Historiallisia Papereita 10: Maailmankulttuurit

Historiallisia Papereita 10:
Maailmankulttuurit

Laajenevista kehistä kytkeytyviin verkostoihin?

Kansallisuus, sivilisaatio ja maailmankulttuuri globalisaation aikakaudella

Pasi Saukkonen

ISSN 1456–8055

Johdanto

Helsingissä järjestettiin viime kesänä Cosmopolis-konferenssi, jonka tavoitteena oli pohtia globaalin talouden ja kulttuurin demokratisoimisen mahdollisuuksia. Osallistuin konferenssin yhteydessä järjestettyyn round table- tilaisuuteen, jonka aiheena olivat globalisaation opettamisen ongelmat: käsitteen määrittely, sen poikkitieteellinen luonne, konkreettisen ja empiirisen tutkimuksen tarve ja niin edelleen.

Jossain keskustelun vaiheessa esille nousi kysymys globalisaatioanalyysin vaatimista käsitteistä. Varsin yleinen käsitys oli, että tutkimukselta ja siten myös opetukselta puuttuu laajalti hyväksytty käsitteellinen apparaatti, jonka avulla voitaisiin selkeästi ja vakuuttavasti osoittaa, mistä globalisaatiossa on oikein kysymys. Osa läsnäolijoista ei pitänyt tätä ongelmana, päinvastoin. Heidän mielestään nykyaikaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tulee jopa välttää luomasta todellisuutta karsinoivia ja siis sitä rakentavia käsitteitä, jotka aina vahingoittavat todellisuuden monimuotoisuutta ja joihin sisältyy symbolista vallankäyttöä.

Tässä vaiheessa puutuin keskusteluun ja huomautin, että edellä mainitut käsitykset ovat sinänsä korrekteja, mutta niihin sisältyy yksi ongelma: kaikilla ei ole samanlaisia pidäkkeitä maailman osiin jakamiseen kuin tämän tilaisuuden osanottajilla. Vierailu minkä tahansa kirjakaupan talouselämäosastolle vakuuttaa lukuisien kirjojen olemassaolosta, joissa globalisaatio pistetään halki, poikki ja pinoon ja joissa maailman valtiot, sivilisaatiot ja kulttuurit kuvataan selkeästi ja ytimekkäästi - jotta liikemies voi toimia tehokkaasti erilaisissa ympäristöissä erilaisten partnerien kanssa ja erilaisten vihollisten voittamiseksi ja tietenkin ennen muuta hyödyn maksimoimiseksi. Eikä kysymys ole vain utilitaristisista tarpeista, ylipäätään kansainvälisissä ympyröissä liikkuvat ihmiset haluavat saada jotain tietoa siitä, mikä on maailman rakenne tänään ja minkälaisia johtopäätöksiä siitä on tehtävissä jotta tietäisin, kuka minä olen?

Nationalismitutkimuksen merkitys

Tunnustan avoimesti, että oman väitöstutkimukseni yhtenä keskeisenä tavoitteena oli nostaa kynnystä käyttää eräitä maailman rakennetta selvittäviä käsitteitä ja kohottaa tietoisuutta näihin liittyvistä poliittisista, so. hierarkoita luovista, vallankäyttöä institutionalisoivista sekä ystäviä ja vihollisia toisistaan erottavista kiinnekohdista. Pyrin osoittamaan, että kansakäsite, kansallisen identiteetin käsite ja kansallisvaltion käsite ovat aina valintojen tuloksia, että me korostamme aina — tietoisesti tai tiedostamatta — niitä määritellessämme ja käyttäessämme joko poliittista organisaatiota (valtiota), alueellista rajautuneisuutta, kulttuurisia tai genealogisia piirteitä tai yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhtä lailla me joskus painotamme kansallista yhtenäisyyttä, joskus omintakeisuutta ja omalaatuisuutta, joskus puolestaan ajallista jatkuvuutta, historiaa. Koskaan me emme voi ottaa sen kummemmin teoreettisesti kuin deskriptiivisestikään haltuun koko kansaa tai kansallisvaltiota. Todellisuudelle, sen rikkaudelle ja monimuotoisuudelle tehdään aina väkivaltaa.

Saman tutkimuksen päätteeksi huomautin kuitenkin, että pelkkä käsitteellinen dekonstruktio, identiteetin purkaminen komponentteihinsa ja identiteetin usein raadollisen historiallisen rakentumisen paljastaminen on nähtävä vasta alku- eikä loppupisteenä, vaikka tutkija joutuukin sen jälkeen hylkäämään neutraalisuutensa norsunluutornin ja tahraamaan kätensä arjen kanssa. Nähdäkseni kahdeksan- ja yhdeksänkymmentäluvulla kukoistanutta nationalismitutkimusta voidaan pitää sikäli epäonnistuneena, että se on onnistunut tuottamaan vain vähän uusia käsitteellisiä ja empiirisiä esityksiä, jotka auttavat yksilöä jäsentämään sosiaalista todellisuuttaan oman identiteettinsä hahmottamiseksi. Suuresta informaatiotuotannostaan ja varsinkin alkuaikojensa tärkeistä näkökulmallisista innovaatiosta huolimatta nationalismitutkimus on valitettavasti ollut suurelta osaltaan saarnaamista omalle seurakunnalle kykenemättä puhuttelemaan laajempia yleisöjä.

Jonkinlaisena yleisenä arviona tunteenomaisen kiinnittymisen kansayhteisöön ja kansallisvaltioon voi yhtäältä ajatella joidenkin väestöpiirien osalta rapautuneen, postnationalisoituneen, ja toisaalta joidenkin toisien väestöpiirien osalta intensifioituneen, renationalisoituneen. Tätä muutosta ei kuitenkaan liene syytä katsoa nationalismitutkimuksen sen kummemmin ansioksi kuin syyksikään. Kyse on ennemmin todellisuudessa tapahtuneista muutoksista, kansainvälistymisen, ylikansallisen integraation ja globalisaation aiheuttamasta vuorovaikutuksen ja keskinäisriippuvuuden lisäyksestä, valtion suvereenisuuden vapaaehtoisesta tai väistämättömästä siirrosta ylikansalliselle, poikkikansalliselle, alueelliselle ja paikalliselle tasolle, talouden sfäärin voimistumisesta valtiollisen politiikan sfääriin verrattuna, kulttuurituotannon yleismaailmallistumisesta ja uuslokalisoitumisesta sekä kulttuurin kuluttamisen individualisoitumisesta ja niin edelleen.

Maailman rakenne

Kansa ja valtio on laskettu poliittisen, sosiaalisen ja kulttuurisen ensisijaisuuden jalustalta. Tämä kehitys on helpompi ymmärtää ja hyväksyä, kun ottaa huomioon, että valtiot sellaisina kuin opimme ne tuntemaan 1900-luvulla olivat sittenkin niin sanottuun modernisaatioon (uudenaikaistumiseen) kiinnittyneinä vain muutaman sadan vuoden kehityksen tulosta, että niiden sisäinen ja ulkoinen suvereenisuus ei koskaan ole ollutkaan absoluuttista, että niiden kulttuurinen yhdenmukaisuus on vielä myöhäisempi ilmiö kuin niiden tehokas hallintokoneisto, että käytännössä kaikki valtiot ovat sittenkin olleet joillain tasoilla monikulttuurisia ja ettei kaikkien kansalaisten täysin kyseenalaistamattomaan, yhtäläiseen ja kuolemaan saakka lojaaliin identifioitumiseen ensisijaisesti omaan kansaan ja valtioon ole voinut luottaa kuin poikkeustapauksissa. Lisäksi kansojen ja valtioiden merkityksen väheneminen ei vielä missään tapauksessa merkitse sitä, etteivätkö molemmat tule olemaan niin kulttuurisesti, poliittisesti kuin sotilaallisestikin tärkeimpien toimijoiden joukossa vielä lähitulevaisuudessakin.

Kuitenkaan se maailman rakenteen malli, joka perustui kansoihin, kansallisiin kulttuureihin ja valtioihin, ei enää toimi kuten ennen. Tuo malli on ollut yhtä yksinkertainen kuin tehokaskin, ja se liittyi hyvin voimakkaasti nimenomaan kosmoksen uskonnolliseen ymmärtämiseen, vastauksena kysymyksiin, mikä yhdistää meitä, jotka koemme olevamme samanlaisia ja minkä vuoksi nuo toiset ovat erilaisia — kuten Raamattu kertoo vedenpaisumuksen jälkeisistä tapahtumista, eri sukukuntien polveutumisesta Nooan pojista ja Baabelin kieltensekoittumisesta, Yrjö Koskinen Suomen kansan historiassaan ja Zachris Topelius Maamme-kirjassaan.

Niin sanotulla uudella ajalla tämä malli saavutti eräänlaisen täydellisyytensä kolmella ulottuvuudella. Kansatieteellisen tutkimuksen ja vertailevan kielitieteen ansiosta maailman kansat saatettiin jakaa oletetun täsmällisesti eri kieliin ja kulttuureihin — huipentumanaan taulukko, jossa jokaisella kansalla oli kutakin parametriä kohden yksi, mutta vain yksi kulttuuripiirre, eikä se puolestaan toistunut yhdelläkään toisella kansalla. Toiseksi, maapallon pinta-ala jaettiin käytännöllisesti katsoen viimeistä piirua myöten valtioiden kesken, joiden puolestaan oletettiin määritelmällisesti omaavan oikeuden legitiimin väkivallan monopoliin omalla alueellaan ja vain siellä. Kolmanneksi, niin sanotussa laajenevien sosiaalisten kehien järjestelmässä yksilön sosiaalinen yhteenkuuluvuus eteni systemaattisesti alueellis-genealogista logiikkaa noudattaen perheen ja kodin, suvun ja kylän, heimon ja kotiseudun, kansan ja valtion, maanosan ja sivilisaation, maapallon ja ihmissuvun kautta maailmaan ja koko luomakuntaan. Tässä järjestelmässä oman paikkansa löytäminen (ja muiden omille paikoilleen asettaminen) oli helppoa, miltei matemaattista.

Nykyisessä tilanteessa tuota järjestelmää haastetaan kuitenkin monelta tasolta ja taholta. Yhtäältä kysymys on uudesta paikallisuuden kokemuksesta, esimerkiksi tyyliin a global sense of place, kuten eräät maantieteilijät ovat muotoilleet. Kuinka pitkälle paikkojen ja alueiden renessanssissa on kuitenkin kyse vain sellaisen paikallisuuden menestymisen edellytyksistä, joilla on taloudellista potentiaalia ja vahvat turvaverkot, ja muodostavatko uuspaikat ateenalaisia demokratioita vain paikallispomojen tyrannioita, on vielä arvoitus. Toinen mielenkiintoinen ulottuvuus on alueellisista kiinnikkeistään irtautuneiden laajojen sosiaalisen verkostojen kehitys siinä mitä visioidaan globaaliksi tietoyhteiskunnaksi. Missä määrin tietoverkkoja tullaan käyttämään uteliaisuuden ja tiedonjanon tyydyttämiseksi sekä vieraan kohtaamisen areenana, ja missä määrin omien käsitysten vahvistamiseksi, vieraiden elementtien väistämiseksi ja saavutettujen etujen puolustamiseksi, on tässä vielä vastausta vailla. Kolmas ulottuvuus koskee tosiasiallisesti globaalin tietoisuuden, mahdollisesti globaaliin etiikkaan perustuvan maailmanyhteisön ja poliittisesti organisoidun maailmanvaltion kehitystä. Paitsi että viime aikoina tähän ajatukseen on ollut käytännöllisistä syistä jokseenkin vaikea uskoa, syytä olisi pohtia myös niitä herruuden ja kurinalaistamisen muotoja, joita globaali politeia vaatisi pystyäkseen toimimaan.

Uskontoperusteinen sivilisaatio

Tässä tilaisuudessa haluan käsitellä tarkemmin ainoastaan sivilisaation potentiaalia maailman rakenteen uudelleenmäärittelemisessä, mikä ei tarkoita, että sivilisaatio olisi erityisesti oma lempilapseni edellä mainituista. Nähdäkseni sivilisaation käsitteeseen sisältyy kuitenkin myös kehityspotentiaalia eikä vain niitä heikkouksia ja ongelmia, jotka herkästi nostetaan esille tämän vahvasti arvolatautuneen käsitteen yhteydessä. Kyse on pitkälle samasta asiasta kuin kansakunnan ja kansallisvaltionkin tapauksessa — käsitteet eivät sinänsä ole hyviä tai pahoja, mutta niille annettujen määritelmien konkretisoituminen sosiaalisessa todellisuudessa on joissain tapauksessa myönteisempi, toisissa tapauksissa kielteisempi.

