Historiallisia Papereita 7:
Keskiajan kulttuuripiireistä uuden ajan valtakuntiin

Itämeren alueen kaupungistuminen keskiajalla

Ossi Kokkonen

ISSN 1456–8055

Tiivistelmä alustuksesta Historiallisen Yhdistyksen ja Glossan laivaseminaarissa 1. syyskuuta 2000.

1100-1200-luku oli Euroopassa voimakasta kaupungistumisen aikaa: kaupungit lisääntyivät niin määrällisesti kuin kooltaankin. Samaan aikaan koheni kaupunkien ja porvarien oikeudellinen asema. Ilmiö oli voimakkain mantereen sydämessä, mutta se ulottui myös latinalaisen Euroopan reuna-alueille, muun muassa Itämeren alueelle ja itäiseen Keski-Eurooppaan. Saksassa kaupunkilaitoksen autonominen kehitys oli koko mantereen mittapuulla erityisen voimakasta: kaupungit ja porvarit saivat huomattavia poliittisia ja taloudellisia privilegioita ja kehittyivät itsenäisiksi toimijoiksi, kun taas esimerkiksi Ranskassa ja Englannissa hallitsijadynastioiden vallan alla kaupunkien oikeudet olivat rajatummat. Saksalaisten laajamittaisen muuttoliikkeen ja kaukokaupan myötä saksalainen kaupunkimalli omaksuttiin laajoilla alueilla Itä-Euroopassa ja Itämeren piirissä. Talonpoikien muuttoliikkeen ja kirkollisen organisaation omaksuminen johti laajojen alueiden saksalaistumiseen Preussissa, Puolassa ja Baltiassa. Kaupunkien perustaminen oli osa muuttoliikkeen etenemistä, ja niistä muodostui alueellisia kaupan ja liikenteen solmukohtia, jotka toimivat oikeudellisina, kirkollisina ja puolustuksellisina keskuksina.

Itämeren alueella oli 700-800-luvulta alkaen kaupunkimaisia asutuskeskittymiä, joissa harjoitettiin kaupankäyntiä ja joilla saattoi olla myöhempien kaupunkien tapaan hallinnollisia ja puolustuksellisia tehtäviä. Jo viikinkiaikana Itämeren alueella oli kaupan kasvun myötä kehittynyt taloudellinen organisaatio, jonka keskuksia nämä kauppapaikat ja varhaiskaupungit, esimerkiksi Birka ja Visby, olivat, ja joka oli säilynyt saksalaisten kauppiaiden tuloon asti. Vaikka skandinaaviset varhaiskaupungit edelsivät saksalaisen esikuvan mukaista kaupungistumista, ei niiden välillä vallinnut suoranaista jatkuvuutta, vaan 1100-luvun loppupuolelta alkaen Itämeren piiriin syntyi uudenlainen kaupunkilaitos.

* * *

Länsieurooppalainen kaupunkilaitos levisi Itämeren alueelle lopulta hämmästyttävän nopeasti. Ensimmäisistä kaupungeista merkittävin oli vuonna 1159 perustettu Lyypekki, ja jo noin sadassa vuodessa perustettiin myös sellaiset Pohjois-Euroopan suuret kauppakaupungit kuten Visby, Tukholma (perustettiin 1250-luvulla), Riika (1201), Tallinna (1230) ja Rostock (ennen vuotta 1218) sekä suuri joukko pienempiä kaupunkeja. Näistä muodostui alueellisia keskuksia, jotka monessa suhteessa muistuttivat Euroopan sydänmaiden, erityisesti Saksan, vanhoja kaupunkeja.

Itämeren alueella kaukokauppa löi leimansa yksittäisten kaupunkien nousuun ja laskuun, kaupunkien oikeudelliseen ja hallinnolliseen kehitykseen sekä porvarien taloudelliseen ja sosiaaliseen asemaan. Kaupunkeja perustettiin kaukokaupan voittojen toivossa, ja suurimmat kaupungit olivat merkittäviä kaupan keskuksia. Hansaliiton perustamisen taustalla vaikuttivat kaupankäynnin organisoimisen tarve ja Itämeren alueella tapahtuneet suuret muutokset. Tällaisia olivat saksalainen muuttoliike, osin tästä johtunut uusien kaupunkien synty, kaupunkien oikeudellisen aseman muuttuminen, alueellisten kaupunkiliittojen esimerkki sekä itä- ja pohjanmerellisen kaukokaupan muutokset. Hansaliittoon kuului kaikkiaan lähes 200 kaupunkia, mutta samanaikaisesti liitossa ei koskaan ollut näin paljon jäseniä. Kaikkiaan noin 70 kaupungin arvellaan osallistuneen aktiivisesti hansan toimintaan. Varsinkin pienistä kaupungeista suuri osa kuului vain nimellisesti liittoon, eivätkä ne lähettäneet edustajia hansapäiville. Liitto ei myöskään ollut alueellisesti kattava, vaan moni merkittäväkin kaupunki jäi tai jätettiin sen ulkopuolelle. Hansan organisaatio oli hyvin löyhä jopa liiton ollessa voimakkaimmillaan: monet jäsenet jättäytyivät epäsäännöllisesti pidetyistä kokouksista pois ja yhteistä toimintaa merkittävämpiä olivatkin pienemmät alueelliset sopimukset ja liittoumat. Liiton sisällä epävakautta aiheuttivat hansakaupunkien erilaiset tavoitteet.

Merkittävin saksalainen kaupunki Itämeren alueella oli Lyypekki. Asukasluvultaan se oli yksi Pohjois-Euroopan suurimmista kaupungeista: vuoden 1300 tienoilla siellä asui osapuilleen noin 15 000 asukasta, kun samaan aikaan Hampurissa asukkaita oli arviolta 5000. Lyypekin ympärille muodostui hansan ydin, jonka etujen mukaan useat koko liiton toimintaa koskevat päätökset tehtiin. Lyypekin vahva asema heijastui myös sen porvareiden varallisuuteen. Lyypekin johtoasema hansaliitossa rakentui itse kaupungin nopealle ja suotuisalle kehitykselle: kaupungin perustettaessa ja sen varhaisvaiheissa porvareille myönnettiin laajoja oikeudellisen aseman ja henkilökohtaisen vapauden takaavia privilegioita.

Saksalaisen kaupunkimallin voimasta kertovat Visbyn vaiheet 1100-1300-luvulla. Gotlanti oli ollut yksi Itämeren merkittävimmistä kaukokaupan varhaisista keskuksista. Saarella ei tuolloin kuitenkaan todennäköisesti ollut kaupunkimaista asutusta, ja gotlantilaisten kaupankäynti oli talonpoikien harjoittamaa. Tilanne muuttui 1100-luvulla, kun kaupankäynti alkoi keskittyä saaren länsirannikolle Visbyhyn, joka seuraavan vuosisadan kukoistusaikanaan vaurastui ja kasvoi merkittäväksi venäjän- ja ruotsinkaupan keskukseksi.

Vuonna 1161 perustettiin saksalaisten Gotlannin kävijöiden yhteisö, jonka puitteissa alettiin harjoittaa kauppaa Baltiassa ja Novgorodissa. Yhteisö, jota joskus pidetään jopa hansan alkuna, oli tyypillinen sopimukselliset puitteet luova kaukokauppiasporvareiden yhteenliittymä. Vastaavia kaukokauppaa vieraissa kaupungeissa harjoittavien kauppiaiden yhteenliittymiä oli perustettu jo aiemmin, esimerkiksi vuonna 1157 Lontoossa. Gotlannin kävijöiden yhteisössä lyypekkiläiset olivat alusta alkaen merkittävin jäsenryhmä, mutta yhteisö kasvoi, kun Itämeren alueen uusien kaupunkien kauppiaat liittyivät siihen. Yhteisönsä puitteissa saksalaiset eivät ainoastaan käyneet kauppaa Visbyssä, vaan aikaa myöten heistä yhä useampi jäi asumaan pysyvästi kaupunkiin, ja 1200-1300-luvulla saksalaisperäisten kauppiaiden merkitys kaupungin sisäisissä asioissa kasvoi. Lopulta Visbyn kasvanut vaikutusvalta koitui kaupungin poliittisen ja taloudellisen kehityksen turmaksi sen jälkeen kun Visby asettui vastustamaan Lyypekkiä häviten kuitenkin valtataistelun tälle.

* * *

Itämeren etelärannikolla Puolassa ja Preussissa oli jo ennen 1000-lukua slaavikaupunkeja. Nämä olivat ruhtinaan hovin ja hallinnon keskuksia, joihin oli keskittynyt poliittisia ja kulttuurisia tehtäviä sekä kaupankäyntiä. Eurooppalaisesta autonomisesta kaupungista ne erosivat jyrkästi, sillä ne olivat tiukasti herranvallan alla eikä kauppiailla ollut niissä taloudellisesti tai oikeudellisesti itsenäistä asemaa. Tilanne muuttui 1200-luvun alussa, kun alueelle muuttaneet saksalaiset alkoivat perustaa uusia kaupunkeja luovuttaen niihin asettuville porvareille poliittista ja oikeudellista valtaa. Pian myös alueen vanhoissa slaavikaupungeissa omaksuttiin saksalainen kaupunkioikeus, ja myös slaaviruhtinaat alkoivat perustaa uusia saksalaistyyppisiä kaupunkeja.

Preussilaiset kaupungit muodostavat Itämeren alueen kaupunkien joukossa omalaatuisen ryhmän, sillä nämä Itämeren rannikolla ja Veikselin varrella sijainneet kaupungit, kuten Danzig, Elbing, Königsberg ja Kulm, kuuluivat Saksalaisen ritarikunnan päämestarin herruuteen. Nämä kaupungit olivat vielä 1300-luvulla muita Itämeren esimerkkejä selkeämmin territoriaaliherransa vallassa. Tämä valvoi kaupunkien yhteistoimintaa ja osallistumista hansapäiville. Kaupungit tukeutuivat vuoroin hansan, vuoroin ritarikunnan apuun aina sen mukaan, kumpi oli niille edullisempaa. Kaupunkien autonomia alkoi kasvaa kuitenkin vasta ritarikunnan kärsittyä tappion liittoutuneille Puolan ja Liettuan joukoille Tannenbergin taistelussa vuonna 1410. Tämän tappion jälkeen ritarikunta ei kyennyt enää estämään kaupunkien äänekkäämmiksi käyneitä autonomiavaateita.

Preussilaisten kaupunkien tapaan Baltian uudet kaupungit olivat saksalaisen muuttoliikkeen, kristillistämisen ja kaupankäynnin tueksi perustettuja kolonisaatiokaupunkeja. Niinpä Baltiassakin saksalaiset muodostivat suuren enemmistön kaupunkien väestöstä. Balttikaupunkien sijainti oli harkittu puolustuksen ja liikenteen edullisuutta ajatellen, ja saksalaiset esikuvien vaikutus näkyy niiden oikeudellisissa ja hallinnollisissa rakenteissa.

Ruotsissa paikallisen väestön porvarioikeudet ja heidän osallistumisensa kaupunginhallintoon pyrittiin varmistamaan lainsäädännöllisin keinoin: vuoden 1350 Maunu Eerikinpojan kaupunginlaissa määrätään, että puolet raadin jäsenistä tulee olla ruotsalaisia. Preussilaisissa kaupungeissa, joissa saksalaisväestön prosentuaalinen määrä oli tosin suurempi kuin Ruotsissa, jäivät slaavit toisinaan kokonaan kaupunginhallinnon ulkopuolelle. Esimerkiksi syvällä sisämaassa sijainneessa Krakovassa, jossa saksalaisten määrä oli pienempi kuin rannikkokaupungeissa, suljettiin puolalaiset yli 50 vuodeksi kokonaan porvaristosta. Tällainen käytäntö saattoi johtaa kahden erillisen oikeusjärjestelmän käyttöön: sekä saksalaisilla että slaaveilla oli omat oikeutensa ja lakinsa. Vastaavanlaisia rinnakkaisia oikeusjärjestelmiä tavattiin monilla Euroopan raja-alueilla 1000-1300-luvulla.

* * *

Itämeren alueen kaupungistuminen oli osa sitä kehitystä, joka sitoi aluetta latinalaiseen Eurooppaan, ja jonka myötä kaukaisesta syrjäseudusta tuli aiempaa tiiviimmin osa eurooppalaista yhtenäiskulttuuria. Vaikka Itämeren alueella voidaankin havaita paikallisista yhteiskunnallisista tekijöistä johtuvia eroja, oli saksalaisen kaupunkimallin vaikutus koko alueella erityisen huomattava. Tämä johtuu osittain saksalaisesta ekspansiosta ja osittain hansasta. Syitä voidaan hakea myös kyseisen kaupunkimallin vahvuuksista, kuten porvareita tukevasta kaupunkioikeudesta ja -hallinnosta. Vaikuttaa siltä, että suhteellisen myöhään ja nopeasti kaupungistuneella Itämeren alueella porvarit omaksuivat voimakkaamman roolin kaupunkien oikeudellisessa, hallinnollisessa ja taloudellisessa kehityksessä, kuin eurooppalaisen kaupunkilaitoksen sydänmailla oli tapahtunut. Osin tämä johtunee kaupunkien perustamisen "suunnitelmallisuudesta", siitä miten muuttoliike ja kaukokauppa vaikuttivat uusien kaupunkien sijaintiin ja niiden taloudelliseen ja poliittiseen asemaan.

ossi.kokkonen@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle