Historiallisia Papereita 8:
Pentti Renvallin perintö ja 2000-luvun historiantutkimus
Renvall ja psykohistoria
Juha Ala
ISSN 1456–8055
Tarkastelen esitelmässäni Pentti Renvallin ajatusten ja psykohistorian suhdetta etupäässä
rakennekokonaisuuden käsitteen valossa. Pohdin Renvallin muun muassa Nykyajan
historiantutkimuksessa (1965) esittämien rakennekokonaisuuden ja -ominaisuuden käsitteiden
soveltuvuutta psykohistorian yleiseen metodologiaan. Yritän myös havainnollistaa, miten olen itse
soveltanut käsitteitä käytännön tutkimusprosessissa ja lähdetyöskentelyssä.
Psykohistorian tutkimusalueena on historiallisissa prosesseissa vaikuttava tiedostamaton psyko- ja
ryhmädynamiikka. Tutkimuksen lähtökohtana ovat psykoanalyyttisen yksilö- ja
ryhmätutkimuksen piirissä kehitellyt teoriat, mutta myös muut tutkimukselliset lähestymistavat
voivat tulla kysymykseen, mikäli ne ovat tutkimuksen kannalta relevantteja. Psykohistorian
ominaispiirre on siis poikkitieteellisyys ja periaatteellinen avoimuus erilaisille tutkimuksellisille
ajattelutavoille. Psykohistoria pyrkii myös pureutumaan lähteiden näkyvää pintatasoa syvemmälle
ja saavuttamaan tulkinnoissaan lähdeaineiston kieltä korkeamman abstraktiotason. Tätä kautta on
mahdollista päästä uudenlaiseen käsitteen- ja teorianmuodostukseen.
Renvallin käsitys rakennekokonaisuudesta sopii psykohistorialliseen lähestymistapaan. Renvall on
todennut, että historiantutkimuksen on pyrittävä saamaan esiin tietyssä historiallisessa tilanteessa
vaikuttavien asioiden "todelliset, käytännölliset tai funktionaaliset yhteydet". Tämän vuoksi hän
suosittelee eri elämänalueiden käsittelemistä historiantutkimuksessa rinnakkain ja pureutumaan
asioihin pintatasoa syvemmältä. Tutkittavasta historiallisesta tilanteesta on muodostettava
rakennekokonaisuuksia, joissa eri elämänalojen ilmiöitä yhdistetään toisiinsa jonkin yhteisen
hallitsevan tekijän eli rakenneominaisuuden välityksellä.
Renvallin esittämät rakennekokonaisuuden ja -ominaisuuden käsitteet soveltuvat hyvin
psykohistorialliseen tutkimukseen jo sen vuoksi, että ne välttämättä edellyttävät tutkimuksen
nousemista ylemmälle abstraktiotasolle. Koska Renvallin "elämänalueilla" on jo määritelmällisesti
kullakin omat erityispiirteensä, niitä ei voi yhdistää toisiinsa ilman rakennekokonaisuuden avulla
tapahtuvaa abstrahointia ja yksinkertaistamista.
Miten elämänalueiden yhdistäminen tapahtuu käytännössä? Psykohistoriallisessa tutkimuksessa
pinnalta katsoen erillisten ilmiöiden taustalta voidaan hakea samantyyppistä psykodynamiikkaa.
Tällöin yhteyttä eri elämänalueiden kesken luodaan psykodynaamisen rakenneominaisuuden
avulla. Lähtökohtana on Renvallin "jäsentynyt" rakennekokonaisuus: jäsentyneen
rakennekokonaisuuden muodostavat historialliset ilmiöt, jotka ovat rakenneominaisuuden
välityksellä keskenään yhteydessä sen mukaan, "minkä aseman kukin tuossa tilanteessa esiintyvä
tekijä saa tilanteen keskellä elävän ihmisen mielessä". (Toinen Renvallin esittämä tyyppi on
"omaehtoinen" rakennekokonaisuus, jossa ilmiöt ovat toisiinsa yhteydessä ihmisen mielestä
riippumatta jonkin yhteisen hallitsevan tekijän välityksellä.) Psykohistoriassa jäsentyneen
rakennekokonaisuuden käsite voidaan täsmentää ihmisen mielen sekä tietoisen että
tiedostamattoman (psykodynaamisen) osan käsittäväksi.
