Historiallisia Papereita 7:
Keskiajan kulttuuripiireistä uuden ajan valtakuntiin

Valtapolitiikkaa Suomenlahden rannoilla

Uudenmaan eliitti ja Baltia Ruotsin suurvalta-ajan alkupuolella

Mirkka Lappalainen

ISSN 1456–8055

Huom! Kyseessä on luonnoksenomainen teksti, johon ei tule viitata ilman kirjoittajan lupaa.

Tämän esityksen tarkoituksena on tutkiskella Etelä-Suomen rannikon suhdetta Baltiaan Ruotsin suurvalta-ajan alkupuolella. Vuoteen 1660 mennessä Ruotsi valloitti Baltiasta Viron ja Liivinmaan, ja Ruotsin valta kesti alueella 150 vuotta. Käsittelen Baltian provinssien asemaa Ruotsin nousevan suurvallan osana tarkastellen asiaa uusmaalaisesta näkökulmasta: millainen oli Uudenmaan, erityisesti Itä-Uudenmaan eli Porvoon kihlakunnan porvariston, virkamiesten ja aatelin eli eliittiryhmän suhde näihin valloitettuihin alueisiin? Mitä tällainen valtakunnan vanhan ja uuden osan valtasuhteiden vertailu kertoo Ruotsin ja valloitettujen alueiden suhteesta, jota on pidetty jopa kolonialistisena? Varsinaisen tutkimuskohteeni, 1600-luvun uusmaalaisen aatelin, yhteydessä olen usein törmännyt ristiriitaisuuksiin, ja tämä esitys on pintapuolinen yritys jollain tavoin järjestää näitä havaintoja.

Ensimmäinen ja tärkein Etelä-Suomen ja Baltian suhdetta määrittänyt tekijä oli jatkuva sotatila. Ruotsin ulkopolitiikan painopiste lepäsi suurvalta-ajan alkupuolella Venäjän rajalla ja Baltiassa, mistä se kellon viisarin tavoin kääntyi 1600-luvulla kohti etelää ja Saksaa liikkuen jatkuvasti kauemmaksi Suomesta. Suurvalta-ajan alkupuolella Uudenmaan rannikot olivat strategisesti tärkeää aluetta. Painopiste lisäsi suomalaisten aatelisten valtaa, sillä suomalaiset kantoivat suurimman vastuun sodankäynnistä niin Venäjällä kuin Baltiassakin.

Ruotsin ekspansiivinen politiikka kohti Baltiaa juontui 1500-luvun alusta, Saksalaisen ritarikunnan ja Hansan alamäestä. 1500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla niin Tanska, Venäjä, Ruotsi kuin Puolakin tähysivät kohti Tallinnaa ja Riikaa sekä Baltian viljavia maita. Ruotsi valloitti Tallinnan vuonna 1561. Pian tämän jälkeen Ruotsi ajautui 25-vuotiseen sotaan Venäjää vastaan. Lopulta ritarikuntavaltion jäänteistä ja sitä kautta Venäjän-kaupan hallinnasta jäivät taistelemaan Ruotsi ja Puola-Liettua.

Ruotsin sotainen Baltian-politiikka oli tietysti osa nousevan suurvallan yleistä, hyökkäävää ulkopolitiikkaa, mutta Baltian suunnalla Ruotsia ajoivat erityisen voimakkaat taloudellis-dynastiset motiivit. Taloudessa taustalla häilyi toive iskeä lopullisesti Ruotsin kruunun koura Venäjän-kaupan kultasuoneen. Poliittiset motiivit olivat Ruotsin hallitsijalle kuitenkin vähintään yhtä tärkeät.

Kuten on tunnettua, Juhana III:n puoliso Katarina Jagellonica oli Puolan kuninkaan sisar ja heidän poikansa Sigismund sekä Ruotsin että Puolan kuningas. Vuonna 1599 Sigismundin syrjäytti Ruotsin valtaistuimelta hänen setänsä Kaarle. Kukistettuaan vastustajansa Ruotsissa Kaarle-herttua hyökkäsi voitokkaasti Suomeen syksyllä 1599 ja huomattava osa suomalaisista, joukolla Sigismundia kannattaneista aatelisista pakeni Suomenlahden yli Viroon.

Kaarle päätti heti 1600-luvun alussa selvittää välinsä myös Puolan kanssa ja ryhtyi sotimaan Baltiassa Sigismundia aiemmin kannattaneiden suomalaisten suosiollisella avustuksella. Suurin osa Viroon paenneista aatelisista hylkäsi nopeasti Sigismundin ja kääntyi tukea tarvitsevan Kaarle-herttuan suojiin. Liivinmaan sodissa suomalaiset alkoivat oikeastaan ensi kertaa Ruotsin historiassa puhaltaa kruunun kanssa voitokkaasti yhteen hiileen. Puolan uhkaa ei kuitenkaan helposti poistettu, ja puolalaiset julistivat vielä pitkälle 1600-luvulle oikeuttaan Ruotsin kruunuun. Baltia oli tässä suhteessa epäilyttävää aluetta, ja vielä Kustaa II Adolfkin epäili myös suomalaisten tuntevan sympatioita Puolaa kohtaan.

Sodasta Liivinmaalla tuli loputtoman pitkä, kallis ja verinen. Tärkein saavutus oli Riikan ja Liivinmaan valtaus 1620-luvulla. Yksittäisten välirauhojen pilkkomaa sotaa käytiin aina vuoteen 1660, jolloin Olivan rauha päätti Ruotsin ja Puolan sata vuotta kestäneen taistelun. Puola tunnusti Ruotsin valloitukset ja sen hallitsija lakkasi vaatimasta oikeuttaan Ruotsin kruunuun. Tämä krooninen sotatila leimasi tietenkin Uudenmaan ja Baltian suhdetta. Uudenmaan ja Viron perinteiset yhteydet vilkastuivat ennestään ja saivat uusia muotoja. Suomenlahtea seilanneiden kauppa- ja kalastusalusten rinnalle tulivat kruunun loputtomia sotarahteja kuljettaneet laivat ja veneet.

1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa Karjalan ja Baltian vallattujen alueiden hallinto oli tiukasti suomalaisten aatelisperheiden verkoston käsissä, verkoston, joka käytännössä pyöritti sodankäyntiä ja jolle kruunun oli pakko tuon ajan logistisesti toivottomissa oloissa delegoida paljon vastuuta, jotta sotaa olisi onnistuttu käymään edes jonkinlaisella menestyksellä. Aatelilla oli vielä 1620-luvullakin vain vähän muodollista koulutusta, eivätkä sotilas- ja hallintovirat olleet eriytyneitä varsinkaan Liivinmaan kaltaisella sotatoimialueella. Upseerin tie johti usein käskynhaltijan tai päällikön virkaan Liivinmaan kaupungeissa. Muuta tietä valtaan ei uusmaalaisella aatelisnuorukaisella juuri ollut; vielä 1600-luvun alussa valta oli paljolti paikallista ja tiukasti ankkuroitunut näihin soturieliitin verkostoihin.

Kun kruunu 1600-luvun kuluessa monopolisoi asemansa kaiken vallan, myös symbolisen, lähteenä, paikallisten verkostojen merkitys alkoi kuihtua. 1600-luvun koulutettu, eurooppalaista hovikulttuuria ihannoiva uusi uusmaalainen aatelissukupolvi ei pitänyt vaivalloisia virkoja Liivinmaan linnoituksissa yhtä tavoiteltavina kuin niitä kunniakkaita korkeita siviilihallinnon virkoja, joita kasvava hallintokoneisto tarjosi Tukholmassa. Mutta vielä 1600-luvun alussa Suomenlahden yli ulottui vahvan paikallisen vallankäytön verkosto, ja nämä läheiset suhteet näkyivät myös kaupankäynnissä ja hallinnossa.

Uudenmaan ja Baltian saksalaissyntyisen aatelin verkostoituminen ei tarkoittanut vain mainittua virkojen hoitoa. Kun läänityksiä ryhdyttiin 1600-luvun alussa jakamaan entistä enemmän (rahattoman kruunun oli maksettava tukijoilleen ja sotilailleen jotenkin), lähensivät läänitykset Suomenlahden rantoja entisestään. Balttiaateli sai läänityksiä muun muassa Uudeltamaalta, ja ruotsalaiset (ja myös siis myös suomalaiset) aateliset saivat puolestaan huomattavasti läänityksiä Baltian provinsseista. Jo vuoden 1630 paikkeilla lähes kaikki kruunun Baltiassa omistama maa oli jaettu aatelisille, joista suurin osa oli ruotsalaisia. Erityisen suuria omistuksia oli Oxenstierna-, Baner-, Kruus- ja de la Gardie-suvuilla. Hyvä esimerkki tällaisesta yli suomenlahden ulottuneesta perheomistuksesta on Pernajan Sarvilahden isäntä Ernst Creutz, joka nai vuonna 1614 balttilaisen Katharina Hessin, joka oli saanut Kaarle IX:ltä läänityksiä Sarvilahden lähistöltä korvauksena ensimmäisen miehensä sankarillisesta palveluksesta. Creutz itse oli hankkinut kannuksensa Liivinmaan sodassa ja saanut palkkiokseen läänityksiä myös Baltiasta.

Ruotsin ja Suomen historiassa on myös muistettu tehdä tiukka ero balttilaisen maaorjuuden ja pohjoismaisten talonpoikien "vapauden" välillä, ja on huomattu, että suurvalta-aikana Ruotsiin ja Suomeen asettunut balttiaateli yritti kohdella alustalaisiaan niin kuin oli etelämpänä tottunut menettelemään. Vaikka asiaa on varmasti liioiteltu puoleen jos toiseen ja vaikka suomalaiset aateliset osasivat sortaa talonpoikia aivan omatoimisestikin, oli balteilla (ja myös joillakin venäläisillä) synkeä maine rahvaan keskuudessa. Uudellamaalla huonon jälkimaineen sai vanhaa virolaista aatelissukua edustanut Reinhold Wrangel (Wrangel-suvusta tuli yksi Ruotsin suurvalta-ajan huomattavimpia); Wrangelin ja hänen poikansa Arvidin "liivinmaalainen" tapa kohdella talonpoikia johti selkkauksiin. Kaikkein synkin maine oli kuitenkin Wrede-Berndes -perheellä. Balttiaatelia edustava Gertrud von Ungern hallinnoi Etelä-Suomessa laajoja tiluksia, jotka hän oli saanut Kaarle-herttualta läänityksinä miehensä, niin ikään baltti Fabian Wreden kuoltua sankarillisesti Puolaa vastaan käydyssä sodassa. Kovaotteisen Gertrud-rouvan, hänen uuden, myös baltialaisen miehensä, kamarineuvos Jochim Berndesin ja heidän jälkeläistensä tapa kohdella talonpoikia johti ankaraan vastustukseen ja kulminoitui Elimäellä alustalaisten vuosikymmeniä kestäneeseen lakkoiluun ja niskotteluun.

Baltian aatelin "invaasio" Suomeen ei kuitenkaan ollut vanhoille aatelissuvuille sen uhkaavampaa kuin 1600-luvulla valtavat mittasuhteet saanut aatelointi yleensä -- prosessi, joka uhkasi haudata vanhat rälssisuvut uusien aatelisten tulvan alle. Uudeltamaalta saivat läänityksiä ja kartanoita myös skotlantilaiset ja venäläiset. Usein aatelisten suvun "kotimaa" oli sitä paitsi varsin tulkinnanvarainen. Itämeri oli tuon ajan aatelispiirin sisämeri, jonka laidalta toiselle erityisesti ruotsin- ja saksantaitoiset aateliset liikkuivat luontevasti.

Balttiaatelin ja yleensä valloitettujen alueiden aatelin asemasta 1600-luvun Ruotsissa on keskusteltu paljon -- niin suurvalta-aikana kuin myöhemminkin. Sigismundin ja Kaarle-herttuan kamppailun aikana raja "Ruotsin" ja "ulkomaiden" välillä oli ilmeisesti tulkinnanvarainen, jolloin syrjäytetty laillinen kuningas oli hallinnut sekä Ruotsia että Puolaa. Tämä käy hyvin ilmi pernajalaisen amiraalin Arvid Tönnesonin kirjeenvaihdosta Kaarle-herttuan kanssa. Kaarlen hyökättyä Suomeen vuonna 1599 osa Suomen Sigismundia kannattanutta aatelia pakeni Helsingistä Tallinnaan Arvid Tönnesonin komentamilla arvokkailla sotalaivoilla. Kaarle-herttua syytti amiraalia kruunun laivojen viemisestä "ulos valtakunnasta". Tähän amiraali vastasi totelleensa kuningas Sigismundia ja lisäsi vielä, että Tallinna kuului Ruotsiin, oli kuulunut jo 1560-luvulta saakka.

Ulf Sjödellin mukaan Baltia alueena kuitenkin määriteltiin 1600-luvulla ulkomaaksi suhteessa varsinaiseen Ruotsiin, joka käsitti Suomen ja Ruotsin. Vuoden 1634 hallitusmuodon mukaan Ruotsin baltian provinsseilla ei ollut oikeutta osallistua valtiopäiville "eller i andra rådslag om regementet och vad därav hänger". Baltian provinseista käytettiin mm. nimitystä "utrikes provinser" tai "underlydande provinser". Baltian hallinto oli jaettu provinsseihin (Estland, Livland, Ingermanland ja Ösel), ja jokaista johti ruotsalainen kenraalikuvernööri. Baltian saksalaisen aatelin valtio-oikeudellinen asema oli siis varsin huono, ja koko valtakunnassa keskittyvä hallintokoneisto vähensi muutenkin paikallista vallankäyttöä. Liivinmaalla keskittyvän Ruotsin maamerkkejä olivat erityisesti vuonna 1630 Tarttoon perustetut hovioikeus ja yliopisto.

Käytännössä kysymys ei kuitenkaan ollut yksinkertaisesta alistussuhteesta. Kuten myös Sjödell toteaa, oli aikakauden valtio-oikeudellinen kielenkäyttö kaikin puolin epämääräistä. "Ulkomaalaisuus" oli sitä paitsi usein varsin tulkinnanvarainen seikka kansainvälisissä, saksalais-ruotsalais-englantilais-ranskalaisissa aatelispiireissä. Itä-Uudellamaalla ja Kymenlaaksossa valtaa käyttäneet balttilaisyntyiset Wredet ja Berndesit nousivat 1600-luvulla Ruotsin merkittävimpien sukujen joukkoon. Käytännössä ulkomaalaisuuden määrittely oli hyvinkin tulkinnanvaraista, sillä eri seutujen aateliset olivat naimisissa keskenään, Suomessa synnyttiin baltti- tai puolibalttilaisista vanhemmista, ja Baltiassa puolestaan syntyi huomattavasti ruotsalaisten aatelissukujen jäseniä, kuten Magnus Gabriel de la Gardie, jonka suku tunnetusti oli peräisin Ranskasta.

Jo Sigismundin hallitusaikana ruotsalaiset olivat joutuneet suojautumaan uhalta, että kuninkaan puolalaiset suojatit nousisivat korkeisiin asemiin Ruotsissa. Sjödellin mukaan aateli pyrki 1590-luvulla pyrkikin siihen, että tärkeät virat oli varattu niille, jotka olivat "infödda ädlingar / svenska män". Kuvio toistui jatkuvasti: kuningas halusi nimittää ulkomaisia korkeisiin virkoihin, mutta aristokratia vastusti. Käytännössä 1600-luvun laajeneva hallintokoneisto vaati paljon ulkomaalaisia, mutta kuningatar Kristiinan aikaa (1644-1654) lukuunottamatta heitä oli vähän korkeissa viroissa.

Kun Eerik XIV:n joukot olivat 1560-luvulla vallanneet Tallinnan, ne saivat haltuunsa kaupungin, joka oli sekä valtakunnan pääkaupunkia Tukholmaa suurempi että kaupallisesti merkittävämpi. Suhteessa Etelä-Suomeen Tallinna ei suinkaan ollut alistettu vieraan valtakunnan osa. Sen rooli Uudenmaan päivittäisessä elämässä oli päinvastoin varsin hallitseva. Uudenmaan kontaktit Viroon olivat 1600-luvun alussa vilkkaammat kuin muualle Manner-Suomeen. Kontaktien vilkkaus perustui paitsi historiallisiin syihin ja Tallinnan asemaan vanhana hansakaupunkina, myös välimatkoihin ja etäisyyksiin. Kuten usein on todettu, esimodernina aikana meri ennemminkin yhdisti kuin erotti. Tallinna oli "lähempänä" Helsinkiä kuin Hämeenlinna, Savosta tai muista Sisä-Suomen kolkista puhumattakaan. Matka Suomenlahden yli oli tuon ajan liikenneoloissa vaivaton, vaikka meriliikenne olikin aina arvaamatonta, ja joskus tärkeiden kuljetusten ainakin väitettiin juuttuneen jäihin.

Viron ja Uudenmaan perinteiset kytkökset leimasivat voimakkaasti Uudenmaan talouselämää ja hallintoa 1500- ja 1600-luvulla. Tallinna oli jatkuvasti tärkeä kauppakumppani, ja lisäksi muun muassa Helsinkiä 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa hallinneella "porvarioligarkialla" oli vahvan balttilais-lyypekkiläiset juuret. Näkyvin tallinnalaissyntyisistä porvareista 1600-luvun alussa oli pormestari, kaupungin toiseksi rikkain mies ja ja rikkaimman miehen lanko Kasper Reijer. Myös useimmat muut vauraista porvareista olivat kotoisin Itämeren muista osista, kuten Lyypekistä.

Kruunun 1610-luvun lopussa aloittama tullinvuokrauspolitiikka liitti Helsingin ja Tallinnan yhteen entistä tiukemmin. Tullitulot olivat valtakunnalle yhä tärkeämpiä, mutta tulleja oli vaikea valvoa, ja ilmeisesti myös Helsingin tulli vuosi kuin seula. Vuonna 1623 Helsingin, Porvoon, Tallinnan ja Narvan meritullit vuokrattiin Tallinnan porvareille 12 000 taalerin vuotuista summaa vastaan. Tallinnalaiset saivat myös yksinoikeuden purjehtia Helsinkiin ja Porvooseen, ja sopimus olikin tallinnalaisille edullinen. Helsinkiläiset puolestaan olivat tullinvuokraukseen tyytymättömiä, vuonna 1626 he valittivatkin "suurta köyhyyttään", johon tallinnalaisten "jumalaton ja epäkristillinen kauppa" oli heidät johtanut. Syynä tyytymättömyyteen ei ollut se, että tallinnalaisia olisi pidetty "ulkomaalaisina" -- kauppakaupunkien välinen kilpailu ja reviiritaistelu oli tuona aikana ankaraa, ja Helsinki ja Porvoo kävivät jatkuvaa sanasotaa toisiaan vastaan ja yrittivät jopa saada toisensa lakkautetuiksi. Tullinvuokrausaikana helsinkiläiset valittivat Tallinnan porvarien imuroivat itselleen kaiken kaupan, jopa talonpoikien kaupankäynnin, sillä pikkutullia kiertääkseen talonpojat kuljettivat kauppatavaransa mielummin Tallinnaan. Tullinvartijana heidän aikanaan toimi Porvoon kihlakunnan lainlukija ja entinen vouti, joka myös itse harjoitti kauppapurjehdusta Tallinnaan, ja joka elämänsä aikaisemmissa vaiheissa oli asunut Virossa skotlantilaisen isäntänsä tiluksilla. Tällainen elämänkaari ja toiminta ei ollut mitenkään poikkeuksellista.

Suomenlahden kauppa ei ollut voimistuvalle kruunulle yhdentekevää, sillä sille oli tärkeää saada hallintaansa Itämerellä käytävä Venäjän-kauppa. Merkantilismin hengessä kruunu pyrki puuttumaan enemmän ja enemmän Suomenlahden kaupunkien kauppaan. 1600-luvun alkupuolella politiikka oli varsin tempoilevaa, mikä näkyi Helsinkiä ja Porvoota koskevissa vaihtelevissa käskyissä. Suurin konkreettinen vaikutus oli kuitenkin 1600-luvun puolivälissä käynnistetyllä komppaniapolitiikalla, jossa esimerkiksi tärkeän tervan myynti käytännössä annettiin Tukholman suurporvariston käsiin. Tämä oli näivettää Helsingin kaupungin kokonaan pois kartalta. Baltian kaupunkien asemasta on esitetty jonkin verran ristiriitaisia käsityksiä. 1600-luvulla niiden asema oli epäedullinen tullipolitiikassa, joka suosi ruotsalaisten tavaroiden maahantuontia muiden kustannuksella. Toisaalta kyllä Ruotsin tarkoituksena 1600-luvulla oli saada täysin haltuunsa Venäjän-kauppa (ohjata se lähinnä Narvaan), ja näin Itämeren kaupunkien kauppiaiden oloja pyrittiin parantamaan.

Edellä esitettyyn on lisättävä, että salakauppa Suomenlahdella oli todennäköisesti yleistäkin yleisempää varsinkin suurvalta-ajan alkupuolella. Talonpoikaispurjehdus Suomenlahdella oli perinteisesti vilkasta, ja vaikka se ei sopinut kruunun merkantilistiseen ideologiaan, sitä ei pystytty kitkemään pois. Niin se oli lopulta sallittava.

Tallinnan huomattava vaikutus Uudenmaan päivittäiseen elämään näkyy selvästi 1600-luvun alussa, kun hallintobyrokratia oli vielä lapsenkengissään.Uudenmaan hallinnollinen asema oli 1600-luvun alussa hämmästyttävän epämääräinen, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että alue oli sotilaallisesti suhteellisen tärkeä ja varsin vilkasliikenteinen. Hämeellä ja Uudellamaalla ei esimerkiksi ollut käskynhaltijaa vuosina 1613--1621. 1500-luvun lopulla Uusimaa oli kuulunut Tallinnan alaisuuteen, ja niin se kuului ilmeisesti edelleen. Tällainen hämäryys on tyypillistä ennen 1620- ja 1630-lukua, jolloin Kustaa II Adolf ja Axel Oxenstierna ryhtyivät menestyksellä rakentamaan hallintokoneistoa, josta tuli ennennäkemättömän tehokas ja jonka toimintaan Ruotsin 1600-luvun suurvalta perustui. Syntyi hallintojärjestelmä, joka kykeni tehokkaasti puristamaan köyhän ja harvaanasutun maan resurssit jatkuvia sotia käyvän valtakunnan käyttöön. 1600-luvun alkupuolella tästä ei vielä ollut tietoakaan.

Tallinnan vaikutus 1600-luvun alussa heijastuu selvästi aikakauden lähdemateriaalista. Suomenlahden yli Tallinnaan purjehtiminen oli täysin arkipäiväistä, jatkuvaa liikennettä. Esimerkiksi Tallinnan käskynhaltijalla, erityisesti 1610-luvulla virassa olleella Knut Clausson Ugglalla oli huomattava vaikutus niin Uudenmaan kaupunkien kuin maaseudunkin elämään. Knut Clausson lähetti jatkuvasti voudeille ohjeita veronkannosta ja käskyjä erilaisten palkkojen sekä korvausten maksamisesta verovaroista. Tämä tosin oli kiellettyä, sillä voutien ei periaatteessa olisi tullut maksaa palkkioita kuin kuninkaan käskyn mukaan. Käskynhaltijat nimitettiin voutien ylimmiksi valvojiksi vasta 1620-luvulla. Ennen sitä käskynhaltijan, voutien sekä armeijan huollosta vastaavien provianttimestarien keskinäiset käskyvaltasuhteet olivat aivan epämääräiset.

