Historiallisia Arvosteluja 6/2004:
Roistovaltion raunioilla: Filosofinen arvio Irakin sodasta

Kriittinen puheenvuoro sodan eettisistä perusteluista

laatinut Risto Marjomaa

Historiallisia Arvosteluja ISSN 1457–1412,
Ennen ja nyt ISSN 1458–1396

Mikko Yrjönsuuri: Roistovaltion raunioilla. Filosofinen arvio Irakin sodasta. Helsinki: Gaudeamus 2003. 141 sivua.

FT Mikko Yrjönsuuri kirjoitti keväällä 2003 pikavauhtia pienen toistasataasivuisen kirjan Irakin sodasta. Kirja on siis kirjoitettu nyt jo toista vuotta jatkuvan sodan ensimmäisten kuukausien aikana, mutta se on yhä monessa suhteessa ajankohtainen. Esipuheensa mukaan kirja on ”syntynyt järkytyksestä,” jonka aiheuttaja on Yhdysvaltain agressiivinen ulkopolitiikka ja sodan aloittaminen ilman oikeutettua syytä. Yrjönsuuri ei mitenkään peittele kielteistä näkemystään sodan oikeutuksesta, vaan tuomitsee Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten toimet jo esipuheessa. Tämä ei kuitenkaan tee kirjasta pelkkää poleemista mielipidettä. Sodan todellisten motiivien sijasta Yrjönsuuren kiinnostuksen kohteena ovat ensi sijassa sen aloittaneiden poliitikkojen esittämät eettiset perustelut toimintansa oikeuttamiseksi. Hän tahtoo osoittaa, etteivät Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian julkisuudessa esittämät argumentit sodan oikeutuksesta ole kestäviä edes esittäjiensä omien lähtökohtien valossa.

Yrjönsuuri valitsee peruslähtökohdakseen oletuksen, että Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiset johtajat, George W. Bush ja Tony Blair, todellakin vilpittömästi tarkoittivat mitä sanoivat esitellessään julkisuudessa Irakin-vastaisen sodan oikeuttavia syitä. Lähtökohta on hypoteettinen. Yrjönsuuri ei väitä etteikö näillä kahdella olisi todellisuudessa ollut salattuja motiiveja, hän vain rajaa ne käsittelyn ulkopuolelle. Tällainen rajaus on aivan perusteltua. Yrjönsuuren tavoitteena on arvioida nimenomaan julkisuudelle ja kansainväliselle yhteisölle esitettyjen oikeutetun sodan perusteiden kestävyyttä; salaisilla motiiveilla ei tällöin ole merkitystä.

Kirjassa käydään lyhyesti, mutta suhteellisen seikkaperäisesti läpi Irakin sodalle annettuja eettisiä perusteluja eri näkökohdista. Käsitellyksi tulevat niin Yhdysvalloissa vallalla oleva näkemys maan asemasta maailmassa, perinteinen länsimainen oikeutetun sodan teoria, kuin kansainvälisen oikeuden pykälätkin. Sodan todennäköiset pitkäkestoiset vaikutukset kansainvälisen politiikan ja ylipäätään maailman hyvinvoinnin kannalta käsitellään myös. Tarkastelu keskittyy kauttaaltaan Yhdysvaltoihin. Näin Yrjönsuuri ei tee täyttä oikeutta Iso-Britannnialle, jonka poliittiset perinteet ovat monessa suhteessa varsin toisenlaisia kuin Yhdysvaltojen. Ei ole syytä olettaa, etteikö Tony Blairin hallitus lähtenyt sotaan omista lähtökohdistaan eikä pelkästään suuren liittolaisensa käskystä. Kirjan kannalta olisikin ehkä ollut viisaampaa keskittyä pelkästään Yhdysvaltoihin ja jättää sen tärkein eurooppalainen liittolainen syrjään. George W. Bushin hallitushan sodan viime kädessä aloitti, eikä Iso-Britannian osallistuminen varmaankaan ollut päätöstä tehtäessä mikään ehdoton edellytys.

Bushin ja Blairin argumentit oikeudesta suojautua terrorismilta ja joukkotuhoaseilta sekä edistää länsimaisen demokratian leviämistä käydään seikkaperäisesti läpi. Näiden ja muiden sodan aloittamiseen liittyvien eettisten ja kansainvälisoikeudellisten näkökohtien ohella Yrjönsuuri sivuaa kuitenkin myös aiheita, joita sotakoalition johto ei ole suoranaisesti tuonut julki ja jotka näin ollen olisi oikeastaan tullut jättää myös kirjan ulkopuolelle. Näihin kuuluvat öljyn ehtymisen seuraukset maailman taloudelle ja erityisesti länsimaille. Irakin valtavien öljyvarojen kytkemisen osaksi globalisoituvaa maailmantaloutta voi senkin tältä kannalta katsoa ajavan jotakin yleistä hyvää, joskin Bushin todellisen mielenkiinnon Yrjönsuurikin toki uskoo kohdistuvan lähinnä Yhdysvaltojen omaan hyvinvointiin.

Tähän sisältyy samalla Yrjönsuuren valitseman lähtökohdan merkittävin ongelma. Heti kirjan ensimmäisessä luvussa hän toteaa yksikantaan, että Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiset johtajat ”uskoivat olevansa oikealla asialla”. Väitettä tuskin voivat ketkään muut kuin asianomaiset itse todistaa puoleen tai toiseen, mutta sen voi hyväksyä työhypoteesina. Vaikeudet alkavat, kun heti perään oletetaan, että kyseiset johtajat ”uskoivat vilpittömästi sotivansa paremman maailman puolesta”. Jälkimmäinen väite on aika lailla laajempi kuin esipuheessa esitetty kirjan lähtökohta ja samalla myös heikommalla pohjalla. Poliittisen johtajan motiivien ei suinkaan tarvitse tähdätä ”parempaan maailmaan” ollakseen eettisiä. Perinteisen näkemyksen mukaisesti poliitikon tulee ajaa äänestäjiensä, tai laajemmin kansansa, etua. Näin voi esimerkiksi ajatella, että presidentti Bush vilpittömästi uskoo öljykriisin uhkaavan yhdysvaltalaisten hyvinvointia, mikä antaa hänelle oikeutuksen torjua se kaikin keinoin. Irakilaisten kohtalot eivät tällaisen näkemyksen mukaan ole lainkaan hänen vastuullaan.

Koko maailman edusta puhuminen on nykyään kieltämättä kovin suosittua, mutta poliittisen johtajan eettisenä ohjenuorana se ei ole mitenkään helppo tai yksiselitteinen lähtökohta. Jos oman maan edut menevät ristiin muiden maiden etujen kanssa, miten silloin päätetään mikä on oikein? Olisiko tuettava näkökantaa, jonka takana on useimmat valtiot tai vaikkapa eniten kansalaisia? Olisiko eettisesti oikein tehdä näin myös silloin, kun siitä kärsisivät poliitikon valtaan nostaneet äänestäjät? Ketä poliitikko viime kädessä edustaa? Iso-Britanniassa ajatuksella ”eurooppalaisuudesta” tai ”maailman kansalaisuudesta” on varmasti oma kannatuksensa, mutta Yhdysvalloissa kansakunnan edun ajaminen ennen kaikkea muuta on perinteisesti toiminut poliittisena ja eettisenäkin ohjenuorana. Näin ollen ei voi todellakaan varmasti olettaa Bushin toimivan edes omasta mielestään maailman parhaaksi.

Viime kädessä Yrjönsuuren valitsema lähtökohta tuntuu siis sittenkin jossain määrin horjuvalta. Käsitteleekö hän Bushin ja Blairin toimintaa näiden omien lausuntojen perusteella vai sen perusteella, mitä hän uskoo näiden ajattelevan? Jos kyseiset herrat saisivat Yrjönsuuren kirjan luettavakseen, he saattaisivat hyvinkin ällistyä sen esittämistä näkemyksistä siitä, mitä heidän oletetaan ajattelevan. Kirjan alussa lainatut Bushin ja Blairin ”sodanjulistukset” puhuvat maailman parhaasta ja Irakin sorretun kansan pelastamisesta vain ohimennen. Todellinen paatos kohdistuu Yhdysvaltain ja Iso-Britannian oikeuteen asettua itseään uhkaavaa Irakin diktatuuria vastaan. Puheiden kohteena ovat ystävät ja liittolaiset, ei esimerkiksi kansainvälinen yhteisö tai Yhdistyneet kansakunnat.

Yrjönsuuri lopettaa lyhyehkön kirjansa arvioimalla sodan vaikutuksia tulevaisuuteen. Hänen mukaansa Irakin sota on tehnyt maailmasta selvästi turvattomamman paikan, ja tätä näkemystä vastaan onkin vaikea asettua. Ratkaisuksi ongelmaan Yrjönsuuri esittää kansainvälisen yhteistyön ja kattavien sopimusjärjestelmien vahvistamista. Maailman eriarvoisuutta tulisi vähentää kehitysavun ja yleisen solidaarisuuden keinoin. Yrjönsuuri korostaa myös pienen Suomen asemaa ja vastuuta sekä esimerkkinä toimivasta rauhanomaisesta demokratiasta että itsekin aloitteentekijänä rauhan ylläpitämisessä. Kannatettavia periaatteita kaikki, mutta eivät kylläkään mitenkään ilmeisellä tavalla johdettavissa teoksen varsinaisesta teemasta.

Yrjönsuuren kirja on kaikin puolin kiinnostava puheenvuoro aiheesta, joka nyt, vuotta myöhemmin, ei ole lainkaan vähemmän ajankohtainen. Taistelut Irakissa jatkuvat. Huhtikuu 2004 oli itse asiassa miehittäjille sodan tähän asti verisin kuukausi. Mielialojen katkeroituminen on yhä suurta eri puolilla maailmaa. Yhdistyneille kansakunnille sen perussopimuksen vastaisesta sodasta aiheutunutta musertavaa arvovaltatappiota ei ole paikattu, vaikka Yrjönsuuri näkeekin maailmanjärjestöllä yhä olevan suuren merkityksen. Oikeutetun sodan perusteista puhuminen on siis hyvinkin ajankohtaista ja kirjan arvoinen. Lisäksi Yrjönsuuri onnistuu käsittelemään vaikeaa aihetta kirjan suppeudesta huolimatta seikkaperäisesti ja useimmiten jopa varsin helppolukuisesti. Kaikin puolin lukemisen arvoinen teos siis.

Kirjoittaja Risto Marjomaa on FT ja tutkija Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksessa.

Takaisin edelliselle tasolle