Psykodynamiikan ohella rakenneominaisuuksia voidaan muodostaa myös muulta pohjalta.
Esimerkiksi marxilainen tutkimus voisi lähteä liikkeelle kulttuuri- ja yhteiskuntarakenteesta ja
tutkia, millä tavalla yksilöpsyyke ja tapahtumahistoria ovat taloudellisiin tuotantosuhteisiin
pohjautuvan rakenneominaisuuden määräämiä. Toiminnalliselta tasolta lähtevät
rakenneominaisuudet -- kuten voisi ajatella esimerkiksi G. E. Meadin behaviorismissa --
puolestaan kiteytyisivät ensin kulttuurisiksi toimintakaavoiksi, joiden välityksellä ne vaikuttaisivat
psyyken rakenteisiin määräämällä "ajateltavissa olevia" reaktio- ja toimintatapoja.
Esitän esimerkkinä psykodynaamisesta rakennekokonaisuudesta Suomen sortovuosia käsittelevää
tutkimustani Suomi-neito ja suojelusikä (1999). Loin siinä rakenneyhteyden, jossa kahden
pinnalta katsoen erillisen ilmiön -- lastenraiskauskeskustelun ja Suomen valtiollisen tilanteen --
taustalla voidaan havaita samantyyppistä psykodynamiikkaa. Rakenneyhteyden luominen perustui
pitkälti psykohistorialliseen symbolien tulkintaan. Symbolien tulkinnassa symboleilla nähdään
olevan kosketuskohta psyyken sekä tietoiseen että tiedostamattomaan osaan. Tulkintani mukaan
lastenraiskauskeskustelua ja Suomen valtiollista tilannetta yhdistävä symboli oli alaikäinen ja
neitseellinen Suomi-neito, joka venäläistämispolitiikan myötä joutui siveellisyysrikoksen uhriksi.
Rakenneominaisuutena voidaan tässä tapauksessa pitää symbolisella tasolla alaikäisen tytön (ja
Suomi-neidon) joutumista siveellisyysrikoksen uhriksi ja psykologisella tasolla hätää aikaisemmin
tuntemattomien tai vieraiden elementtien tunkeutumista ihmisen "puhtaaksi" miellettyyn
yksityisyyteen - joko mielen sisälle tai ruumiiseen -, jolloin tämä yksityisyys uhkasi hajota
(valtiollisella tasolla tunkeutuminen tapahtui valtiollisiin instituutioihin ja maantieteellisesti).
Koska ihmiset tällä tavoin sijoittivat toisistaan näennäisesti erillään oleviin tapahtumiin ja ilmiöihin
samanlaisia (rakenne)ominaisuuksia, olivat ne myös historiantutkimuksen kannalta keskenään
yhteydessä. Suomi-neitoa koskevan siveellisyysrikosfantasian konkreettinen (psyko)historiallinen
merkitys on taas siinä, että se vaikutti kansallismielisen sivistyneistön tuntoihin ja näkemyksiin
senhetkisestä historiallisesta tilanteesta ja siivitti heitä poliittiseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan.
Miten psykohistoriallinen rakennekokonaisuus muotoutuu? Kyse ei ole minkään valmiiksi
lukkoon lyödyn mallin soveltamisesta lähdeaineistoon, vaan mallintaminen koostuu erilaisten
mallivaihtoehtojen hylkäämisistä epärelevantteina empiirisen työn aikana. Tutkimus etenee
hermeneuttisessa kehässä yhtenä kokonaisuutena. Koko luettu materiaali on tulkinnassa mukana.
Yhdellä taholla tuotetut tekstit vaikuttavat toisella taholla tuotettujen tekstien ymmärtämiseen.
Myös yksittäiset kohdat itse esityksessä on nähtävä kokonaistulkintaa ja koko muuta esitystä
vasten. Ajattelu on kokonaisvaltaista ja typologista, ja eri elämänalueet ovat tarkastelun kohteena
yhtäaikaisesti. Osansa on myös tutkijan omalla elämänhistorialla, joka tutkimuksen alkuvaiheessa
herkistää tietyille kysymyksille. Mielleyhtymiä ja ajatuskokeita voidaan käyttää apuna. Yksi
tutkija nostaa lähdeaineistosta esiin tiettyjä piirteitä, kun taas toinen tutkija voi tavoittaa
historiallisen tilanteen muita puolia.
Lähteet valitaan -- ja karsitaan -- tutkimuksen aikana hermeneuttisesti muotoutuvan
rakennekokonaisuuden perusteella. Periaatteessa rajattoman lähdemaateriaalin sokea
läpikäyminen ilman että lähteiden valinnan taustalla olisi jokin rakennetekijä ei ole
tarkoituksenmukaista. Tätä mieltä oli myös Renvall. Hän totesi, että jos historiallista
kokonaisuutta rakennetaan pala palalta tarkoituksena tutkia ensin elämänalueita tai ihmisyhteisöjä
yksi kerrallaan ja sen jälkeen yhdistää näin saadut tulokset lopuksi yleisemmäksi tulokseksi, voivat
eri alueiden väliset rakennetekijät jäädä huomaamatta. Itse ilmaisisin asian myös niin, että tulkinta
ei tällöin välttämättä etene hermeneuttisesti yhtenä kokonaisuutena. Eri alueiden välisten (rakenteellisten) yhteyksien sivuuttaminen voi johtaa todellisuuden tarpeettomaan yksinkertaistamiseen
ja pirstoutumiseen eikä hedelmälliseen tyypittelyyn.
Lopullisessa psykohistoriallisessa tulkinnassa asiayhteydet on aina pystyttävä osoittamaan
muillekin aikalaisaineistosta normaalin dokumentoinnin keinoin. Tulkinnan totuuskriteerinä on
tulkinnan koherenssi ja yleinen uskottavuus. Koherenssin uskottavuutta voidaan ensisijaisesti
perustella käytetyillä metodeilla ja koherenssin kytkeytymisellä empiiriseen aineistoon.
Tutkijan on myös hyväksyttävä tutkimuskohteensa epätarkkuus, monenlaisten merkitysmaailmojen olemassaolo samanaikaisesti. Voidaan ajatella, että samaa historiallista tilannetta
kuvaavat rakennekokonaisuudet muodostavat sumean joukon: sumea joukko koostuu alkioista,
jotka voivat kuulua joukkoon vain osittain. Tällöin erityyppiset rakenneominaisuudet
muodostavat kompleksisuudeltaan eriasteisia rakennekokonaisuuksia, joiden energia tai
intensiteetti koko historiallisen tilanteen (järjestelmän) kannalta vaihtelee. Teoreettisessa
ihannetapauksessa kaikki rakennekokonaisuudet on yhdistetty yhdeksi suureksi
rakennekokonaisuudeksi, joka sitoo yhteen kaikki elämänalueet.
Yksi tutkija ei voi kuitenkaan tutkia kaikkea. Renvall tunnusti, että käytännössä voi olla
mahdotonta ottaa käsittelyyn koko elämän moninaisuus, mutta "oleellisten kokonaisuuksien
pirstoutumisen vaara voidaan välttää myöskin niin, että ainakin muutaman erikoisalan ilmiöitä
käsitellään rinnakkain, jolloin niiden rakennetekijöitä voidaan verrata toisiinsa ja siten luoda edes
näiden alojen välille rakenneyhteyttä." Näin menettelin myös sortovuositutkimuksessani.
Tulkintani mukaan naisasianaiset samastuivat Suomi-neitoon vuosien 1905--1907
äänioikeuskeskustelun yhteydessä. Miksi poimin pilalehdistä nuoret neidot naisasianaisten
kuvaajina ja jätin "aggressiiviset akat" sivuun? "Nuoret neidot" on otettu mukaan siksi, että ne
olivat tutkimalleni rakennekokonaisuudelle merkityksellisiä toisin kuin ne kuvaukset, joissa
naisasianaiset nähtiin maskuliinisiksi tai aggressiivisiksi. Jälkimmäiset kuvaukset naisasianaisista
saattoivat luonnollisesti palvella johonkin muuhun (rakenne)yhteyteen liittyviä psykologisia
tarpeita. Näin kuvaukset nuorista neidoista neitseellisen, moraalisesti ylivertaisen minäihanteen
symbolisaatioiksi Suomi-neidon tapaan. Minäihanteella tarkoitetaan ihmisen eteensä projisoimaa
ihannetta, jonka tavoittelulla pyritään palauttamaan varhaislapsuudessa saatu kokemus omasta
täydellisyydestä -- tilasta, jolloin ihminen koki itse olevansa oma ihanteensa. Minäihanteen
käsitteellä on luomassani rakennekokonaisuudessa keskeinen merkitys psykohistoriallista
ryhmäprosessia ja kansakuntaa koossapitävänä moraalisena voimana. Näin ollen "nuoret neidot"
ovat tiedostamattoman symboliarvonsa ("suomineitoutensa") vuoksi rakennekokonaisuudelle
merkitsevämpiä kuin ne kuvaukset, joissa naisasianaiset nähdään maskuliinisina tai aggressiivisina.
