Historiallisia Arvosteluja 2/2004:
Koneen kokemus.

Kolmenlaista tietotekniikan kokemista

laatinut Tiina Männistö

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412, Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Jaakko Suominen: Koneen kokemus.
Tietoteknistyvä kulttuuri modernisoituvassa Suomessa 1920-luvulta 1970-luvulle. Vastapaino. Tampere 2003. 299 sivua.

Jaakko Suominen jäljittää tutkimuksessaan Koneen kokemus tietotekniikan kohtaamisen suomalaista varhaishistoriaa. Hän tutkii tietotekniikan aseman rakentumista kulttuurissa ja historiassa lukemalla ristiin laajaa lähdeaineistoa: aikakauslehtiä, päivälehtiä, sarjakuvia, ammattilehtiä, arkistoaineistoa, elokuvia, televisio-ohjelmia, kirjallisuutta, haastatteluja ja muistelmakirjoituksia. Tuloksena on kolme toisiinsa limittyvää tutkielmaa, jotka nostavat esiin eri puolia tietotekniikan ja ihmisen historiallisista kohtaamisista ja näitä kohtaamisia kehystäneistä diskursseista.

Suominen lähestyy koneen kokemusta kolmena kollektiivisena tietotekniikkadiskurssina. Ensimmäisessä pienoistutkielmassa hän tarkastelee ajatusta koneesta kokijana, ihmisenkaltaisena robottina tai ajattelevana sähköaivona. Hän kuvailee tätä 1920-luvulta 1950-luvun puoliväliin vallinnutta lähestymistapaa ihmetyksen ja attraktion diskurssiksi. Toisessa tutkielmassa hän pohtii tietoteknistä kokeneisuutta, tietokoneammattilaisuuden ja asiantuntijuuden muotoutumista, jotka liittyivät 1950-luvun lopulta voimistuneeseen integraation ja automaation diskurssiin. Kolmannessa tutkielmassa hän seuraa henkilökohtaisen konekokemuksen kehittymistä siirryttäessä keskustietokoneista kohti mikrotietokoneita ja esittää sen osana 1970-luvun alussa syntynyttä intiimiyden ja avun tietotekniikkadiskurssia.

Kertomukset osana materiaa

”On meillä stereo, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri, on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri.” Suominen käyttää tutkimuksensa alussa Leevi and the Leavings –yhtyeen laulua esimerkkinä kertomuksesta, joka paikantaa teknologioita osaksi arkielämää. Hänen tutkimuksensa keskiössä ovat nimenomaan tällaiset populaarijulkisuuden tarinat, eivät siis välittömät koneen kokemukset, vaan näiden kohtaamisten kuvaukset. Suomisen lähestymistapa teknologian historiaan on kulttuurihistoriallinen ja kokonaisvaltainen. Hän osoittaa käytännössä, miten teknologian sosiaalisen muotoutumisen tarkastelusta voidaan edetä laajempaan sosiaalisen ja kulttuurisen muotoutumisen näkökulmaan.

Suominen korostaa, ettei mielikuvitusta, teknologiasta kertovia kollektiivisia tarinoita, voida erottaa teknologian aineellisesta todellisuudesta, vaan ne ovat olennaisia teknologiaa luovia voimia. Näin hän asettaa kyseenalaiseksi pelkkiin laitteisiin ja avainhenkilöihin keskittyvän teknologian historian, mutta muistaa aiheellisesti mainita jo teknologia-käsitteenkin pitävän sisällään oletuksia kehityksen luonteesta ja suunnasta sekä esimerkiksi linjanvetoja siitä, mikä oikeastaan on teknologiaa. Ottaessaan todesta mielikuvituksen materiaa luovan voiman Suominen siirtää huomion pelkästä teknologiasta teknologiseen toimintaan ja teknologian kokemukseen. Hänen valitsemansa laaja-alaisuus ja pitkän aikavälin tarkastelu tukevat erinomaisesti pyrkimystä tuoda esiin tietoteknisten tarinoiden kaaria ja kollektiivisen konekokemuksen vähitellen punoutuvaa muutosta.

Sähköaivot ja kietoutuneet teknologiat

Suominen tarkastelee ensimmäistä löytämäänsä tietotekniikkadiskurssia, ihmetystä ja attraktiota robottikertomusten ja mediavälitteisten sähköaivokohtaamisten kautta. Hän kuvaa 1920-luvulla voimistunutta robottipuhetta osana median välittämää modernisaatiota, jossa toiveet koneiden antamista mahdollisuuksista, pelot niiden mukanaan tuomista uhista ja niiden dramaattisuuden sekä spektaakkelinomaisuuden tuottama jännitys liittyivät yhteen. Suomisen mukaan populaarijulkisuudessa suosituissa robottitarinoissa oli paljon pysyviä piirteitä, joista osa juonsi juurensa vanhoihin keinoihmismyytteihin, osa kumpusi konetoiveita ja –pelkoja yhdistävistä tehdasvisioista. Tarinoissa käsiteltiin robotin ja ihmisen rajaa ja suhdetta sekä robotin mahdollista riistäytymistä ihmisen käsistä. Suomen ensimmäisten tietokoneiden tullessa käyttöön niistäkin puhuttiin inhimillistävällä sähköaivoretoriikalla. Koneet esitettiin älykkäinä ja oikukkaina, niiden ajatteluprosessia havainnollistettiin äänillä ja valoilla ja niitä pyrittiin sopeuttamaan työyhteisöön antamalla niille inhimillisiä nimiä.

Sähköaivojen yhteydessä Suominen esittää ajatuksen teknologioiden kietoutumisesta, esimerkiksi television toimimisesta tuttuna lähikontekstina tietokoneelle. Tätä ajatusta hän hyödyntää laajemmin ja erittäin mielenkiintoisesti tarkastellessaan 1970-luvulla muotoutunutta intiimiyden ja avun diskurssia. Hän osoittaa, miten digitaalikellot, taskulaskimet sekä televisio- ja videopelit antoivat lupauksen tietokoneistetusta huomisesta. Näin ollen mikrotietokoneiden tulo ei ollut sellainen vallankumouksellinen murros, jollaisena se on totuttu esittämään, vaan luonnollista jatkoa 1960-luvun teknologiselle kulttuurille. Olennaista oli paradigmanmuutos, joka vei kohti henkilökohtaisempaa tietotekniikkakokemusta. Tässä muutoksessa tärkeitä olivat pienuuden ja kannettavuuden ihanteiden syntyminen, tietotekniikan hyöty- ja huvikäytön rajan epämääräistyminen ja jo pitkään olemassa olleet ajatukset sähköistetystä tai tietokoneistetusta kodista. Paradigmanmuutoksessa sekä toiveet että pelot tulivat henkilökohtaisemmiksi, kun ihmisen ja koneen välimatka pieneni.

Tietotekniikkatyön sukupuoli

Keskimmäistä diskurssiaan, integraatiota ja automaatiota, Suominen tarkastelee tietokonetyön ja asiantuntijuuden alueilla. Hän esittää tietotekniikka-ammattien muotoutumisen 1950-luvun lopulla ja erityisesti 1960-luvulla tekstuaalisten yhteisöjen syntymisenä. Esimerkiksi ammattilehdissä määriteltiin uuden ammattikunnan rajoja ja hierarkioita. Vuosikymmenten vaihteessa tietokoneammattilaisuuden ihanteissa siirryttiin käsityöläismäisistä reikäkorttikikoista ja kisällioppimisesta systeemiteoreettisuuden ja erikoiskoulutuksen painottamiseen. Ammattilaisuutta tuotettiin moninkertaisen ulossulkemisen kautta: eroa tehtiin paitsi kadunmiehiin myös tietoteknistä rutiinityötä tekeviin. Suurinta tietoteknisen kokeneisuuden auktoriteettia pitivät hallussaan asiantuntijat, jotka kertoivat tietokonehankkeista ja –suunnitelmista suurelle yleisölle. Heillä oli keksintöjen hallinnan lisäksi valta teknologian symboliseen tuottamiseen puheissa ja esityksissä, vaikkei suhde julkisuuteen ja yleisöön ollutkaan aina ongelmaton.

Suominen käyttää sukupuolihistorian välineistöä ja lähestymistapaa ilahduttavan luontevasti osana tutkimustaan. Hänen mukaansa sukupuoli oli koulutuksen ohella keskeisin tietokonetyötä ja -ammattilaisuutta määrittänyt tekijä. Naisia toimi tietokonealan töissä, mutta alan tekstuaalisia yhteisöjä luovissa kertomuksissa heidät esitetään koneiston osina tai koristeina. Naispuolisista ohjelmoijista tuotiin esiin tunteenomainen suhde koneeseen, siihen ihastuminen, kun taas miehet näytettiin keskittyneinä ja vakavina työntekijöinä. Suominen huomauttaa, ettei naiselle ollut 1960-luvulla sijaa tietotekniikan asiantuntijana tai innovaattorina, saati sitten julkisuudessa esiintyvänä asiantuntijana. Tämä ei ole vähäinen huomio mietittäessä tietotekniikan kokemisen kehittymistä.

Hitauksien kohtaamisesta syntyvä muutos

Kirjansa alussa Suominen kirjoittaa tietoteknisen muutoksen käsittämisestä yhteydessä muuhun kulttuuriseen muutokseen: ”Muutos näyttäytyy siis toisenlaisena – osin jopa häviää – kun irrottaudutaan ’jatkuvasti kehittyvän ja nopeutuvan’ laitetekniikan ja murroskeskeisten teknisten visiopuheiden lupausten todellisuudesta.” (s.11) Lopussa hän summaa käsitystään tuosta muutoksesta: ”Itse olen tässä tutkimuksessa pyrkinyt symboliseen ja kulttuuriseen selittämiseen, jossa keskeistä on nimenomaan ollut ajallisen monikestoisuuden korostus. Kulttuurinen hitaus, inertia, on ohjannut teknologian muotoutumista – paradoksaalista kyllä – aiheuttaen myös muutosta ja uudistumista. Muutokset ovat aiheutuneet eri perinteiden hitauksien kohdatessa toisensa.” (s.230)

Suominen korostaa tietoteknisen muutoksen olevan ainutkertainen, aikansa kulttuurissa kiinni oleva ilmiö, vaikka siinä onkin yhtymäkohtia muihin teknologisiin muutosprosesseihin. Esimerkiksi toiveiden ja pelkojen jännitteen hän näkee tyypillisenä pitkäkestoisen ajan ilmiönä, joka on vaikuttanut tähän muutokseen ja tullut ilmi sen lyhyemmän ajan prosesseissa. Suomisen tutkimuksessa juuri toistuvuuksien, neuvotteluprosessien ja arjen kokemuksellisuuden tarkastelu tuokin esiin sen, miten valintoja on tehty ja valtaa käytetty luotaessa teknologian murroksellista, huimasti etenevää laitekeskeistä tarinaa myös teknologian historian keinoin

Kirjoittaja Tiina Männistö on Suomen historian jatko-opiskelija Turun yliopistossa ja yliopistolehden toimittaja Kuopion yliopistossa.

Takaisin edelliselle tasolle