Sivilisaatiokäsitteen suosioon, mutta myös sen arveluttavuuteen, on epäilemättä vaikuttanut viime vuosina eniten amerikkalainen demokratiatutkija Samuel P. Huntington. Huntingtonin mukaan kylmän sodan päätyttyä ihmiskunta jakautuu poliittisten tai taloudellisten järjestelmä- tai kehityspiirteiden sijasta kulttuuristen tekijöiden perusteella eri sivilisaatioihin, joilla on puolestaan taipumus joutua keskenään väkivaltaisiin konflikteihin.

Sivilisaatio on Huntingtonille objektiivisesti todettavissa oleva kulttuurinen yksikkö, joka eroaa toisista sivilisaatioista historian, kielen, kulttuurin ja tradition, mutta ennen muuta uskonnon perusteella. Tämän lisäksi sivilisaatio on subjektiivinen entiteetti, korkein kulttuurinen taso, jota kohtaan ihmiset kokevat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sivilisaation yläpuolella on ainoastaan ihmiskunta.

Huntingtonin mielestä sivilisaatiot törmäävät yhteen muun muassa siksi, että eri sivilisaatioihin kuuluvat ihmiset jakavat erilaisia näkemyksiä perustavanlaatuisista kysymyksistä kuten Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, sekä maallisesta hierarkiasta ja järjestyksestä. Hän myös katsoo, että globalisoituvassa maailmassa ihmisten tietoisuus samaan sivilisaatioon kuulumisesta ja toisten erilaisuudesta kasvaa, kun taas taloudellinen modernisaatio ja sosiaalinen muutos irrottavat ihmisiä paikallisista yhteyksistään ja heikentävät kansallisvaltiota yksilöidentiteetin lähteenä. Kulttuurieroja on myös vaikea sovitella, koska konfliktitilanteessa ei ole enää kyse siitä, minkä puolen valitset, vaan siitä, kuka sinä olet?

Vähäpätöinen seikka ei ole myöskään taloudellisen vaurauden ja toimeliaisuuden sekä poliittisen ja sotilaallisen vallan lankeaminen yhteen sivilisaatiorajojen kanssa. Kaiken kaikkiaan Huntingtonin ehkä tärkeimpiä ajatuksia on se, joka samalla jossain määrin kaivaa maata hänen kulttuurin primaarisuusteesinsä alta: "Länsimaiden pyrkimykset edesauttaa omia demokratian ja liberalismin arvojaan universaaleina arvoina, säilyttää sotilaallinen ylivaltansa ja ajaa taloudellisia etujaan synnyttävät vastareaktioita toisista sivilisaatioista."

Huntington on saanut paljon julkisuutta, mutta paljon häntä on kritisoitukin. Hänen näkemystään maailmasta sivilisaatioihin jakautuneena on pidetty kulttuuria ja erityisesti uskontoa kohtuuttomasti painottavana, muutenkin sivilisaatioiden välisiä eroja kärjistävänä ja vastaavasti sivilisaatioiden sisäistä monimuotoisuutta aliarvioivana, sekä sivilisaatioiden välisten suhteiden konfliktiluonnetta ylikorostavana suhteessa muihin sivilisaatioiden väliseen vuorovaikutukseen. Käytännöllisemmin häntä on arvosteltu kestämättömien suositusten esittämisestä ulkopolitiikan päättäjille sekä itseään toteuttavan tuhoisan ennustuksen tuottamisesta.

Huntingtonin kritisointi ei sinänsä olekaan vaikeata, varsinkaan kun kirjoittaja on ensinnäkin tietoisen poleeminen ja koska hän avoimesti tunnustautuu Yhdysvaltojen ulkopoliittiseksi neuvonantajaksi tieteen saralla. Hänen esittämiensä ajatusten vaikutusta ei kuitenkaan saa mitätöidyksi helpolla arvostelulla. Huntingtonin ajatukset ovat todennäköisesti perin tervetulleita niissä piireissä, jotka tarvitsevat uusia välineitä vaikeasti tulkittavaksi käyneen maailman käsitteellistä haltuunottoa varten. Toisilleen antagonististen sivilisaatioiden maailmassa voi todellakin löytää itsensä ja paikkansa sekä toimia tehokkaasti. Toisaalta kyse ei ole vain yhdestä vainoharhaisesta professorista. Samaa kategorista ajattelutapaa esiintyy vähemmän raflaavissa muodoissa monilla muilla julkisuuden kentillä, etenkin joukkotiedotuksen uutisoinnissa, jossa taistelevat osapuolet jaetaan usein varsin yksioikoisesti ja epähistoriallisesti kristittyihin ja muslimeihin. Mieleeni tulee myös eräs tutkimustulosten taloudellista käyttöä käsittelevä seminaari, jossa alustaja korosti, että "todellisia vihollisiamme ovat Yhdysvallat ja Japani". Tässä ylikansallisten blokkien kilpailun ja sodankäynnin mielessä Huntington on todella realisti.

Sivilisaatio löyhästi kytkeytyneenä järjestelmänä

Mutta pätevänä todellisuuden kuvauksena maailmasta Huntingtonin analyysiä on vaikea pitää. Tässä mielessä realistisempaan suuntaan Huntingtonin ajatuksia on kehitellyt edelleen Ilkka Heiskanen. Huntingtonia hyväksi käyttämällä hän pyrkii luomaan uutta kansainvälisten suhteiden tutkimusperspektiiviä ja käsitteistöä, jota hän kutsuu kulttuuriseksi realismiksi. Heiskasen mukaan Huntingtonissa on myönteistä se, että tämä osaa käsitteellisesti eritellä, siirrellä ja yhdistellä konkreettisia kulttuuri- ja politiikkakontekstinsa kautta merkityksensä saavia kansainvälisen elämän tapahtumia ja kohteita. Tästä syystä hän osuu Heiskasen mukaan paremmin maaliinsa kuin valtioiden välisiin suhteisiin jähmettyneet kansainvälisen politiikan tutkijat, eri maailmaparadigmoja hyödyntävät kehitysoptimistit ja -pessimistit sekä niin globalistit kuin antiglobalistitkin.

Huntingtonin sivilisaation määritelmän ongelmakohtina Heiskanen pitää kuitenkin Huntingtonin voluntaristista näkemystä yksilöiden sivilisaatioihin identifioitumisesta ja sivilisaatioiden kehityksestä, pitäytymistä viime kädessä kulttuuristen ja sivilisaatioyksiköiden sijaan valtioparadigmassa ja sen mukaisessa sotilaallis-diplomaattisessa toiminnassa, uskoa kunkin sivilisaation yksiselitteiseen omaleimaisuuteen ja siis sivilisaatioiden päällekkäisyyksien ja hybridikulttuurien laiminlyöntiä sekä organismiajattelun jäänteinä ilmenevää sitoutumista sivilisaatioiden elinkaariteoriaan, mikä johtaa epätarkoituksenmukaisiin läntisen sivilisaation tervehdyttämisohjelmiin ja ehdotuksiin.

Heiskasen mukaan Huntingtonin sivilisaatioanalyysia tulisikin kehittää kolmella ulottuvuudella. Ensinnäkin, sivilisaation määritelmä tarvitsee täydennyksekseen järjestelmällisen sivilisaation kulttuurikomponenttien monitasoisen ja moniulotteisen luokittelun. Agnes Helleriltä lainaamaltaan käsitteistöllä Heiskanen määrittelee sivilisaation koostuvaksi kulttuurisista komponenteista, jotka toimivat kahdella tasolla: 1) arkielämän materiaaliset ja sosiaaliset tekniikat primaarisella tasolla ja 2) näitä tekniikkoja ohjaavat merkitys- ja tulkintajärjestelmät refleksiivisellä tasolla. Viimeksi mainittuja ovat etenkin uskonto, taide, tiede, teknologia ja yhteiskuntateoria laajassa merkityksessä eli filosofia, moraali- ja oikeusteoria, politiikan ja talouden teoriat.

Toiseksi käsitys sivilisaation sisäisiä kulttuureita yhdentävästä "raskaasta ytimestä" (kuten uskonnosta) on Heiskasen mukaan korvattava verkko- ja kytkentäkäsitteistöllä, jota on puolestaan täydennettävä institutionalisoitumisanalyysillä. Organisaatiotutkimuksesta lainaamallaan käsitteistöllä hän määrittelee sivilisaation löyhästi kytkeytyneenä järjestelmänä, jonka kulttuuriset komponentit eivät vaikuta toisiinsa jatkuvasti vaan tilanteesta riippuen, eivät heti vaan (varmasti) joskus myöhemmin eivätkä helposti havaittavin vaan ilmeisen vähäisin seurauksin. Järjestelmä on siten samanaikaisesti suljettu ja avoin, ennalta määräämätön ja rationaalinen ja sekä spontaani että deterministinen. Sivilisaatiot poikkeavat toisistaan ennen muuta järjestelmän kulttuuristen komponenttien rakenteellisen kytkeytymisluonteen perusteella.

Kolmanneksi yksilökeskeinen ja valtioiden diplomaattis-sotilaallista toimintaa korostava näkemys sivilisaatioiden keskinäisistä suhteista on Heiskasen mukaan korvattava sivilisaatioiden sisäisten ja välisten kulttuuristen kamppailujen analyysillä. Vaikka sivilisaatiolla ei ole olemassa huntingtonilaista "kovaa ydintä" ja vaikka sillä ei ole olemassa toimintoja ohjaavaa manageriaalista johtoa, sivilisaatiot sisältävät valtahierarkioita ja ne ovat usein sekä sisäisesti että keskenään kilpailu- ja kamppailutilanteessa. Etenkin sivilisaatioiden keskinäisten suhteiden kannalta keskeinen on Heiskasen mukaan geopoliittinen ulottuvuus, joka hajauttaa sivilisaation komponentteineen aika-paikka-avaruuteen.

Geopoliittista ulottuvuutta ylläpitää etenkin rakenteellinen Toiseus, jonka kokemuksen avulla ihmisten, alueiden ja olosuhteiden erilaisuus paikannetaan ja suhteutetaan oman kulttuurin ja sivilisaation piiriin hyväksyttyihin ilmiöihin. Erityisesti Toiseuden kokemuksen kannalta ratkaisevissa tilanteissa ja olosuhteissa, kuten poliittisilla ja kulttuurisilla raja-alueilla, tilanteissa, joissa enemmistöt ja vähemmistöt kohtaavat toisensa sekä pitkäkestoisissa taloudellisissa ja poliittisissa kriiseissä sivilisaatioiden kulttuuriset komponentit omaksuvat helposti kaksoisstandardijärjestelmän, jossa "periaatteessa ylevät ja rauhanomaiset" tavoitteet (kuten totuuden etsintä tieteessä, ihmisoikeuksien kunnioittaminen, taloudellisen kehitystason nostaminen) saavatkin omia etuja suojaavia, eriarvoisuutta säilyttäviä ja kulttuuriekspansionistisia sivutavoitteita — jotka puolestaan herättävät vastarintaa "rajan" toisella puolella.

Näin ollen Heiskasen näkemys kulttuurien ja sivilisaatioiden sisäisestä olemuksesta ja keskinäisistä suhteista ei ole juurikaan sen "kauniimpi" (läntisistä moraaliperusteisista näkökulmista katsottuna) kuin Huntingtoninkaan. Siihen miksi eräs judaistis-kristillinen kaksoissivilisaatio, jota Heiskanen kutsuu moderniksi eurooppalaiseksi sivilisaatioksi, on niin sanotusti "valloittanut" koko maailman, Heiskanen tarjoaa seuraavat syyt: MES on löyhiin kytkentöihin perustuva joustava järjestelmä, jossa ei ole ohjaavaa tai managerista keskusta, jossa eri kulttuuriset komponentit tukevat toisiaan, joka ei ole kehittynyt jäykäksi valtajärjestelmäksi ja jossa kulttuuristen komponenttien institutionalisoituminen on tapahtunut näiden omilla ehdoilla. Lisäksi MES:in etenemistä ovat edesauttaneet arkielämän komponenttien jääminen hajalleen ja kansallisten intressien ohjaamiseksi, mikä on antanut korkeakulttuurille vapauksia ja liikkumatilaa, sekä ne rakenteelliset sivuehdot ja kaksoisstandardit, jotka suosivat sivilisaation alakulttuureita poikkeavissa tilanteissa ja raja-alueilla.

Sivilisaatio erilaisuuden organisoimisena

Heiskasen rakenteellista sivilisaatioanalyysia on helppo pitää realistisempana todellisuudenkuvauksena kuin Huntingtonin uskontoperusteista, mutta käytännössä metavaltiollista ja metaterritoriaalista sivilisaatiojaottelua. Sen avulla voidaan myös kohtalaisen tarkasti analysoida sivilisaatioiden leviämistä tai eristymistä eri kulttuuristen komponenttien alueilla sekä pohtia sitä, missä määrin voimme todella puhua globaalista kulttuurista tai sivilisaatiosta.

Heiskasen käsiteluomuksen empiirinen todistaminen kaikkien sivilisaatioiden osalta olisi kuitenkin äärettömän vaikeata (hän pitäytyykin itse lähinnä vain modernin eurooppalaisen sivilisaation, ja sen tiede-komponentin erittelyssä). Empiiristä analyysia vaikeuttaa myös teorian riisuminen miltei kaikesta voluntarismista. Ihmisten toiminta jonkin "sivilisaation" hyväksi ei "normaaliolosuhteissa" millään lailla vaadi itsensä identifioitumista tämän sivilisaation osaksi. Toisaalta tietoinen toiminta sivilisaation edistämiseksi tai puolustamiseksi sen jonkin kulttuurisen komponentin alueella saattaa johtaa jopa kontraproduktiivisiin tuloksiin, koska ne häiritsevät sivilisaation toimintaedellytyksiä löyhästi kytkeytyneenä järjestelmänä. Näin ollen emme voi useinkaan tulkita sivilisaation "toimintaa" sivilisaatioon kuuluvien ihmisten toiminnasta tai tämän toiminnan perusteluista ja kuvauksista. Toisaalta, jos Huntingtonin sivilisaatiokäsitettä voi pitää hieman primitiivisenä, niin Heiskasen käsitteen ongelma lienee ennemmin "yliälyllisyys". On vaikeata kuvitella, että ihmiset tietoisesti samaistuisivat näin monimutkaiseen sivilisaatiorakennelmaan.

Näiden kahden "realistin" jälkeen haluan lyhyesti tuoda esiin oman, kieltämättä idealistisen kontribuutioni, jossa sivilisaatiota ei tarkastella lainkaan kulttuuriperusteisena, vaan erityisesti alueellisena kokonaisuutena. Tähän alueellisuuden painottamiseen liittyy tosin se realistinen panos, että kaikesta tosiasiallisesti deterritorialisoivasta kehityksestä huolimatta alueellisuuden voima ja siihen liittyvä suojautumisen, protektionismin tarve ovat yhä ilmeisiä sekä psykologisella että poliittisella tasolla. Kaikki järjestelmät testataan viime kädessä kriisitilanteissa, yleistääkseni Paavo Haavikon näkemystä puolueettomuudesta. Viimeaikaiset tapahtumat erityisesti elintarviketaloudessa ovat osoittaneet, kuinka pinnassa halu sulkea rajoja yhä on (ikään kuin se olisi todella tehokas toimenpide). Lisäksi alueellisten yhteistyö- ja integraatiohankkeiden (EU, Nafta, Mercosur, ASEAN) pohjalta voi todellakin olettaa muodostavan ajan myötä myös uusia "kuvitteellisia yhteisöjä" ainakin joissain sosiaalisissa kerrostumissa ja verkostoissa. Ylikansallinen alueellinen kokonaisuus myös voisi toimia hyvänä välittäjätasona liian pienen ja heterogeenisen valtiotason sekä liian suuren ja käytännössä vaikeasti toteutettavan maailmantason välillä "supranationaalisena kehänä".

Samalla haluan jonkin verran vastustaa myös sitä "kulttuurideterminististä" tulkintaa, jonka mukaan entisten poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten varmuuksien rapautuessa kulttuurista väistämättä tulee ensisijainen ihmisen identiteettiä, intressejä ja toimintaa rakentava ja ohjaava perusta. Kulttuuristen kysymysten painoarvo varmasti nousee, mutta olisi tärkeää olla lankeamatta siihen helpon ja suoraviivaisen kulttuurilla selittämisen ansaan, jolloin katoaa herkkyys niille etenkin taloudellisille olosuhteille, jotka useissa tapauksissa johtavat jännitteisten rajalinjojen ja kielteisten stereotypioiden syntymiseen eri kulttuuriryhmien välillä. Ääritulkinnoissa kulttuurin saattaa todellakin nähdä johtavan yhtä lailla hierarkisoiviin ja jäykkiin käsityksiin erilaisuudesta ja Toiseudesta kuin rotuteoriat aikoinaan.

Alueellisesti määritetyn sivilisaation parhaana puolena voitaisiin nähdäkseni pitää kuitenkin etenkin sitä, että se olisi väistämättä sisäisesti heterogeeninen niin taloudellisesti (talouden työnjako, varallisuuserot), sosiaalisesti (erilaiset keskenään kommunikoivat yhteisöt) kuin kulttuurisestikin (sekä perinteisessä lingvistisessä, uskonnollisessa ja sosiologis-antropologisessa mielessä että Heiskasen esittämässä laajasti ymmärrettyjen kulttuurikomponenttien mielessä). Alueellinen sivilisaatio voisi olla nimenomaan poliittinen yhteiskunta, jonka ulkoinen poliittinen tehtävä olisi neuvotella muiden sivilisaatioiden kanssa globaalien kysymysten ratkaisemisesta ja jonka sisäinen poliittinen tehtävä olisi nimenomaan erilaisuuden organisointi — yhtäällä etenkin kulttuurisen erilaisuuden salliminen ja suojeleminen, toisaalta etenkin taloudellisten erojen kohtuuttoman kasvun estäminen. Ennen muuta siinä tulisi yhtäältä välttää taloudellisen, poliittisen ja kulttuurin eliitin yhteenkietoutumista yhdeksi valtaeliitiksi ja toisaalta ehkäistä taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti syrjäytyneen alaluokan tai "neljännen maailman" syntymistä. Politiikka ei tässä katsannossa ole yhteisöllisyyden ilmausta eikä moraalin jatkamista toisin keinoin. Päinvastoin. Politiikan kuuluu nimenomaan vastaanottaa yhteisöllisyyden puutetta sekä luoda edellytyksiä rinnakkaisille legitiimeille tavoille määritellä "hyvä elämä", kuten hollantilainen filosofi Sjaak Koenis on muotoillut.

Olisiko tässä mitään yhteyttä siihen sivilisaatiokäsitteeseen, jonka vastakohtana on barbaria ja joka liittyy myös sivistyneisyyteen? Ei välttämättä, mutta mahdollisesti kyllä. Avishai Margalit on määritellyt "hyvätapaisen yhteiskunnan" (The Decent Society) sellaiseksi, jonka instituutiot eivät nöyryytä jäseniään ja jossa kansalaisia ei jaeta ensimmäiseen ja toiseen luokkaan heidän taustansa tai kulttuurinsa perusteella ja jossa ei ylipäätään suljeta ketään symbolisella tasolla ulos yhteiskunnan täysivaltaisen jäsenyyden mahdollisuuksista. "Hyvätapaisessa yhteiskunnassa" ihmisen ei tarvitse hävetä valtakulttuurista poikkeavaa taustaansa tai sosiaalista identiteettiään.

On selvää, että huntingtonilainen sivilisaatio on tästä näkökulmasta miltei määritelmällisesti barbaarinen, koska sen valtainstituutioiden tulee suhtautua epäluuloisesti kaikkiin alueellaan oleskeleviin ihmisiin, joiden voi kulttuurisilla perusteilla valitsevan ratkaisevissa tilanteissa vihollissivilisaation puolen. Tarjottimella olisi nyt kysymys: mitkä ovat Euroopan unionin edellytykset kehittyä alueelliseksi sivilisaatioksi, hyvätapaiseksi yhteiskunnaksi, erilaisuutta organisoivaksi poliittiseksi yksiköksi ja millä perusteilla sen voi puolestaan olettaa hyödyntävään kaksoisstandardijärjestelmää, jossa luvataan yhtä ja toteutetaan toista.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Ilkka: Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi - osa I. Kosmopolis 30:2/2000.
Heiskanen, Ilkka: Sivilisaatioiden sodat, kulttuurikamppailut ja antiglobalismi – osa II. Kosmopolis 30:4/2000.
Huntington, Samuel P.: The Clash of Civilizations? 72:2/1993.
Huntington, Samuel P.: The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order. Simon & Schuster, New York, 1996.
Koenis, Sjaak: Het verlangen naar gemeenschap. Van Gennep, Amsterdam, 1997.
Koenis, Sjaak: Culturele identiteit in een politieke samenleving. Käsikirjoitus marraskuu 2000.
Saukkonen, Pasi: Suomi, Alankomaat ja kansallisvaltion identiteettipolitiikka. SKS, Helsinki, 1999.

pasi.saukkonen@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle