähän Huntingtonin sanoma voidaankin pelkistää: juuri mitään muuta hän ei sivilisaatioteoriassaan onnistu selittämään, saati että hän takakansitekstin mukaisesti ”kuvaisi kunkin kulttuurin keskeiset piirteet” tai pystyisi selittämään ja ennustamaan alueellisia konflikteja, suurvaltain ristiriitoja ja vieläpä globaalienkin ilmiöiden kehityssuuntia.

Huntingtonin teoksen jymymenestys perustuu siihen, että hänen oletetaan sanovan ääneen ja muotoilevan tieteelliseen asuun ”kaikkien tietämiä” tabuja länsimaiden ja ”muiden” kulttuurien välisistä eroista, erityisesti länsimaailman suhteesta islamilaiseen maailmaan. Huntingtoniin suhtaudutaan (sivilisaatioteorian osalta) identifikaation kautta: Hänen vastustajansa näkevät hänessä ennakkoluuloisen ja jopa rasistisen oikeistolaisen, joka vain uusintaa läntistä imperialismia perustelevia myyttejä. Hänen kannattajansa puolestaan näkevät hänen sanovan jotain arvokasta, josta ”poliittisesti korrektit” keskustelijat vaikenevat; heille Huntingtonin arvostelijat ovat vain hippejä, postmodernikkoja ja relativisteja, jotka eivät ymmärrä tai suostu ymmärtämään fundamentaalisia eroja ”meidän” ja ”muiden” välillä. Molemmat lähtökohdat johtavat oikeastaan koko sivilisaatioteorian ympärillä käytävän keskustelun väärille uomille.

Huntingtonin teorian juuret ulottuvat toki paljon kauemmas menneisyyteen kuin kylmän sodan päättämiseen Lännessä. Itse asiassa Huntington edustaa paluuta 1800-luvulla ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä vallinneisiin klassisen geopolitiikan oppeihin ja rotuteorioihin, joskin hänellä valtio-organismien tilalla ovat ”sivilisaatiot” ydinvaltioineen ja etupiireineen, ja rotujen tilalla ”kulttuurit”. Hänen maailmanpoliittisia suosituksiaan ja arvojaan leimaavat kuitenkin samanlaiset viehtymykset imperiaalisiin territoriaalisiin tiloihin, moninapaisesti suurvaltain etupiireihin jaettuun maailmaan sekä ”pyhän allianssin” kaltaisiin aggressiivisiin liittoumiin.

Samoin kuin rotupuhtautta vaalineet poliittiset teoreetikot aiemmin, myös Huntington tuntee vastenmielisyyttä rajamaita, kulttuurien kohtauspintoja ja vuorovaikutusta kohtaan. Hän haluaisi aidata ”sivilisaatiot” tiukasti omiin karsinoihinsa ja saada selkeät etupiirirajat niiden välille – tosin sillä poikkeuksella, että Venäjällä olisi kyllä oikeus valloittaa itselleen muslimivaltioista koostuva eteläinen puskurivyöhyke.

Selvänä erona 1800-luvun ja 1930-luvun eurooppalaisiin edeltäjiinsä Huntington ei kuitenkaan sisällytä teoriaansa juutalaisvastaisia elementtejä, vaan amerikkalaiseen tapaan katsoo sen kummemmitta perusteluitta juutalais-kristillisyyden muodostavan läntisen kokonaisuuden, kun taas islam kuuluu ”itään”. Huntingtonin islamofobisessa narratiivissa ei ole sijaa sen historiallisen tosiseikan havaitsemiselle, että antisemitismi on ennen kaikkea kristillisestä maailmasta kummunnut ilmiö, joka islamilaiseen perinteeseen tuli vasta 1900-luvulla reaktiona siionismiin sekä eurooppalaisten ideologioiden vaikutuksesta. Israelin ymmärtämisestä huolimatta Huntingtonilta ei myöskään löydy minkäänlaista ymmärrystä Turkille eikä Turkin länsimaistumiselle ja modernisaatiolle. Hän esittää päinvastoin avoimesti toiveensa, että islamistit voittaisivat Turkissa, jolloin se voitaisiin selvästi rajata Lännen ulkopuolelle, islamilaiseen ”toiseen”. Huntingtonin mallissa Turkin ja Venäjän – samoin kuin Romanian, Bulgarian ja Kreikankin – pyrkimykset demokratiaan ja läntisiin arvoihin ovat tuomittuja epäonnistumaan.

Huntingtonin metodina on luetella ”merkkejä” ajastamme ja uutisista, jotka sitten halutaan saada näyttämään siltä, kuin kyse olisi uskontojen välisestä vastakkainasettelusta. Huntingtonin kannattajat tuntuvat ajattelevan, että sivilisaatioteoria olisi erityisen hyödyllinen selkeyden tuomiseksi ”monimutkaisina” pidettyihin Balkanin ja Kaukasian konflikteihin. Kuitenkin juuri näiden alueiden kohdalla Huntington menee pahiten metsään ja hänen teoriansa selitysvoima osoittaa pahimmat puutteensa.

Lisäksi maailman ”periferioita” kaukaisesta nojatuolistaan käsin suurin siveltimenvedoin hutkiva nojatuolifilosofi syyllistyy kymmeniin karkeisiin asiavirheisiin, joita on aivan liikaa teoksen ja sen kirjoittajan arvovaltaan nähden. Huntington esimerkiksi väittää moldovalaisten olevan slaaveja, Kazakstanin ja Bosnian olevan ortodoksisia ja Sri Lankan hindulainen maa, ja että ”georgialaiset päättivät” pitää Venäjän sotilastukikohdat Georgiassa ikuisiksi ajoiksi. Virheiden ja tietämättömyyttä osoittavien tulkintojen määrä osoittaa, ettei Huntingtonista ole vastaavaan tietopohjaiseen strategiseen analyysiin kuin hänen mitä esim. Zbigniew Brzezinski on esittänyt teoksessaan The Grand Chessboard (1996), joka sekin ansaitsisi suomennoksen yhtenä tärkeimmistä sen genren teoksista, joihin Kulttuurien kamppailukin lukeutuu.

”Detaljeja” koskevat virheet eivät ehkä häiritse sellaisia länsimaisia lukijoita, joita kiinnostavat teorian suuret linjat, ja jotka eivät tunne eivätkä ole erityisen kiinnostuneita tuntemaankaan Itä-Euroopan tai Euraasian kansoja. Huntingtonia pitäisi siis lukea lähinnä ajatuksia herättävänä teoreettisena hahmotelmana. Tässäkään suhteessa Kulttuurien kamppailu ei kuitenkaan ole ongelmaton. Ensinnäkin, Huntingtonin perusteesi perustuu ajatukselle, että ”kulttuuriset yhtäläisyydet ja erot muotoilevat valtioiden intressejä, vastakkainasetteluita ja liittoumia”, missä Huntington periaatteessa johtaa ”poliittisen kulttuurin” ja ”valtioidean” kaltaiset abstraktiot ”sivilisaatiosta”, joka on Huntingtonilla käytännössä sama kuin uskonto, joskin kristikunta on jaettu ”läntiseen” ja ortodoksiseen, piittaamatta erityisesti katolisten ja protestanttien keski-näisistä ristiriidoista historian saatossa.

Huntingtonin ajattelutavan perusteella pitäisi olettaa, että vastakkainasettelu olisi sitä syvempää, mitä erilaisempia ”sivilisaatiot” ovat. Miksi sitten maailma ei ole jakautunut siten, että teologisesti hyvin samankaltaiset ”kirjan kansat”, kristityt, muslimit ja juutalaiset, muodostavat yhden blokin? Miksi Huntingtonin mallissa kaikkein vastakkaisimmaksi ”Länttä” kohtaan katsotaan kulttuurisesti kaikkein lähimpänä kristinuskoa oleva islam, kun taas Huntingtonilla ei ole mitään erityisiä antipatioita polyteististä hindulaisuutta tai panteististä buddhalaisuutta kohtaan? Eikö olisi mielekkäämpää johtaa ”sivilisaatioiden” vastakkainasettelut pikemminkin maantieteellisestä sijainnista, resurssikilpailusta, imperiumien laajentumis- ja sotahistoriasta sekä identifikaatiota ohjailevista myyteistä?

Huntingtonin toinen pääväite – että konfliktit olisivat sitä vaarallisempia, mitä erilaisemmista sivilisaatioista osapuolet tulevat – ei sekään saa juuri tukea historiasta, jossa monet pahimmista ja pitkäkestoisimmista konflikteista ovat koskeneet kulttuurisesti hyvin läheisiä naapuruksia. Verisimmät uskonsodat on käyty kristinuskon ja islamin sisällä, ei niiden kesken, ja Balkanin, Kaukasian ja Kashmirin kaltaisilla rajaseuduilla ”kulttuuriset” erot uskontokuntien kesken ovat hyvin kyseenalaisia ja synk-retismi yleistä.

Kolmas Huntingtonin pääperiaatteista on, että valtioiden lojaalisuus ja tuki toisilleen, samoin kuin keskinäinen vihamielisyys, määräytyy sivilisaation perusteella, ja teesiään Huntington perustelee viittaamalla mm. Balkanin ja Kaukasian konflikteihin. Kuitenkin juuri samat konfliktit ovat selvä osoitus Huntingtonin logiikan virheellisyydestä: Esimerkiksi Karabahin konfliktissa monofysiittisen Armenian tueksi asettuivat ortodoksinen Venäjä ja radikaali shiialainen Iran, kun taas sekulaarin shiialaisenemmistöisen Azerbaidzanin tueksi asettuivat sekulaari sunnalainen Turkki ja ortodoksinen Georgia. Venäjä tuki historiallisesti islaminuskoisten abhaasien kapinaa Georgiaa vastaan, kun taas Georgia osoitti ymmärrystä islaminuskoisten tšetšeenien itsenäisyyskamppailulle. Bosniassa katoliset kroaatit ja bosnialaiset muslimit taistelivat lopulta yhdessä ortodoksisia serbejä vastaan ja Kosovon albaanien etupäässä suufilaista UÇK:ta tukivat myös katoliset albaanit. Kaikissa näissä konflikteissa lojaalisuuden ja vihollisuuden suuntautumista ohjasivat enemmän geopolitiikka, historia, kansallisuus (kieli) ja käytännön brzezinskiläinen shakkipeli kuin uskonto.

Lopuksi Huntingtonin kausaalinen oletus, että ”kulttuuri” todella selittäisi valtioiden käyttäytymistä ja poliittisia tarkoitusperiä. Huntington uskoo vakaasti, että ”islamilainen kulttuuri selittää demokratian epäonnistumisen suurimmassa osassa islamilaista maailmaa”, minkä lisäksi hän ei usko myöskään muslimien länsimaistumisen muuttavan ”islamilaisen kulttuurin” ilmeisen syntyperäisiä taipumuksia: ”Jossakin päin Lähi-itää puolenkymmentä nuorta miestä pukeutuu farkkuihin, juo kolaa, kuuntelee räppiä ja silloin kun he eivät kumartele Mekkaan päin, he kokoavat pommia amerikkalaisen matkustajakoneen räjäyttämiseksi.”

Huntingtonin ”sivilisaatioita” ei ole perusteltu tieteellisellä, historiallisella eikä edes elegantilla tavalla, vaan Huntingtonin mielessä on pääasiallisesti ollut Yhdysvaltain maailmanpoliittinen asema, jossa hän on halunnut vaihtaa Venäjä-viholliskuvan islamiin ja Kiinaan. Muut maailmankolkat on otettu mukaan tämän maailmankuvan statisteiksi eikä esimerkiksi ”afrikkalaista”, ”japanilaista” ja ”latinalais-amerikkalaista” sivilisaatiota olekaan enää tarvinnut selittää uskonnollisin perustein. Huntingtonin saama laaja huomio onkin jättänyt varjoonsa paljon etevämpiä historioitsijoita, jotka ovat käsitelleet sivilisaatioiden teemaa mielenkiintoisemmalla ja monisyisemmällä tavalla – näistä mainittakoon esim. Felipe Fernández-Armesto (erityisesti teoksessaan Millennium, mutta myös Civilizations).

Jäljelle jää siis Huntingtonin merkkiteoksen tulkitseminen poliittiseksi pamfletiksi, jollaisena se kyllä on ollut sekä vaikutusvaltainen että sangen onnistunut. Minkälaista ”uutta maailmanjärjestystä” Huntington sitten yrittää teoksellaan propagoida? Vastauksia ei ole peitelty, vaan niitä on kirjan loppupuolella vieläpä alleviivattu poliittisille pamfleteille ominaisella tavoiteluettelolla:

Ensinnäkin, Brzezinskin tavoin Huntington toivoo länsimaista hegemoniaa, jonka kiistattomana ydinvaltana toimii Yhdysvallat. Lännen yhtenäisyyttä ja sen sotilaallisen ylivoiman ylläpitämistä siihen kohdistuvan ”uhan” edessä Huntington vaatii ”länsimaisen kulttuurin säilymisen” nimissä. EU:hun ja NATO:on Huntington haluaa katoliset ja protestanttiset valtiot, kun taas ortodoksiset valtiot hän haluaisi sysätä Venäjän alaisuuteen.

Islam ja Kiina ovat Huntingtonin mallin tärkeimmät uhkakuvat ja niiden sotilaallisen voiman nousua Huntington vaatii rajoittamaan. Sen sijaan Venäjälle hän haluaisi suoda etuoikeutetun aseman sekä etupiiriksi paitsi kaikki ortodoksiset maat (mm. Kreikka ja Romania mukaanlukien), myös ”heikoista islamilaisista valtioista koostuvan puskurivyöhykkeen”, jollaisen valloittamisen Huntington katsoo Venäjän ”oikeutetuksi turvallisuuseduksi”. Huntington onkin tehnyt mielenkiintoisia unohduksia jopa karttakuvissaan, joissa islamilaiseen maailmaan on kyllä huomioitu Pohjois-Nigeria ja Mindanao, kun taas Kazakstan, Bosnia, Pohjois-Kaukasia, Volgan ja Krimin tataarit, Itä-Turkestan (Sinkiang) ja jopa Kashmir on tyystin unohdettu, puhumat-takaan valtavista muslimiväestöistä muussa Intiassa ja Kiinassa. Tiibet on kyllä muistettu irrottaa Kiinasta buddhalaiseen sivilisaatioon.

Vaikka Huntington toivoo Lännen ylivoiman ja Yhdysvaltain johtoaseman säilymistä, hän on isolationisti, joka vaatii Yhdysvaltoja pidättäytymään kaikista interventioista ”muiden sivilisaatioiden alueille”. Jokaisella sivilisaatiolla tulee Huntingtonin mukaan olla yksi muita vahvempi ydinvaltio, joka pitää kuria ”sivilisaation” sisällä. Tämä tosin ei koske islamilaista maailmaa, jolla ei ole Huntingtonin mukaan sopivaa ydinvaltiota. (Ehkäpä siksi Venäjän sallitaan pitää kuria myös Euraasian islamilaisissa maissa?)

Huntington propagoi moninapaista maailmaa, joka olisi käytännössä jaettu yllämainittua Venäjän epätavallisen laajaa etupiiriä lukuunottamatta uskontojen perusteella ”ydinvaltioiden” – käytännössä Yhdysvaltain, Venäjän ja Kiinan – etupiireihin. Tämä muistuttaa erehdyttävästi paitsi 1900-luvun alun geopoliitikkojen (mm. Karl Haushofer) hahmotelmia, myös niitä, joita ovat kylmän sodan jälkeen esittäneet venäläiset geopoliitikot, peitellymmistä esityksistä Vladimir Zhirinovskin ja Gennadi Zjuganovin peittelemättömiin hahmotelmiin, jossa Yhdysvallat komennetaan pysymään Atlantin takana, Eurooppa saa Afrikan, Kiina Kaakkois-Aasian, ja Venäjä puolestaan pääosan islamilaista maailmaa Turkista Arabiaan ja Pakistaniin. Hyvin lähellä Huntington on myös modernien arabi-islamistien uskontopohjaista maailmankuvaa.

Muiden poliittisia tarkoitusperiä perustelevien paradigmojen tavoin Huntingtonin sivilisaatioteoria on varmasti tervetullutta siteerattavaa erilaisille ryhmille, kuten islamofobeille ja maahanmuuton vastustajille, Turkin EU-jäsenyyden vastustajille sekä niille, jotka haluavat Venäjän säilyttävän erityisen suurvalta-aseman muuttuvassakin maailmassa. Onpa Huntingtonia teoksen länsihegemonistisesta eetoksesta huolimatta käytetty myös amerikkalaisvastaisiin tarkoitusperiin arvostelemaan mm. Afganistanin neuvostovastaisen dzhihadin tukemista, Balkanin ja Somalian interventioita ja Irakin sotaa.

Kirjoittaja Anssi Kullberg on poliittisen historian jatko-opiskelija Turun yliopistossa.

.

Takaisin edelliselle tasolle