Historiallisia Papereita 8:
Pentti Renvallin perintö ja 2000-luvun historiantutkimus

Pentti Renvallin "1500-luvun ihminen" ja oikeuden alkuperä

Olli Matikainen

ISSN 1456–8055

Pentti Renvall luonnehti tutkimustaan Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa kehitys- tai kulttuurihistorialliseksi vastatessaan vuonna 1951 teoksensa ainoaan laajempaan julkiseen aikalaisarvosteluun Juridiska Föreningen i Finlandin aikakauskirjassa. Arvioijana oli erityisesti 1940- ja 50-luvulla värikkäänä debatoijana tunnettu oikeushistorian professori Ragnar Hemmer, jolta Renvallin oikeuslähteisiin soveltama uudenlainen näkökulma ei saanut ymmärtämystä. Renvallin tutkimuksessa käsitejuridiselle oikeushistorialle keskeiset kysymykset lakien oppihistoriasta ja reseptioista olivat jääneet Hemmerin mukaan liian vähälle huomiolle ja lisäksi arvioija epäili, voiko 1500-luvun suomalaisen ihmisen psyykkisestä rakenteesta ylipäänsä tehdä päätelmiä käytetyllä lähteistöllä, jonka katsomuspohja oli vieläpä pääasiassa ruotsalaisperäinen. Keskustelijat jäivät toivottoman kauaksi toisistaan: kuvaavaa vallinneelle rajanvedolle oli, että aikakauskirja päätti keskustelun, koska Renvallin työ näytti toimituksen mukaan olevan enemmän "kulttuuri- kuin oikeushistoriallinen".

Renvallille oikeus oli tutkimuksellinen väline 1500-luvun ihmisen "sielullisen rakenteen" selvittämiseen, mutta "1500-luvun ihminen" on moneen muuhunkin suuntaan avautuvana kestävä viite. Läheskään kaikkia Renvallin avaamia keskeisiä kysymyksiä totuuden ja moraalin historiallisuudesta ei ole hänen jälkeensä suomalaisessa tutkimuksessa erityisen tyhjentävästi selvitetty, vaikka tutkimus onkin edistynyt viidessäkymmenessä vuodessa sekä Hemmerin viitoittamaa käsitejuridista, että erityisesti 1970--1980-luvulta lähtien voimistunutta sosiologis-kriminologista uraa myöten.

"1500-luvun ihmisen" ensimmäinen lauseen: "Historiantutkimuksen kaikkien selitysyritysten perustan ja lähtökohdan muodostaa ihminen", problematisointi ohjaa pitkälle tutkijan menneisyydestä luomaa kuvaa. Renvallille "tieteellis-objektiivinen" historiatutkimus on lähteiden aukotonta yhteensovittamista tieteelliseen ihmiskäsitykseen. Tärkeä ihmiskäsityksen lähteenä toimii erityisesti psykologia ja "1500-luvun ihmisen" ohjelman juurien löytyminen Eino Kailan persoonallisuuspsykologiasta on hyvin tunnettua. Kailalle ihmiskunnan ja kulttuurin kehitys on vapautusta viettielämän kahleista ja "Persoonallisuus"-teoksesta on peräisin myös Renvallin tutkimuksen ohjenuoraksi muodostunut analogia kehityspsykologian ja historiallisen kehityksen välisestä suhteesta: "...joka tapauksessa on ilmeistä, että ihmiskunta kaikkialla on läpikäynyt samoja sielullisia vaiheita kuin yksityinen ihmislapsi vielä tänä päivänä." Luonnehtiessaan 1500-luvun oikeutta Renvall käyttää usein käsitettä 'vaistonvaraisuus', ja Kailan psykologian biologismia vasten lienevät johdonmukaisia myös Renvallin myöhemmin 1950-luvulla ohimennen esittämät ajatukset aivojen kehityksen merkityksestä historian taustavoimana.

"Tieteellinen ihmiskäsitys" on muuttanut muotoaan Renvallin ajoista, sillä kognitiivinen psykologia ja antropologia ovat hylänneet Renvallin tutkimuksen kulmakivenä olevat käsitykset niin sanotun primitiivisen ajattelun esiloogisesta luonteesta. Uudemmassa kehityspsykologian teoriasta vaikutteita saaneessa 1500--1600-luvun rikollisuuden tutkimuksessa (mm. ruotsalaisten Arne Jarrickin ja Johan Söderbergin Tukholman sivilisaatiohistorian projekti) on puolestaan keskitytty erittelemään taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden muutoksen vaikutusta persoonallisuusrakenteen kehityksessä, joiden analyysi Renvallin tutkimuksessa jäi vähemmälle huomiolle.

Mielenkiintoisinta "1500-luvun ihmisen" uudelleenarvioinnissa ei ole "aikasidonnaisuuden" jälkiviisas arviointi, vaan aina ajankohtaiset kysymykset sovelletun näkökulman hedelmällisyydestä (tutkijan ja tutkittavan suhde, suhde lähitieteisiin) ja esille nostetuista asiakysymyksistä. "1500-luvun ihmisen" keskeisin opetus niin hyvässä kuin pahassakin on mielestäni kokonaisvaltaisen ihmiskuvan ja historiakäsityksen omaksumisen tärkeys. Länsimaisen yhteiskunnan kehityksen historiallisessa sosiologiassa kehityspsykologinen analogia on ollut yksi historiantutkijan ihmiskuvan hyvistä rengeistä, mutta huonoista isännistä. Näitä ovat myös erittelemätön "jokamiehen behaviorismi", psykoanalyysi, biologismi ja taloudellinen rationalismi.

Edellä sanottua voi havainnollistaa parilla esimerkillä, joka liittyvät Renvallin keskeisimpiin väittämiin 1500-luvun ihmisen ja oikeuskäsitysten luonteesta. Renvallin mukaan 1500-luvun ihminen laski rangaistuksia määrätessään yhteen rikoksen havainnollisia tuloksia ja jätti huomioimatta tekijän intentiot ja mielentilan. 1500-luvulla mielenvikaisuutta käytettiin toisinaan perusteena lievemmälle tuomiolle, minkä Renvall tulkitsee merkkinä jo kehittyneemmästä ajattelusta. Kehityspsykologinen näkökulma ja pelkkä tuomioihin tuijottaminen on kuitenkin ongelmallista ja lähteet eivät tässä tapauksessa todenna esitettyä väitettä, sillä tieto ja toiminta eivät ole vapaita moraalisista ja poliittisista arvostelmista. Renvallin metodiopin objektiivisuuskäsityksiä kirjaimellisesti seuraavan voi olla vaikea hyväksyä näkemystä, jonka mukaan totuutta selvittävä varhaisen uuden ajan oikeus ja menneisyyden kuvaa rakentava myöhempien aikojen historiantutkija metodologisine ratkaisuineen ovat tavallaan samassa asemassa. 18-vuotias Juho Vares tuomittiin Kiteellä vuonna 1689 kuolemaan äitinsä surmaamisesta. Poika oli kärsinyt häntä uhkaavista näyistä ja selitti tehneensä teon "vieraalla mielellä." Kansanomaisen etiologian mukaan kyseessä oli sairaus, jota Juho itse nimitti "vimmataudiksi" (wimma tauti). Tuomarille tämä sairaus oli tuntematon ja asianomaisen mielentilan ja taustan perusteellisen arvioinnin jälkeen oikeus ratkaisi asian vallitsevan, Jumalan vihaa pelkäävän teokraattisen näkemyksen mukaisesti: Juho oli vain hetkellisesti joutunut "pahan valtaan." Keskiaikainen maanlaki oli korostanut omaisten vastuuta ympäristölleen vaarallisista mielenvikaisista määräämällä, että asianomaisen mielentila oli tehtävä yleisesti tunnetuksi, muuten vahingon sattuessa tuomio olisi täysimääräinen eikä vahinkosurman mukaisesti mitoitettu.

Väkivallan keskeisin symboli oli ja on veri. Itäsuomalaisessa 1600-luvun tuomiokirjamateriaalissa on vielä nähtävissä sukuyhteisön ontologiaan liittyvä verenvuodattamisen tulkitseminen tabuloukkauksena, johon reagoitiin kiivaasti, Renvallin käsitteitä käyttäen "vaistomaisen affektiivisesti". Mielenkiintoista kyllä, veriretoriikka löytyy hieman toisessa muodossa esimerkiksi Loimaan kappalaisen Laurentius Petrin saarnakokoelmasta vuodelta 1644. Hänen mukaansa ihmisten välisen epäsovun kasvaminen johtaa väkivallantekoihin, jolloin vuodatettu veri saastuttaa viljan ja johtaa sairauksiin ja kuolemaan (ts. Jumalan kostoon). Tulkinta vuodatetun veren saastuttavasta vaikutuksesta on sama, mutta sille annettu "poliittinen" sisältö erilainen. Oikeuskäsitysten historiallisen muutoksen kannalta onkin käytännössä perustellumpaa tutkia, kuinka sosiaalisesta tulee psyykkistä (eikä päinvastoin, kuten Renvall näyttää olettavan). Valkealainen Esko Mikonpoika tuli vuonna 1674 oikeuden eteen ja kertoi, että hän oli rikkonut "Jumalaa ja esivaltaa" vastaan. Hänen toverinsa oli juovuksissa hukkunut yhteisellä venematkalla 25 vuotta aikaisemmin, jolloin osapuolten vanhemmat olivat vaientaneet epäilyt ja sopineet epäselvän tapauksen salaisilla, perinnäistavan mukaisilla sovittajaisilla. Näkemyksissä ja yhden ihmisenkin ajatusmaailmassa yhdistyivät 1600-luvulle tyypilliseen tapaan kansanomainen ja teokraattinen eetos.

opmatika@tukki.jyu.fi

Takaisin edelliselle tasolle