Tässä tapauksessa nuoria neitoja ja "aggressiivisia akkoja" ei voida asettaa vastakkain yksitasoisesti, vain lähteiden pintatasolta tarkasteltuna ja suhteuttamatta rakennekokonaisuuteen. Kyseessä
ovat eri tarkastelutason ilmiöt: nuoret neidot ovat rakenneyhteydessä tiedostamattomaan
psykodynamiikkaan ja psykohistorialliseen ryhmäprosessiin, aggressiiviset akat sinänsä eivät ole
sidoksissa mihinkään rakennekokonaisuuteen, vaan irrallisia poimintoja lähteistä. Niitä ei voida
suoraan asettaa nuorien neitojen kanssa samalle tarkastelutasolle, vaan aggressiiviset akat on
ensin pystyttävä funktionaalisesti yhdistämään joko samaan tai johonkin muuhun rakennekokonaisuuteen. Vasta rakennekokonaisuuksiin suhteutettu tai niiden välinen tarkastelu on
mielekästä.
Psykohistoriassa on vielä erityisesti varottava sotkemasta tiedostamattoman psykodynamiikan ja
(esi)tietoista tarkastelutasoa toisiinsa. Lähteiden pintatasolta lähtevä tarkastelu -- tässä tapauksessa aggressiiviset akat -- kuuluu tietoisuuden tasolle. Vasta sen jälkeen, kun ne on sidottu
johonkin tiedostamattomaan psykodynamiikkaan pureutuvaan rakennekokonaisuuteen, niitä
voidaan verrata nuoriin neitoihin. Tällöin saattaa ilmetä, että nuorien neitojen ja aggressiivisten
akkojen välinen lähteiden pintatason ristiriita ei ole lainkaan ristiriita, vaan että erilaisilla kuvauksilla on selvä funktionaalinen yhteys rakennekokonaisuudessa. Kuten tieteenfilosofi Ernest Nagel
on todennut: "Samalla kun ristiriidassa teorian kanssa oleva yksittäinen tapaus kumoaa sen, se,
onko jokin näennäisesti vastakkainen tosiseikka todella yhteensopimaton teorian kanssa, voidaan
usein päättää vain (ainakin annetun tutkimuksen yhteydessä) järkeviksi hyväksyttyjen erilaisten
olettamusten valossa."
Renvallilainen rakennekokonaisuus on parhaimmillaan tutkimuksen kova ydin, joka sitoo
monentyyppisiä ilmiöitä toisiinsa. Se avaa uusia näkökulmia ja ikkunoita usealle eri elämäalueelle.
Jotkut asiat voidaan yhdistää kokonaisuuteen tiukasti, toiset asiat taas löyhemmin. Kaikkea
esiintuotua ei voida välttämättä vedenpitävästi todistaa, mutta hedelmällinen rakennekokonaisuus
on omiaan avaamaan myös uusia kysymyksiä jatkotutkimuksia varten.
Sortovuositutkimuksessani luomani rakenneyhtyden avulla olen pyrkinyt pureutumaan sellaisiin
suomalaisen kansallismielisen sivistyneistön psyykkisiin "kristallisaatiopisteisiin", jotka olivat tuon
ajan historiallisessa tilanteessa merkityksellisiä. Tämä edellytti eri elämänalueiden yhdistämistä.
Varsinaisen ajallis-historiallisen ulottuvuuden lisäksi, jota venäläistämispolitiikka ja
siveellisyysrikoskeskustelu edustavat, rakentamaani rakennekokonaisuuteen voidaan liittää
aineksia myös aatteellis-filosofiselta ja biografiselta ulottuvuudelta. Luon katsauksen kahteen
viimeksi mainittuun.
Aatteellis-filosofista ulottuvuttaa luomassani rakennekokonaisuudessa edustaa snellmanilaisuus,
joka, kuten tunnettua, oli pitkälti kansallismielisen sivistyneistön poliittisen ja yhteiskunnallisen
ajattelun pohjana 1900-luvun vaihteessa. Nuoren neitseellisen neidon ihanne voidaan yhdistää
snellmanilaiseen idealistiseen filosofiaan ja sen näkemykseen todellisuuden pohjimmiltaan
henkisestä luonteesta. Nuoren neidon ihanne nähdään tällöin ei-materiaalisena, ei-lihallisena.
Valtiollisesta kulttuuri-ihanteesta puuttuivat "alemmat" tarpeet ja seksuaalisuus. "Itsekkäät"
tunteet ja epäsosiaaliset halut rajattiin valtion ja moraalin ulkopuolelle. Tähän sopii Aimo Reitalan
havainto, jonka mukaan Suomi-neito muutti hahmoaan poliittisten suhdanteiden mukaan siten,
että venäläisen painostuksen lisääntyessä 1890-luvulla se sai korostetusti turvattoman sekä neitseellisen ja aseettoman tytön piirteet. Yleisemminkin suuntaus hahmon kehityksessä oli 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana äitihahmosta kohti neitoa. Ristiriitojen kärjistyessä
Suomi-neito siis haluttiin nähdä entistäkin puhtaampana ja neitseellisempänä.
Sortovuosina puhdas neito-ihanne joutui tunkeilun kohteeksi, vieraiden elementtien tahraamaksi.
Snellmanilaisuuden luonteenpiirteisiin kuului vahva moraalinen paatos. Puhuttiin siveellisyydestä,
jonka toteutumiseen politiikankin oli tähdättävä; Snellmanin mukaan "valtio on ´siveellisyyden
olemassaolo kansallishenkenä´, eli: siveellisyyden absoluuttinen olemassaolo". Sortovuosien
"siveellisyysrikos" oli siten rikos absoluuttisen siveellistä valtio-ihannetta ja sitä symbolisoinutta
Suomi-neitsyttä vastaan; se tahrasi suomalaisten mielissä väikkyneen ihannekuvan moraalisen
puhtauden. Näin alunperin tapahtumahistorian tasolla luotuun rakennekokonaisuuteen voidaan
snellmanilaisuutta tarkastelemalla liittää myös ideologinen ulottuvuus.
Rakennekokonaisuuden biografisena ulottuvuutena on naisasianainen Aleksandra Gripenberg,
joka julkisuudessa kantoi kaikkein näkyvimmin huolta alaikäisiin kohdistuvista
siveellisyysrikoksista. Gripenbergin elämäkerrallisessa tutkimuksessa selvisi, että hän oli luonut
aatteellis-valtiollisen ihannekuvansa jo nuoruudessaan. Sortovuosien tapahtumien aikana tuo
ihanne romahti. Ne hallitsemattomat vietit, "alemmat" tarpeet, jotka Gripenberg oli ihannekuvan
avulla aikanaan sitonut hallittavaksi, tunkeutuivat nyt esiin hänen mielensä syvyyksistä. Koska
Suomi(-neito) oli ollut Gripenbergille vahva samastumisen kohde, Suomen valtiollisen harmonian
jouduttua uhanalaiseksi myös Gripenbergin mielen tasapaino järkkyi. Tämä osaltaan siivitti --
reaalisen poliittisen kehityksen ohella -- Gripenbergiä ja muuta sivistyneistöä poliittiseen ja
yhteiskunnalliseen toimintaan. Tällöin huomiota kiinnitettiin paljon juuri moraalikysymyksiin,
esimerkiksi alaikäisiin kohdistuviin siveellisyysrikoksiin. Moraalikysymysten esiinotto tapahtui
osittain siksi, että todelliset poliittiset vaikutusmahdollisuudet venäläistämispolitiikkaan olivat
vähäiset, mutta niiden yhtydessä voitiin myös psyykkisesti käsitellä omien "alempien" viettien
tunkeutumista esiin mielen syvyyksistä. Valtiolliseen politiikkaan ja snellmanilaisuuteen
yhdistettynä tämä henkilökohtaisen siveellisyyden puolustaminen ilmeni Suomi-neidon
siveellisyyden varjelemisena.
juha.ala@helsinki.fi
|