Sekavuus antoi veronkannosta vastaaville huomattavan mahdollisuuden omavaltaisuuteen, joten ei ollut ihme, että kuningas sai jatkuvasti harmitella verovarojen salaperäisesti katoavan. Uudenmaan verot olisi periaatteessa pitänyt lähettää Turkuun, mutta käytännössä ne laivattiin suoraan Baltiaan ja käytettiin siellä armeijan tarpeisiin. Verovarojen keruu ja lähettäminen Tallinnaan sujui kuitenkin varsin takkuisesti. Baltian linnoitusten huoltotilanne oli jo 1500-luvun lopulla usein katastrofaalinen, ja 1610-luvulla Tallinnan linnan komentaja Anders Larsson sai nähdä huomattavasti vaivaa, ennen kuin onnistui kovistelemaan Uudenmaan voudeilta vaadittavat verolähetykset nälkiintyneen varuskuntansa tarpeisiin. Huolto-ongelmiin liittyvä materiaali antaa hyvän käsityksen huollon summittaisesta luonteesta. Vuonna 1614 Tallinnan käskynhaltija vaati Porvoon kihlakunnan voutia lähettämään Tallinnaan "niin paljon karjaa, härkiä ja lampaita" kuin Helsingin latokartanossa oli. Paikallisille rahdit saattoivat olla kannattaviakin, mutta ainakaan huonosti käyttäytyviä sotilaita eivät kauppiaat aina mielellään kuljettaneet. Esimerkiksi 1650-luvulla kaksi Tukholmalaista kauppiasta teki valituksen Hämeen-Uudenmaan maaherrasta, joka oli palvelijoineen lyönyt ja haukkunut heitä heidän vastustaessaan nihtien sijoittamista laivaansa.

Tapa, jolla Uudemaan verohallinto toimi, hyödytti usein paikallisia. Se oli joustava, ja korvauksia esimerkiksi edestakaisin kulkevien joukkojen aiheuttamista tuhoista voitiin maksaa kätevästi. Käskynhaltija Knut Clausson kiinnitti usein voudin huomion tällaisiin asioihin. Kustaa II Adolfia tilanne ei kuitenkaan miellyttänyt. Kun verohallintoa ryhdytiin uudistamaan, myös Porvoon ja kihlakunnan ja Tallinnan symbioosi pyrittiin purkamaan.

Tallinna oli Tukholman silmissä mitä ilmeisemmin liian vahva, liian Tukholmasta riippumaton keskus, jotta sen suuri vaikutusvalta Uudellamaalla olisi hyväksyttävää. Poliittisesti Baltia oli varsin uhkaava: Kaarlen vastustajat pakenivat sinne 1600-luvun alussa, ja kruunu saattoi hyvin pelätä puolalaismielisten vaikutteiden leviävän Uudellemaalle Tallinnan kautta. Lisäksi kruunun käskyt, jotka lähetettiin Tukholmasta, samoin kuin Turusta lähetetyt kirjeet, ikään kuin hukkuivat Tallinnan vaikutuksen alle. Matka esimerkiksi Helsingistä Turkuun oli huomattavasti pitempi kuin Helsingistä Tallinnaan. Turusta matkaan piti lähettää ratsain kulkeva viestinviejä, mutta Helsingin ja Tallinnan välillä purjehti jatkuvasti kauppiaita, talonpoikia, armeijan väkeä ja kruunun loputtomien rahtien kuljettajia, joiden mukana viestit saattoi lähettää. Jatkuvasti Suomenlahden yli purjehtivat kauppiaat olivat tärkeitä informaation välittäjiä. Kaarle-herttuan saavutettua lopullisen voiton vastustajistaan tiedon tallinnalaisten mukautumisesta hänen valtansa alle toi Viipuriin muuan suolakauppias. Tallinnan tai Tukhoman vaikutuksesta puhuttaessa on selvää, että kysymys on keskusten suhteesta periferiaan tai puoliperiferiaan, ei kansallisista kysymyksistä. Kehittymässä olleen hallintokoneiston kiemuroihin kuului, että kruunun paikallishallinto saattoi pelata enemmän yhteen paikallisten kuin kruunun kanssa. Baltian linnoituksia hallinnoivat paljolti suomalaiset ja ruotsalaiset, mutta se ei millään muotoa tarkoittanut sitä, etteikö Tallinnasta olisi voinut olla Tukholman kanssa kilpaileva keskus, myös hallinnollisesti, ei ainoastaan taloudellisesti.

Uudenmaan suhde Viroon oli vanhojen kontaktien lämmittämä ja symbioottinen. Vaikka Suomi kuuluikin "oikeaan" Ruotsiin, ei Baltian provinssien suhde siihen ollut mitenkään alisteinen, varsinkaan taloudellisessa mielessä. Alueen eliitti oli tiukasti verkostoitunut keskenään ja pyöritti taloutta ja hallintoa luontevasti Suomenlahden molemmilla rannoilla. Ruotsin itään ja kaakkoon painottunut ulkopolitikka lisäsi tämän alueen merkitystä ja näiden eliittien valtaa, jolla vielä 1600-luvun alun hallinnollis-dynastisen epäselvyyden aikana oli paljolti paikallinen rooli. 1600-luvulla kruunun vallan kasvaessa vallan ainoaksi lähteeksi tuli entistä selvemmin hovi ja paikallisuuden merkitys väheni kaikkialla maakuntien ja niiden eliittien kääntyessä kohti Tukholmaa. Suomenlahdella tätä vaikutusta lisäsi ulkopolitiikan painopisteen kääntyminen toisaalle, etelään. Hallinnollisesti Uusimaa määriteltiin tiukasti kuuluvaksi Suomeen ja Häme ja Uusimaa saivat yhteisen maaherran. Vanhat kontaktit Baltiaan eivät kadonneet, mutta ainakin tutkimieni sukujen perusteella näyttää siltä, että niiden merkitys eliittien valtapoliikassa väheni.

Kirjallisuutta:

• Allardt, A, Borgå sockens historia. Borgå 1925.
• Antell, Kurt, "Arvid Tönnesons underkastelse". Historisk Tidskrift för Finland (HTF) 1932.
• Antell, Kurt, Pernå sockens historia I. Helsingfors 1956.
• Anthoni, Erik, Till avveckilingen av konflikten mellan hertig Carl och Finland I. Konfliktens uppkomst och hertigens seger. Helsingfors 1935.
• Anthoni, Erik, Konflikten mellan hertig Karl och Finland. Avvecklingen och försoningen. Helsingfors 1937.
• Attman, Artur, Den ryska marknaden i 1500-talets baltiska politik 1558-1595. Lund 1994.
• Karonen, Petri, Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809. Juva 1999.
• Korhonen, Arvi, Hakkapeliittain historia I-II. Helsinki 1939 ja 1943.
• Lappalainen, Mirkka, Botved Hansson ja valta. Mahtimies, paikallinen eliitti ja kruunun kontrolli Porvoon kihlakunnassa 1600-luvun alussa. Painamaton pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston historian laitos 1998.
• Lappalainen, Mirkka, "Den lokala eliten och uppkomsten av maktstaten. Egenmäktiga ämbetsmän och svag kunglig överhöghet i det tidiga 1600-talets Finland". HTF 2000.
• Lilijedahl, Ragnar, Svensk förvaltning i Livland 1617-1634. Uppsala 1933.
• Lindström, Dag, "Statsbildningsprocesser och handel i Östersjöområdet ca 1500-1700". Rapport I. Norden og Baltikum. Det 22. nordiske historikermøte, Oslo 13.-18. august 1994. Oslo 1994.
• Loit, Alexander, "Die baltischen Länder im schwedischen Ostseereich". A. Loit, H. Piirimäe (Hrsg.) Die schwedishen Ostseeprovinzen Estland und Livland im 16.-18. Jahrhundert. Studia Baltica Stockholmiensia 11. Uppsala 1993.
• Loit, Alexander, "Estland under den svenska tiden 1561-1710". Kirjassa Estland och Sverige (toim. Anne-Marie Dahlberg ja Toomas Tamla). Tallinna 1993.
• Naber, Jaak, Motsättningarnas Narva. Statlig svenskhetspolitik och tyskt lokalvälde i ett statsreglerat samhälle, 1581-1604. Opuscula Historica Upsaliensia 15. Uppsala 1995.
• Nováky, György, "Handeln, Produktionen och Staten i Östersjö-Området 1500-1700". Rapport I. Norden og Baltikum. Det 22. nordiske historikermøte, Oslo 13.-18. august 1994. Oslo 1994.
• Nuorteva, Jussi, Suomalaisten opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista 1640. Helsinki 1997.
• Sjödell, Ulf, Infödda svenska män av ridderskapet och adeln. Skrifter utgivna av vetenskapssocieten i Lund. Västerås 1976.
• Suolahti, Eino E., "Vantaan Helsinki". Teoksessa Helsingin kaupungin historia I. Helsinki 1950.

mirkka.lappalainen@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle