Historiallisia Papereita 7:
Keskiajan kulttuuripiireistä uuden ajan valtakuntiin

Kerjäläisveljestöjen saapuminen Itämerelle

Mikko Piippo

ISSN 1456–8055

Kerjäläisveljestöjen, fransiskaanien ja dominikaanien, saapuminen Itämeren alueelle 1200-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana on kiinnostava teema, joka sivuaa monin tavoin ajan muita kulttuuri- ja myös sosiaalihistoriallisia ilmiöitä. Sitäkin yllättävämpää on, että aihe on historiantutkimuksessa jäänyt lähes täysin vaille huomiota; merkittävän poikkeuksen tästä muodostaa kuitenkin Jarl Gallénin vuonna 1946 ilmestynyt väitöskirja, joka käsitteli dominikaaniveljestön varhaista ekspansiota Itämeren alueelle. Fransiskaanien historia Itämeren alueella on ollut vielä harvemmin modernin tutkimuksen kiinnostuksen kohteena kuin dominikaanien historia alueella. Tässäkin suhteessa yksi kiintoisimmista tutkimuksista on Gallénin käsialaa; nimittäin hänen postuumisti julkaistu teoksensa Det "Danska itinerariet". Franciskanskt expansionsstrategi i Östersjon, jonka keskeinen sisältö valitettavasti koskee 1200- ja 1300-lukujen taitetta, johon en tule esitelmässäni puuttumaan. Muutoin tutkijat ovat käsitelleet fransiskaanien historiaa lähinnä paikallis-, erityisesti kaupunkihistoriallisena ilmiönä. Sen paremmin dominikaanien kuin fransiskaanien merkitystä kulttuuri- tai yhteiskuntahistorian kannalta ei ole juurikaan pohdittu. Tämän vuoksi seuraava onkin lähinnä luonnoksenomainen esitys kerjäläisveljestöjen varhaisvaiheista Itämeren alueella ja tematiikkaan liittyvistä keskeisistä kysymyksistä -- kattavuuteen eri kysymysten käsittelyssä molempien sääntökuntien osalta en edes pyri.

Saarnaajaveljistö Skandinaviassa

Dominikaanien sääntö hyväksyttiin ensiksi Toulousessa vuonna 1215; paavillinen vahvistus tuli vuodenvaihteessa 1216-1217. Veljeskunnan säännöksi omaksuttiin augustiinolaissääntö, joka sopi Dominicuksen tarkoitukseen keskittyä sielujen pelastamiseen saarnatoiminnan avulla. Jo olemassa olevista säännöistä Augustinuksen nimissä kulkeva sääntö sopi tarkoitukseen parhaiten, sillä se painotti henkilökohtaista köyhyyttä ja veljellistä hyväntekeväisyyttä. Edelleen se oli luonteeltaan apostolinen sääntö painottaessaan apostolien yhteiselämää. Lisäksi sääntö oli riittävän joustava mukautettavaksi uusiin tarkoitusperiiin. Keskeinen sääntöuudistus, jonka dominikaanit tekivät, oli luopuminen luostarisäännöille ominaisesta paikallaanpysymisen periaatteesta, stabilitas loci. Tämän tilalle periaatteeksi omaksuttiin ajatus veljeskunnassa pysymisestä, stabilitas ordinis. Luopuminen paikallaanpysymisen ideaalista mahdollisti niin dominikaaneille kuin saman ideaalin omanneille fransiskaaneillekin nopean levittäytymisen ympäri Kristikuntaa.

Dominikaanien ekspansio käynnistyi elokuussa 1220, jolloin veljet hajaantuivat ryhmittäin Toulousesta eri puolille Eurooppaa. Jo vuonna 1228 sääntökunta jakautui hallinnollisesti kahteentoista provinssiin, jotka olivat Espanja, Provence, Ranska, Lombardia, Rooma, Unkari, Germania, Englanti, Puola, Skandinavia, Kreikka ja Pyhä Maa. Kaikista mainituista provinsseista oli edustajia jo vuoden 1228 yleiskapitulissa, joka oli sääntökunnan korkein päättävä elin. Vuoteen 1241 asti sääntökunnassa kuitenkin tehtiin ero kahdeksan pääprovinssin ja neljän vähäisemmän provinssin välillä; Puola, Dacia eli Skandinavia, Kreikka ja Pyhä Maa eivät olleet päätöksenteossa oikeutettuja äänestämään yhtä suurella äänimäärällä kuin muut provinssit. Myöskään provinssien esimiehet eivät osallistuisi mahdollisen sääntökunnallisen interregnumin aikana päätöksentekoon.

Yleiskapituli oli merkittävä instituutio myös dominikaaniekspansion kannalta, sillä vain se saattoi antaa luvan uudelle paikkakunnalle asettumiseen. Esimerkiksi vuonna 1240 kapituli antoi luvan perustaa Skandinaviaan kaksi uutta taloa. Daciaan dominikaanit perustivatkin 15 ensimmäisen vuoden aikana vain seitsemän taloa. Näiden sijainnista käy kuitenkin ilmi, että tavoitteensa oli levittäytyä mahdollisimman laajasti Pohjoismaiden avainkohtiin. Ensimmäinen talo perustettiin vuonna 1223 Lundiin, joka oli paitsi arkkipiispanistuin, myös priimaksen hiippakunta. Ensimmäinen kauppakaupunkiin perustettu talo sijaitsi Ribessa (1228). Vuoteen 1237 mennessä saarnaajaveljestö oli saapunut jo Roskildeen, Visbyyn, Nidarokseen, Skänningeen ja Sigtunaan. Kahta vuotta myöhemmin (1239) seurasi kuusi piispanistuinkaupunkia Tanskassa ja yksi Ruotsissa. Tallinnaan perustettiin talo vuonna 1248 ja Suomeen saavuttiin vuonna 1249.

Jo ennen sääntökunnan perustamista oli myös itse Dominicus ollut tekemisissä Skandinavian kanssa. Vuonna 1203 antoi nimittäin Kastilian kuningas Ferdinand VIII tehtäväksi Osman piispalle, Diego Acebeslaiselle tehtäväksi lähteä Tanskaan järjestämään puolisoa hänen pojalleen. Piispa Diegon seurueeseen kuului myös Dominicus. Kosioretki kaukaiselle Tanskanmaalle oli menestyksekäs, sillä toivottu aatelisneito suostui avioitumaan Kastilian prinssin kanssa. Avioliittoon vihkiminen suoritettiin saman tien, sijaissulhasta apuna käyttäen. Näin sekä Diego että Dominicus saattoivat palata takaisin Kastiliaan menestyksekkäästä retkestä kertoen.

Ilo osoittautui kuitenkin ennenaikaiseksi, kun Diego ja Dominicus palasivat keväällä 1205 Tanskaan. Tuolloin mukana oli jo suurempi matkaseurue, sillä retken tarkoituksena oli tuoda jo avioitunut aatelisneito Kastiliaan puolisonsa luokse. Tämän vaiheen osalta lähteemme ovat hiukan epämääräisiä, sillä emme tiedä varmasti, mistä syystä avioliittohanke kariutui.

Ilmeisesti Kastilian prinssille lupautunut neito oli joko kuollut tai päättänyt jättää maallisen elämän, ja siirtyä luostariin. Tähän viittaisi se, että Diego ja Dominicus jatkoivat Tanskasta matkaansa kohti Roomaa, jossa he oleskelivat myös tammikuussa 1206. Tuolloin paavi Innocentius III osoitti Pohjoismaihin joukon kirjeitä, joista yksi on kannaltamme erityisen kiinnostava. Tässä kirjeessä paavi esittää Lundin arkkipiispa Anders Sunenpojalle vastauksensa kysymykseen, joka käsitteli jo avioituneen naisen oikeutta antaa luostarilupaus. Paavi Innocentius III totesi luostarilupauksen olevan pätevä, vaikka puolisolta ei oltu kysytty lupaa asiassa. Ilmeisesti kirje liittyy Diegon ja Dominicuksen toimintaan avioliittovälittäjinä; täyttä varmuutta asiasta ei lähdeaineiston puutteellisuuden vuoksi voitane saavuttaa.

Kannaltamme on kuitenkin kiinnostavaa, että myös itse Dominicus vieraili peräti kahteen otteeseen Lundissa. Tuohon aikaanhan Lund oli paitsi Tanskan kirkollinen keskus, myös merkittävä koko Pohjoismaiden kirkkohallinnon kannalta. Hampurin - Bremenin arkkihiippakunnan vanhat lähetysalueet oli 1100-luvun kuluessa organisoitu muutamassa vaiheessa uudelleen niin, että vasta käännytetyistä norjalaisista ja ruotsalaisista alueista oli muodostettu omat kirkkoprovinssinsa Trondheimin ja Uppsalan arkkipiispojen alaisuuteen. 1150-1160-luvuilla muodostetut uudet provinssit kuitenkin alistetttiin ainakin muodollisesti Lundin arkkipiispan primaattialueeseen kuuluviksi. Lundin arkkipiispalla oli myös paavillisen legaatin valtuudet kaikkien kolmen pohjoismaisen kirkkoprovinssin alueella.

Lienee selvää, että Dominicus, joka vieraili kaksi kertaa Lundissa, tutustui myös muiden arkkipiispalle alistettujen provinssien hengelliseen elämään ja kristinuskon ongelmiin alueella. Juuri Diegon ja Dominicuksen pohjolanmatkojen aikana arkkipiispa Anders Sunenpoika oli organisoimassa lähetystyötä Liivinmaan ja Viron pakanoiden keskuudessa. Ilmeisesti tässä yhteydessä he vakuuttuivat siitä, että alueella suoritettavalla lähetystyöllä olisi laajempaakin merkitystä koko kristikunnan kannalta. Tämä tuntuu todennäköiseltä erityisesti viittätoista vuotta myöhemmin Dominicuksen aluetta kohtaan osoittaman mielenkiinnon valossa.

Jarl Gallén ajoitti dominikaanisen Skandinavian syntyneen 15. elokuuta 1219, jolloin Tanskan saarnaajaveljien kronikka kertoo Simeon Ruotsalaisen ja Nikolaus Lundilaisen liittyneen sääntökuntaan Bolognassa. Itse Dominicuskin oleskeli elokuussa 1219 kaupungissa ja todennäköisesti tutustui myös henkilökohtaisesti uusiin sääntökuntalaisiin. Mahdollisesti jo tässä vaiheessa hän ajatteli, että veljekset oli lähetettävä Ruotsiin. Niin dominikaanit kuin fransiskaanitkin saapuivat Pohjoismaihin vaiheessa, jossa kirkollinen organisaatio oli jo lähes vakiintunut hiippakuntatasolla. Kristinusko oli saapunut alueelle jo aikaisemmin, olkoonkin, että varsinkaan syrjäseuduilla uusi uskonto ei liene ollut kovin tunnettua.

Fransiskaanit Pohjolassa

Fransiskaanien leviäminen Pohjoismaissa eteni voimakkaasti vaiheittain.1 Dacian provinssiin perustettiin 1200-luvun kuluessa 34 konventtia, 1300-luvulla ei ensimmäistäkään, 1400-luvulla 14; yhteensä siis 48 konventtia. Uusien konventtien perustaminen oli eräissä tapauksissa selvästi yhteydessä kaupungistumisprosessiin. Useimmat konventeista perustettiin jo varhaisempiin kaupunkeihin, erityisesti piispanistuimiin. 20 piispanistuimesta 15:ssä oli dominikaanikonventti; 13:ssa fransiskaanikonventti. yhdeksässä tapauksessa oli molempien konventti kaupungissa. Monet konventeista perustettiin jopa piispain ja tuomiokapitulien aloitteesta, näin esim. Ribe (1232) ja Lund (1238).

Näiden lisäksi on tapauksia, joissa konventin perustaminen on yhteydessä kaupungin muodostumisen kanssa, tai jopa edelsi tätä. Valitettavasti lähteet eivät aina mahdollista kaupunkien urbanisoitumisen ajoittumista. Kuitenkin kohtuullisella varmuudella voidaan osoittaa, että 13 fransiskaanikonventtia perustettiin joko kaupungin syntyvaiheiden aikana tai jopa tätä ennen, näin varsinkin Ruotsissa. Hyvä esimerkki yhteydestä on Jönköping, jonne Maunu Ladonlukko perusti konventin vuonna 1283 ja seuraavana vuonna kaupungin perustamiskirjeessä määrättiin P. Franciscuksen ja P. Antonius Padovalaisen juhlapäivät kaupungin markkinapäiviksi.

Kerjäläisveljestöt Itämeren etelä- ja kaakkoisrannikoilla

Tilanne Itämeren etelärannikoilla poikkesi suuresti Pohjoismaisten tilanteesta paitsi mendikanttiekspansion, myös yleisen kulttuuri-, yhteiskunta- ja poliittisen historian kannalta. Vielä 1100-luvun alussa Elbe ja Saale muodostivat saksalaisasutuksen itärajan, jonka itäpuolella asui paitsi pakanallisia kansoja, myös kristittyjä, mutta poliittisesti epäyhtenäisiä puolalaisia. Seuraavien kahden vuosisadan aikana saksalaisasutus levisi näiden kustannuksella jatkuvasti kohti itää. Pitkälti rauhanomaisen levittäytymisen kaavasta poikkesivat lähinnä vuoden 1147 vendiristiretki sekä Preussin ja Baltian valloitus 1200-luvulla. Pääsääntöisesti saksalaistuminen tapahtui kuitenkin niin saksalaisten kuin slaavilaistenkin hallitsijoiden kutsuessa saksalaisporvaristoa ja talonpoikia asuttamaan harvaan asuttuja territorioita.

Dominikaanien toiminta itäisessä Euroopassa käynnistyi slaavilaisten veljien toimesta. Jo vuoden 1221 yleiskapituli lähetti puolalaiseen aatelissukuun kuuluneen veli Hyacinthuksen Krakovaan aloittamaan lähetystyötä slaavien keskuudessa. Vuoteen 1228 mennessä Polonian provinssiin kuului taloja Krakovan lisäksi Prahassa, Sandomierzissä, Breslaussa ja Camminissa. Myös Saksan fransiskaanit olivat perustaneet vuoteen 1250 mennessä joukon konventteja Itämeren rannoille sekä saksalaisasutuksen alueelle. Toisin kuin dominikaanien tapauksessa, oli fransiskaanien toiminta alueella siis käynnistetty Saksasta käsin. Saxonian provinssin ministerinä vuosina 1232-1239 toiminut, paremmin Mongoliaan kohdistuneesta matkastaan tunnettu Johannes de Plano Carpino lähetti ensimmäiset minoriitit, jotka ilmeisesti olivat lähinnä saksalaisia, kohti Böömiä, Unkaria ja Puolaa.

Fransiskaanien lähetystyö Itä-Euroopassa käynnistyi siis vuosikymmentä myöhemmin kuin dominikaanien. Krakovan talo perustettiinkin vuonna 1237, eli viisitoista vuotta dominikaanien Hyacinthuksen saapumisen jälkeen. Böömin provinssi, johon myös Puola kuului, perustettiin vasta vuonna 1239. Jatkossakin saksalaisvaikutus Böömin provinssissa pysyi voimakkaana, ja siten fransiskaanit olivat myös selkeästi saksalaismielisempiä kuin alueen dominikaanit.

Kerjäläisveljestöjen saapuminen Itämeren etelärannikoiden vielä pakanallisille ristiretkialueille poikkesi heidän saapumisestaan Itämeren alueen kristittyjen kansojen keskuuteen. Jo Preussin piispa Kristian (1215-1245) oli toiminut lähetystyöntekijänä pakanallisten preussilaisten keskuudessa v. 1205/06-1220. Kristinuskoon jo kääntyneet preussilaiset kuitenkin luopuivat puolalaisekspansion pelossa kristinuskosta. Tämä puolestaan mahdollisti kanonisen oikeuden mukaan sotatoimien käynnistämisen pakanoita vastaan, sillä kristittyjä, lähetystyötä ja käännynnäisiä oli suojeltava tarvittaessa aseinkin. Puolalaisten epäonnistuneen sotaretken jälkeen Masovian herttua Konrad pyysi apua Saksalaiselta ritarikunnalta v. 1225/1226 herttuakuntaa ahdistelevien pakanoiden alistamiseksi. Ritarikunta aloitti Preussin valloittamisen vuonna 1230, pian se laajensi toimintansa myös Liivinmaan suuntaan. Vuonna 1236 ritarikunta yhdistyi Riian piispa Albertin (1198-1229) vuonna 1202 perustaman Kalpaveljestön kanssa. Tämän jälkeen ritarikunnan tehtävänä oli luoda Koillis-Eurooppaan riittävän rauhalliset olot, jotta lähetystyö alueella voisi jatkua turvallisesti. Kesti kuitenkin vuosikymmeniä, ennen kuin saksalaisvalta alueella oli varmistettu ja paikallinen alkuperäisväestö edes nimellisesti käännytetty kristinuskoon.

Kerjäläisveljestöille oli merkittävä osa tässä prosessissa, toisaalta sotajoukkojen kokoajana, toisaalta valloitetuilla alueilla tapahtuvan käännytystyön suorittajina. Jo paavi Gregorius IX antoi 17. syyskuuta 1230 bullalla Cum misericors dominikaaneille tehtäväksi saarnata Preussiin kohdistuvan ristiretken puolesta Magdeburgin ja Bremenin kirkkoprovinsseissa, sekä lisäksi Pommerissa, Määrissä, Lusatiassa, Holsteinissa ja Gotlannissa. Bulla annettiin vain päivää myöhemmin, kuin bulla, jolla paavi privilegioi Saksalaisen ritarikunnan toimimaan Preussissa. Ritarikunnan ja dominikaanien saamien kirjeiden synnyn yhtenäisestä taustasta kertoo myös se, että jo bullan tekstin mukaan itse Hermann Salsalainen, Ritarikunnan suurmestari, oli pyytänyt dominikaaneja ottamaan ristiretkisaarnaamisen tehtäväkseen. Tämä bulla oli yksi ensimmäinen kahdeksastakymmenestä samankaltaisesta mandaatista, joita seuraavat paavit julkistivat tukeakseen valloitustoimintaa alueella.

Fransiskaanit saivat paavilta samankaltaisen toimeksiannon vasta neljännesvuosisataa myöhemmin. Tuolloin Puolan ruhtinaat olivat ritarikunnan menestyksen innoittamana suunnittelemassa omaa ristiretkeään pakanallisia naapureita vastaan (v. 1255). Paavi Aleksanteri IV määräsikin fransiskaaniveli Bartholomeus Böömiläisen saarnaamaan ristiretkeä liettualaisia ja jadzwingejä vastaan. Saksalainen ritarikunta käytti diplomaattisia kanaviaan, ja onnistui Roomassa estämään tämän kilpailevan hankkeen. Fransiskaaneja ei kuitenkaan vapautettu ristiretken saarnaamisesta, heidän tuli kuitenkin jatkossa toimia ritarikunnan hyväksi.

John Freedin mukaan on helppo selittää, miksi dominikaanit sekaantuivat alueen ristiretkiin fransiskaaneja aikaisemmin. Kun Preussiin suuntautunut sotaretki alkoi vuonna 1230, dominikaanit olivat jo varmistaneet toimintansa Puolan alueella ja sikäläiset prioraatit toimivat keskuksina uusien alueiden organisoimiseksi. Jo vuonna 1227 Danzigin dominikaaniprioraatti oli perustettu lähetystyön keskukseksi. Tuolloin fransiskaanit eivät olleet vielä saapuneet edes Elbelle; vuonna 1230 Magdeburg oli itäisin fransiskaanikeskus. Freed esittää myös, että 1220- ja 1230-luvuilla minoriiteilta puuttui vielä koulutettua väkeä ja kontakteja Saksan ritaristoon. Edelleen, dominikaaniveljeskunta jatkoi toiminnallaan Dominicuksen omaa kiinnostusta aluetta kohtaan. Osman piispa Diego ja P. Dominicushan olivat alun perin aikoneet lähteä nimenomaan Baltian alueelle lähetystyöhön. Siten oli luonnollista, että Gregorius IX antoi alueella toimimisen nimenomaan dominikaanien tehtäväksi. 1240-luvulla minoriitit olisivat jo olleet valmiita toimimaan alueella, mutta ongelmat Fredrik II:n kanssa olivat tuolloin heikentäneet myös ritarikunnan ja kuurian suhteita. Näiden syiden johdosta fransiskaaniveljeskunta sai toimeksiannon vasta Hohenstaufien kukistumisen jälkeen.

Ristiretkisaarnoja tutkinut Christoph Maier ei kuitenkaan usko selitystä, että fransiskaanit eivät osallistuneet toimintaan sen varhaisvaiheissa siksi, että sääntökuntaan ei kuulunut vielä riittävästi ministeriaali- ja aatelissukuisia jäseniä. Tämänkaltaisten kontaktien puuttuminen ei olisi hänen mukaansa estänyt propagandaa olemasta tehokasta, sillä ristiretket olivat muutoinkin näiden yhteiskuntaryhmien suosiossa. Lisäksi fransiskaanit olisivat saattaneet monilukuisempina olla jopa dominikaaneja tehokkaampia keräämään rahaa ristiretkihankkeen tukemiseksi. Pikemminkin kyseessä oli Maierin mukaan se, että minoriitit levittivät keisarikunnassa hallitsijasuvun vastaista propagandaa. Tämä teki heidät epäsopiviksi propagoimaan aateliston keskuudessa ristiretkiä. Lisäksi P. Franciscuksen translaatio vuonna 1230 oli ajanut sääntökunnan sen ensimmäiseen vakavaan sisäiseen kriisiin, sillä monet veljet pitivät tuolloin Assisiin rakennettavan uuden kirkon rakentamista Franciscuksen ideaalien pettämisenä. Näin fransiskaanit eivät näyttäneet lainkaan sopivalta sääntökunnalta huolehtimaan kesällä 1230 toisesta laajasta propagandarintamasta. Vasta 1260-luvulla, kun kristinusko kohtasi alueella vakavampia uhkia, tulivat ensimmäiset minoriitit mukaan ristiretkisaarnaamiseen.

Käännytystoiminta Baltiassa

Valloitusalueiden rauhoituttua riittävästi, saattoivat veljestöt aloittaa saarnatoimintansa. Jo heinäkuun yhdeksäntenä vuonna 1231 Gregorius IX käski Pomesanian asukkaita pysymään uskollisena kristinuskolle, jonka he olivat vastaanottaneet keskuudessaan toimivilta dominikaaneilta. Kerjäläisveljestöjen rooli ritarikunnan alueilla muodostui merkittäväksi syistä, jotka johtuivat ritarikunnan luonteesta. Ritarikunnalla oli pappeja omasta takaa, mutta näiden tehtävänä oli ensi sijassa huolehtia veljeskunnan omista jäsenistä. Ritarikunta ei kuitenkaan suvainnut alueella benediktiiniläisiä, sistersiläisiä tai premonstratenssiluostareita, jotka olisivat kilpailleet samoista taloudellisista resursseista ritarikunnan kanssa. Tämän vuoksi Preussissa oli muuhun saksankieliseen Eurooppaan verrattuna erittäin vähän luostareita ja papistoa eikä käännytysalueella riittänyt papistoa kastamaan ja opettamaan käännynnäisiä. Siten lähetystyö jäi 1200- ja 1300-luvuilla lähinnä dominikaanien ja fransiskaanien tehtäväksi.

Mendikantteja nimitettiin myös piispoiksi alueelle. Keskiajalla oli tavallista perustaa vasta käännytetyille alueille uusi hiippakunta mahdollisimman nopeasti, niin että lähetystoimintaa voitiin jatkaa paikallisen piispan johdolla. Siten Wilhelm Modenalaisen piti jakaa Preussin hiippakunta kolmeksi hiippakunnaksi ja nimittää näihin dominikaaneja piispoiksi. Kristian-piispan vastustuksen takia tämä kuitenkin tapahtui vasta vuonna 1243. Vuoteen 1273 mennessä Preussin hiippakunnissa toimi yhteensä kolme dominikaania ja kaksi fransiskaania piispoina, Liivinmaalla kaksi fransiskaania ja yksi dominikaani. Myös Suomessa dominikaanien vaikutus oli jo tässä vaiheessa voimakasta, mistä osoittaa Tuomas-piispan yhteydet dominikaanijärjestöön.

Yhteenveto

Kerjäläisveljestöjen saapuminen Itämeren alueelle on monin tavoin kietoutunut yhteen 1200-luvun alkupuoliskon poliittisen ja yhteiskuntahistoriallisen kehityksen kanssa. Dominikaanien ja Fransiskaanien toimintaa Saksassa tutkinut John Freed toteaakin seuraavaa sääntökuntien saapumisesta alueelle:

"Näin fransiskaanit ja dominikaanit näyttelivät merkittävää osaa Elben itäpuolisten alueiden saksalaistumisessa ja kristillistymisessä. Veljet palvelivat saksalaisasutuksen hengellisiä tarpeita, toimivat paikallisen pakanallisen väestön keskuudessa, keräsivät ristiretkiarmeijoita avustamaan saksalaista ritarikuntaa Preussin ja Liivinmaan valloituksessa, ja palvelivat piispoina uusissa Koillis-Euroopan hiippakunnissa. Erityisen tarpeen heidän toimintansa oli uusissa, entisille pakana-alueille perustetuissa saksalaiskaupungeissa Elben ja Oder-Neissen välillä sekä itäisellä Baltian rannikolla. Näin kerjäläisveljestöjen ekspansion jatkuminen Saksassa vuoden 1250 jälkeen voidaan liittää Elben itäpuolisten alueiden asteittaiseen saksalaistumiseen sekä Etelä-Saksan myöhäiseen kaupungistumiseen."

Havainnot pitävät osin paikkansa myös Pohjoismaiden suhteen. Myös Pohjoismaissa kerjäläisveljestöjen leviäminen tapahtui rinta rinnan käynnistyvän kaupungistumisen kanssa (olkoonkin, että kaupungit olivat tuonkin ajan mittapuun mukaan vielä melko vaatimattomia). Kerjäläisveljestöjen ekspansioaika oli myös Pohjoismaissa, varsinkin etäisemmillä alueilla kuten Suomessa, edelleen lähetyskautta. Näin kaikkialla Itämeren alueella kerjäläisveljestöjen tulo liittyi eri tavoin alueen liittymiseen eurooppalaiseen katoliseen ja latinalaiseen kulttuuripiiriin.

Viite

1. Lähteemme fransiskaanien varhaishistoriasta Pohjolassa ovat varsin vähäisiä. Kaupunkikronistiikan puuttuessa tärkein lähteemme on Peder Olsonin laatima kronikka. Eräät muutkin kronikat antavat tiedonmurusia, esimerkiksi Eerikin kronikka kertoo viiden fransiskaanikonventin perustamisesta Maunu Ladonlukon aikana ja norjalainen Hakon Hakoninpojan saaga mainitsee kahden konventin perustamisen. (Takaisin tekstiin.)

mikko.piippo@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle