Historiallisia Papereita 8:
Pentti Renvallin perintö ja 2000-luvun historiantutkimus

Pentti Renvall ja mentaliteettien historia

Matti Peltonen

ISSN 1456–8055

Lyhennelmä alustuksesta Historiallisen Yhdistyksen seminaarissa 8.11. 2000; pidempi nootitettu versio ilmestyy myöhemmin toisaalla.

Lähtökohta

Perehtyminen Pentti Renvallin tuotantoon laajemmin antaa hänestä historioitsijana hyvin kaksijakoisen kuvan. Renvall oli mies, joka juoksi tarmokkaasti yhtä aikaa kahtaalle! Ei tietenkään pidä hämmästellä sitä, että kenestä tahansa tutkijasta syntyy ristiriitainen kuva. Oppiminen, mielipiteiden muuttaminen, tutkimusaiheiden vaihtaminen jne. usein johtavat näkyviin säröihin ehjänäkin vaalitussa tutkijakuvassa. Mutta Renvall on poikkeuksellisen kaksijakoinen: toisaalta hänen teksteissään ilmenee hurja pyrkimys omaperäisyyteen, omaan ääneen, yksinkertaisten ja tuttujen asioiden ilmaisemiseen monimutkaisesti, "omin sanoin". Toisaalta Renvallin työssä on leimallista vähintään yhtä voimakas tarve pysyä turvallisesti etabloituneessa akateemisessa traditiossa, pitää tiukasti perinteestä kiinni. Hän oli siis epäsovinnainen ja sovinnainen samaan aikaan. Tämä johtaa mm. siihen, että hänen kantojaan on vaikea luonnehtia lyhyesti ja hänet helppo tulkita yksipuolisesti joko hyvin traditionaaliseksi tai traditioita murtavaksi.

Miksi Renvallin kuva on niin kaksijakoinen? Ehkä siksi, että hän yritti vastata "ajan haasteisiin": hän oli hyvin tietoinen yhteiskuntatieteiden noususta ja teki voimallisesti töitä, joidenkin aikalaiskommenttien mukaan suorastaan "ristiretkeä" historismin "eläytymismetodia" vastaan. Eräältä osaltaan Renvallin työ on siis historiantutkimuksen ("historismin") selvästi epätieteellisempien asettamusten purkamisyritys. Samaan aikaan hän oli voimakkaan tietoinen siitä, miten monet kollegat ja työtoverit 1930-luvun Kulttuurihistorian parista suunnistivat talous- ja sosiaalihistorian tai suorastaan yhteiskuntatieteiden pariin.

Omaperäinen Renvall

Omaperäisen Renvallin huippuhetki oli juuri 1500-luvun ihminen. Tässä työssä hän erkaantui kauimmaksi historismin periaatteista; ei ehkä kuitenkaan täydellisesti. 1500-luvun ihmisessä paljastuu selkeimmin Renvallin kahden puolen jännite. Kirja on myös mielenkiintoinen Renvallin tutkimusihanteesta vallitsevan yleisen käsityksen kannalta. Renvallia pidetään 1950-lukulaisen lähdepositivismin "profeettana", samanaikaisesti hän kuitenkin saattoi tehdä 1500-luvun ihmisessä hyvin teoreettista tutkimusta, jossa lähteet ovat alistetussa asemassa. Oletan, etteivät Renvallin oppilaat paljon lueskelleet opettajansa tuotannosta tätä tiettyä teosta, tai jos sitä luettiin, sen täytyi herättää hämmennystä.

Ensinnä 1500-luvun ihmisen aihepiiri. Kyse ei ole kansallisvaltion, eikä oikeastaan edes kansakunnan historiasta. Toki aiheena on "viime kädessä ajattelun historia" ja tässä mielessä historismin epistemologian sisällä pysytään. Mutta Renvallin omaperäiset vivahteet helposti peittävät hänen traditionalisminsa tässä suhteessa. Kyseessä ei ole poliittinen tapahtumahistoria, vaan tietyn aikakauden yleinen mentaliteetti. Historia viime kädessä ajattelun historiana -teesin Renvall esitti yleensä ajatuksella historiasta ihmisen suhtautumisen historiana; ihmisen suhtautuminen ulkomaailmaan muodosti rakennekokonaisuuden, joka määritteli historiantutkimuksen tutkimuskohteen rajat. On kuitenkin helppo löytää Renvallin metodisista teksteistä vahvistus sille, että loppujen lopuksi hän tuolla "suhtautumisen rakennekokonaisuudella" tarkoitti tietoisuutta tai tietoista ajattelua. Tämän voi todeta Nykyajan historiantutkimuksesta ja monesta muusta Renvallin tekstistä. Omaperäinen sanonta peittää tässä pysymisen tiukasti vanhassa traditiossa.

Toiseksi kysymys objektiivisuudesta. Historismissahan objektiivisuus saavutetaan "tutkijan itsensä sammuttamisella", oman taustan poispyyhkimisellä ja menneisyyden ja nykyisyyden välissä tapahtuneen unohtamisen kautta. Historistinen tutkija toimii ikään kuin shamaani, poistuu ruumiistaan ja käy menneisyydessä. Tämä toinen puoli on eläytymisen metodi. Tässä suhteessa Renvall kuitenkin tässä työssä ja eräissä lähestymistapaansa puolustavissa artikkeleissa tarjoaa käsitteellistä ajattelua "eläytymisen" tueksi. Jää kuitenkin avoimeksi, ovatko naapuritieteistä (esim. kehityspsykologiasta) lainatut teoriat eläytymisprosessin heuristisia tukivälineitä vai aineiston avulla tapahtuvan testaamisen kohteita. Tämän kysymyksen ratkaisua häiritsee kaksi elementtiä. Toisaalta Renvall näyttää ajattelevan että psykologian teoriat ovat tosiasioita, faktoja, eivät teorioita tai hypoteeseja. Luonnontiede oli hänelle korkeampi totuus, jota halpa historiantutkija ei voinut kyseenalaistaa. Toisaalta monissa teksteissään ja erityisesti vuonna 1972 "kahden historian" puheenvuorossaan Renvall hyvin jyrkästi torjuu teoreettisen ajattelun merkityksen historiantutkimuksessa. Joka tapauksessa Renvall otti nykytietämyksestä aineksia menneisyyden arviointia varten, tapahtuipa tuo arviointi sitten eläytymisen tai argumentoinnin kautta. Näin suhde eläytymisen metodiin jää hatarasti määritellyksi ja vaikeaksi mieltää. Käy niin, että viime kädessä, viimeisissä teksteissään, Renvall joka tapauksessa jättää sen ainoaksi historiantutkijalle jääväksi vaihtoehdoksi.

Kolmanneksi kysymys kronologiasta. 1500-luvun ihmisessä selittäminen ei tapahdu kronologian avulla. Tämä on selvästi historismin perusideoiden rikkomista, sillä historismissahan tapahtumien tarkan kronologiseen järjestykseen asettamisen oli tarkoitus tuottaa samalla selitys, syy-seuraus-suhde. Metodologisissa teksteissään Renvall puhuu tavan takaa geneettisen aikaperspektiivin luomisesta historiantutkimuksen perustana. Erityisesti 1960-luvun puheenvuoroissa, kiistelyssä nuorien yhteiskuntatieteilijöiden kanssa, tämä "ajallistaminen" nousi historiantutkimuksen erityisyyden määrittäjäksi. Tämä on sitä hänen "omin sanoin" kirjoitettua historismiaan. Mutta ainakin 1500-luvun ihmisessä historistinen selitystapa murtui.

1500-luvun ihminen mentaliteettitutkimuksena

Mentaliteettitutkimuksena 1500-luvun ihminen ilmestyi jännittävään aikaan. Samoihin aikoihin valmistui mm. Lucien Febvren työ ateistisen ajattelun mahdottomuudesta ja Mihail Bahtinin kirja karnevalismista, jotka molemmat liittyivät myös 1500-lukuun. Ne lähtivät kuitenkin hyvin erilaisista jäsennyksistä. Renvall oli selvemmin 1910- ja 1920-luvun kehityspsykologisen ajattelun kahlitsema. Hän myös itsepintaisesti puhui 1500-luvun ihmisen sielullisesta rakenteesta kaikkien aikakauden ihmisten ominaisuutena, vaikka tämä välillä tuottikin suuria vaikeuksia, kun piti rinnastaa piispat ja Pohjanmaan talonpojat.

Renvall ei itse jostain syystä mainitse tutkimuksensa perusidean lähtökohtia, jotka aikalaiset hyvin tunnistivat olevan Jacob Burckhardtin 1860 julkaisemassa Italian renessanssin kulttuuri -teoksessa lanseeraamasta -- ehkä yleisemmästäkin -- käsityksestä modernin yksilön syntymisestä 1400- ja 1500-luvun vaihteessa. Renvall kiilaa tähän 1900-luvun alun mentaliteetti- (maailmankuva-) käsitteellä, jonka hän omaksui keskieurooppalaisesta kehityspsykologisesta kirjallisuudesta, jossa puhuttiin lapsen tai primitiivin mentaliteetista vastakohtana aikuiselle tai länsimaiselle mentaliteetille. Tämän dikotomian Renvall rohkeasti historiallisti. Hänen historianfilosofialleen oli tyypillistä voimakas kehitysajattelu ja käsitys nykyhetkestä kehityksen päätepisteenä. Monilta muilta 1900-luvun alkupuolen ajattelijoilta ei löydy niin suurta varmuutta primitiivin ja länsimaisen ajattelun tasoerosta. Bronislaw Malinowskin funktionalismi lähti liikkeelle primitiivisen ajattelun sitoutumisesta perustarpeiden tyydyttämiseen, Claude Lévi-Strauss korosti kirjoituskulttuuria rajana kahden erilaisen sivilisaation välillä; Renvall puolestaan seurasi uskollisimmin Lucien Levy-Bruhlia, jonka korostus tunteiden ja mystiikan värittämästä primitiivisestä ajattelusta ehkä korosti laadullista eroa kaikkein voimallisimmin.

Eteenpäin, myöhempään mentaliteettien historiaan, Renvallin työssä viittaa lähteiden käyttö, niiden lukeminen kokonaan toisessa tarkoituksessa, kuin mihin ne oli alun perin laadittu. Tällainen lähteiden käyttö oli tietysti ollut hyvin tavallista talous- ja sosiaalihistoriassa (esim. vero- tai tullitilastoista luettu hintavaihteluiden ja kaupan tai tuotannon volyymin vaihteluita tai demografisista aikasarjoista luettu mentaliteettimuutoksia). Historismin tradition puitteissa tällainen menettely voitaneen nähdä rohkeaksi ja kokeilevaksi, monen mielestä varmaan myös kyseenalaiseksi. Renvall ei kuitenkaan muistuta 1970- ja 1980-luvun mentaliteettien historioitsijoita, hän ei löydä uutta, vaan aineistollaan "todistaa", oikeastaan näyttää, ennalta tunnetun hypoteesinsa. Jos ajatellaan vaikka Giovanni Levin, Natalie Zemon Davisin tai Carlo Ginzburgin töitä, niin niissä tavoitteena on ollut muuttaa ja murtaa tiettyjä vakiintuneita ajattelutapoja, juuri sitä modernisaatioteoriaa jota Renvall kannatti.

Renvallin mentaliteetin käsitteen ristiriidat

Renvall ei käytä maailmankuvan tai mentaliteetin käsitettä tavanomaisessa merkityksessä. Hänelle merkittävää on ihmisen sielullinen rakenne, jokin aivotoiminnan ominaisuus, jolla oli biologinen pohja tai perusta. Nimimerkillä Toivo Kyntäjä vuonna 1948 julkaisemassaan tekstissä hän oli sitä mieltä, että perintötekijät olivat ratkaisevassa asemassa. Käsittääkseni Renvallin peruskäsitys oli, että ihmisen sielullisen rakenteen kehitys määräsi tai ohjasi maailman kehitystä (yhteiskunnallista kehitystä) ollen määräävä historiallinen voima. Tästä syntyi 1950-luvun lopulla pientä polemiikkia Renvallin alustaessa Otaniemessä pohjoismaisessa kesäakatemiassa. Kaikki nuoret eivät enää kovin innokkaasti kannattaneet biologista determinismiä ja ainakin sosiologi Mauno Koivisto yritti hiukan haastaa Renvallia tässä asiassa. Pohjoismaiset kollegat pudistelivat päitään.

Renvall ei tässäkään asiassa ollut johdonmukainen. Esimerkiksi artikkelikokoelman Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita johdannossa kerrataan Renvallin perusajatus sielullisesta rakenteesta kehitystä määräävänä tekijänä. Mutta kirjan puolivälissä puhutaan jo aivan luontevasti siitä, miten yhteiskunnallinen muutos synnyttää uuden sielullisen rakenteen. Tämä keskeisen ajatuksen ristiriitaisuus näkyy myös siinä, mitä 1500-luvun uudella ihmisellä tarkoitetaan. Ensin korostetaan miten uudenaikaisen yksilöllisemmän persoonallisuuden tunnusmerkkinä on tarmokas oman edun tavoittelu. Jopa varakas talonpoika, joka nimismiehen virkaansa väärinkäyttäen kahmi itselleen etuja, nostetaan teoksessa henkisesti korkeatasoisten joukkoon. Mutta sitten nuijasotaa käsiteltäessä Renvallin arvoasetelma kääntyi nurin niskoin; omien etujen perään kysyminen olikin henkisen tason laskua ja takametsien miesten jälkeenjääneisyyttä ja etummaisten miesten hyveeksi katsotaan altruistinen yhteisön kokonaisedun hahmottaminen ja henkilökohtaisista etupyyteistä luopuminen. -- Tätä tarkoitin kun sanoin, että Renvall juoksee samanaikaisesti kahtaalle.

matti.peltonen@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle