Historiallisia Papereita 4:
Suvaitsevaisuus

Rooma – avoin kaupunki?

Uskonnollisen suvaitsevaisuuden rajat tasavallan ajan Roomassa

Marja-Leena Hänninen

ISSN 1456–8055

"Minun esi-isäni, joista vanhin, sabiinilaissyntyinen Clausus, tuli samaan aikaan Rooman kansalaiseksi ja patriisiksi, kehottivat minua noudattamaan samanlaista politiikkaa siirtämällä Roomaan kaikki erinomainen ihmisaines, mistä tahansa se löytyykin. Tiedän, että Juliusten suku on kotoisin Albasta, Coruncaniusten Cameriumista, Porciusten Tusculumista. Jättäen varhaishistorian syrjään, Etruriasta, Lucaniasta ja koko Italiasta on otettu senaatin jäseniä. Lopulta siirrettiin Italia Alpeille asti niin etteivät vain yksityiset henkilöt vaan kokonaiset maat ja kansat yhdistyivät roomalaisiksi... Hyvät senaattorit, kaikki, minkä uskomme nyt olevan erittäin vanhaa, on aikoinaan ollut uutta." (Tacitus, Annales 11.24)

Ylläoleva katkelma keisari Claudiuksen Rooman senaatissa pitämästä puheesta (Tacituksen mukaan) kuvaa hyvin sitä, millaiseksi roomalaiset halusivat nähdä historiansa: laajentuva Rooma menestyy omaksumalla parhaat vaikutteet muilta kansoilta ja toivottamalla kyvykkäät ulkomaalaiset tervetulleiksi Roomaan. Rooman laajetessa roomalaisuuden piiriin tuli yhä uusia alueita ja kansoja. Näin roomalaisuus levisi, ja toisaalta Roomaan tuli jatkuvasti vaikutteita uusilta kansoilta. Kaikkia vieraita vaikutteita ei yksiselitteisesti hyväksytty, mutta tietoista yhtenäistämispolitiikkaa alettiin harjoittaa vasta keisarikaudella.

Roomalaiset siis halusivat antaa itsestään kuvan avoimena kansana, johon vieraat olivat tervetulleita. Tämä näkökulma jättää tietysti huomiotta Rooman valtakunnan laajenemisen vähemmän kauniin puolen, muiden kansojen alistamisen.

Roomalaisten suhdetta vieraisiin kansoihin, tapoihin ja kultturisiin vaikutteisiin on itse asiassa vaikea määritellä yksiselitteisesti. Ensinnäkin roomalaiset katsoivat itsekin tulleensa Italiaan muualta, sillä he pitivät itseään troijalaisten jälkeläisinä. Roomalaisnaiset puolestaan olivat ryöstettyjen sabiinittarien jälkeläisiä. Toiseksi, roomalaiset elivät alunperinkin rinnan tai ainakin läheisissä kosketuksissa etruskien, muiden latinalaisten kansojen ja Etelä-Italian kreikkalaisten kanssa. Ajatus vieraista vaikutteista puhtaasta roomalaisuudesta onkin käytännössä mahdoton.

Johtuiko roomalaisten avoimuus vieraille vaikutteille kuitenkaan siitä, mitä nykyään kutsuttaisiin suvaitsevaisuudeksi, vai oliko kyse jostakin aivan muusta? Suvaitsevaisuus on roomalaisessa kontekstissa itse asiassa paradoksaalinen käsite, poliittisena tai kansalaishyveenä sitä ei tunnettu. Roomalaisten suhde vieraaseen oli pikemminkin käytännöllinen kuin joidenkin määriteltyjen eettisten periaatteiden mukainen. Kaikki, mistä oletettiin olevan hyötyä Rooman menestykselle, otettiin vastaan -- ihmiset, tavat ja tekniset uudistukset. Roomalaisten menestyksen syynä onkin usein pidetty heidän kykyään omaksua vastustajiensa parhaat ominaisuudet, aseet ja niin edelleen.

Siirtolaisuus ja kansalaisoikeuksien myöntäminen olivat poliittisia kysymyksiä, mutta tasavallan ajan Rooman tapoja, kulttuuria ja uskontoa sääteli eräänlainen kirjoittamaton laki, mos maiorum eli esi-isien traditio, joka oli samalla sallitun ja hyväksytyn määre. Mos maiorumin keskeisimpiä elementtejä oli uskonto, joka tasavallan ajan Roomassa ei muodostanut mitään muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta erillistä saareketta vaan oli läsnä kaikilla julkisen ja yksityisen toiminnan alueilla. Tätä kuvastaa se, että senaatti saattoi kokoontua vain temppeliksi vihityssä paikassa. Lakeja ei voinut säätää, jos päivä ei ollut jumalille sopiva, eikä sotaretkeä voitu aloittaa ilman asiaankuuluvia rituaaleja jumalille.

Suvaitsevaisuuden näkökulmasta todettakoon, että polyteistinen uskonto on järjestelmänä sinänsä avoin: jumalat eivät ole mustasukkaisia toisilleen, ja uusien jumalten synty on aina mahdollista. Uskonnon alueella Roomaan tuli jatkuvasti uutuuksia: uusia jumalia ja uusia uskonnollisia tapoja omaksuttiin tasavallan aikana joka vuosisadalla.

Roomalaisen historiankirjoitusperinteen mukaan vieraita jumalia tuotiin Roomaan jo kuningaskaudelta lähtien. Tämän vuoksi onkin vaikeaa määritellä, mikä oikeastaan on roomalaista ja mikä vierasperäistä, varsinkin kun uudet jumalat aina sopeutettiin roomalaiseen uskontoon. Roomalaisen uskonnon tutkimuksessa etsittiin kuitenkin pitkään lähes epätoivoisesti puhtaita roomalaisia jumalia ja elementtejä. Tässä tutkimustraditiossa syntyi käsite roomalaisen uskonnon rappiosta, joka katsottiin osin johtuvan juuri vieraiden vaikutteiden tunkeutumisesta ns. alkuperäiseen järjestelmään. Nykytutkijat ovat luopuneet alkuperäisen roomalaisen uskonnon etsinnästä ja tunnustavat, että roomalaiselle uskonnolle oli nimenomaan tunnusomaista eri suunnilta tulleiden vaikutteiden sekoittuminen keskenään.

Yleisesti ottaen Roomaan siis tuotiin vieraita jumalia ja näiden kultteja, mutta ne sopeutettiin roomalaisiin tapoihin ja roomalaiseen uskonnolliseen järjestelmään. Jumalia ja rituaaleja tuotiin Roomaan virallisesti ja kontrolloidusti, syynä oli usein jokin jumalten vihan syyksi tulkittu katastrofi. Esimerkiksi Apollon kultti perustettiin tautiepidemian vuoksi, ja viljan jumalattaren Cereen temppeli taas rakennutettiin nälänhädän vuoksi. Kybele-jumalattaren kultti tuotiin Vähästä-Aasiasta toisen puunilaissodan aikana takaamaan voitto Hannibalista. Sodan aikana uusi jumala saatettiin tuoda Roomaan siten, että jotakin kaupunkia piirittäessään roomalaiset rukoilivat kyseisen kaupungin suojelusjumaluutta hylkäämään kaupunkinsa ja siirtämään suosionsa roomalaisille. Tästä rituaalista käytettiin nimitystä evocatio.

Kuka sitten johti ja valvoi roomalaista uskontoa? Roomassa ei ollut mitään piispaa tai paavia vastaavaa uskonnollista auktoriteettia, vaan uskonnollinen valta oli pikemminkin hajautettu. Eri papeilla ja pappiskollegioilla oli kullakin oma rajattu toimivaltansa. On huomattava, että Roomassa ei myöskään ollut erillistä pappissäätyä, vaan samat miehet hoitivat politiikkaa, sotaa ja uskontoa.

Käytännössä Rooman senaatti päätti uusien kulttien perustamisesta ja temppelien rakentamisesta. Senaatti oli konservatiivinen, säilyttävä elementti roomalaisessa politiikassa ja siten myös uskonnossa. Uskonnonharjoituksen muotojen suhteen roomalaiset olivat ylipäänsä varsin konservatiivisia. Tässä suhteessa Kybelen eli Magna Materin kultin tuominen Roomaan on varsin mielenkiintoinen esimerkki. Toisen puunilaissodan aikana jumalattaren pyhä musta kivi tuotiin Roomaan takaamaan voitto Hannibalista ja Karthagosta. Kybele oli Vähän-Aasian jumalatar, kotoisin samalta alueelta kuin Aeneas eli tavallaan roomalaisten esiäiti. Roomaan tuotiin vuonna 204 eKr. kulttikuva ja jumalatar, mutta ei itämaisia kulttimenoja, joihin kuului ekstaattinen tanssi ja laulu sekä eunukkipapit. Epäroomalaiset kulttimenot kotiutuivat Roomaan vasta myöhemmin. Esimerkiksi härän uhrauksessa uhraaja peittyi uhrieläimen vereen, mikä ei ollut roomalaisen tavan mukaista.

Uskonnonvapaudesta sanan nykyisessä merkityksessä ei Rooman tasavallan aikana voi puhua, sillä valittavana oli vain yksi järjestelmä. Roomassa kuitenkin oli tietynlaista uskonnollista suvaitsevaisuutta. Polyteistinen uskonto oli jo luonteeltaan avoin järjestelmä.

Uskonnonharjoitus oli osa laajasti ymmärrettyä mos maiorumia, esi-isien traditiota. Mos maiorum oli eräänlainen kirjoittamaton laki, joka määritteli, mikä oli roomalaista ja epäroomalaista. Roomalaiset eivät periaatteessa nähneet ratkaisevaa eroa oman ja muiden uskontojen välillä. Kaikkialla uhrattiin jumalille, rukoiltiin jumalia, tehtiin näille uhrilupauksia, rakennettiin temppeleitä ja vietettiin juhlia. Roomalaisilla kuitenkin oli tiettyjä omaa ja vierasta uskonnonharjoitusta määrittäviä käsitteitä.

Tehdessään eroa hyväksytyn ja paheksuttavan uskonnonharjoituksen välillä roomalaiset käyttivät yleensä määrittelyä religio/ superstitio. Erottelu ei niinkään tarkoita totuutta ja epätotuutta, vaan käsitteet kuvaavat pikemminkin ihmisten ja jumalten välisen suhteen erilaisia muotoja. Tasavallan ajan määritelmän mukaan supersitio oli perinteisen tavan vastaista uskonnonharjoitusta tai liiallista sitoutumista johonkin kulttiin. Sanapari ei välttämättä määrittele roomalaisten suhdetta vieraaseen, vaan kuvaa roomalaisten käsitystä heille ominaisesta ja hyvästä tavasta kunnioittaa jumalia.

Roomassa oli myös kategoria peregrina sacra vierasperäisille kulteille. Roomalaisten grammaatikkojen mukaan ilmaisu tarkoitti evocatio-rituaalin kautta sodan aikana tuotuja kultteja tai rauhan aikana jonkun kriisin vuoksi tuotuja kultteja, joissa säilytettiin niiden alkuperäiset menot. Käytännössä tämä ei pitänyt paikkansa, vaan kulttimenot yleensä roomalaistettiin.

Vierasperäisiä rituaaleja varten roomalaisilla oli Graecus ritus -kategoria. Tietyt kultit määriteltiin kuuluviksi kreikkalaisen riitin piiriin. Mielenkiintoista kyllä, kreikkalaiseen riittiin kuului monia virallisia, erittäin vanhoja ja arvostettuja kultteja. Tämän hetken merkittävimmän roomalaisen uskonnon tutkijan John Scheidin mukaan ritus ei roomalaisille tässä ilmaisussa (Graecus ritus) tarkoittanut varsinaisesti uskonnollista toimitusta, vaan tapaa (mos) tehdä jotakin. Kreikkalainen riitti ei siis eronnut roomalaisesta sisältönsä puolesta, vaan kyse oli tavasta toimittaa seremoniat, mikä usein tarkoitti pieniä yksityiskohtia ja eleitä.

Kreikkalaisen riitin mukaiset kultit olivat käytännössä täysin roomalaisia instituutioita. Graecus ritus ei siis merkinnytkään vierasta, ulkomaalaista tapaa palvoa jumalia. Kaikki kreikkalaisen riitin mukaisesti palvotut jumaluudet eivät suinkaan olleet kreikkalaisperäisiä eivätkä toisaalta kaikki kreikkalaisperäiset jumaluudet kuuluneet kreikkalaisen riitin piiriin. Kreikkalaisen riitin jumalia olivat esimerkiksi Apollo, Hercules ja Saturnus, joka oli ikivanha latinalainen jumaluus. Näille jumalille uhrattiin aperto capite eli paljain päin, toisin kuin Roomassa yleensä oli tapana. Myös osa roomalaisten viljanjumalattaren Cereen kulttia (pelkästään naisille tarkoitetut mysteerimenot) kuului kreikkalaiseen riittiin. Sen sijaan Kreikasta tuodut Aesculapiuksen, Bacchuksen ja Nemesiksen kultit eivät saaneet tätä määrittelyä, kuten ei myöskään Kybelen kultti. Myös tiettyjä juhlia (esim. lectisternia, supplicatiot, ludi saeculares) kutsuttiin kreikkalaisiksi. Monet näistä olivat lepytysmenoja.

Määritelmät peregrina sacra ja Graecus ritus kuvastavat roomalaisten omaa pyrkimystä osoittaa olevansa avoimia vieraille. Ne ovat keinotekoisia käsitteitä ja selektiivis-mielivaltaisia määrittelyjä, sillä kreikkalaisen riitin mukaiset menot eivät välttämättä ollet oikeasti kreikkalaisia. Scheidin tulkinnan mukaan Graecus ritus ja peregrina sacra ovatkin myöhäisiä konstruktioita. Ne ovat osoituksia roomalaisten uudesta itsetiedostukssta, jonka tarkoituksena oli tehdä ero roomalaisten ja heidän liittolaistensa välillä. Vanhat roomalaiset jumalat olivat vierasperäisiä, mutta eivät vieraista kaupungeista, vaan vierailta kansoilta. Rooma oli tasavallan ajan lopulla edelleen avoin kaupunki. Määrittelyä Graecus ritus käytettiin, koska roomalaisten mielestä sivistyneet ulkomaalaiset olivat kreikkalaisia.

Olemme nyt todenneet, että roomalaiset vastaanottivat mielellään vieraita jumalia pantheoniinsa. Uudet ja jumalat ja kultit olivat täysin hyväksyttyjä, kun ne tuotiin Roomaan viranomaisten päätöksellä. Uusia kultteja, esimerkiksi Bacchuksen ja Isiksen kultit, tuli Roomaan kuitenkin myös viranomaisten valvonnan ohitse. Tällaisissa tapauksissa niihin suhtauduttiin vähintäänkin epäluuloisesti.

Varsinaisista uskonnollisista konflikteista meillä on tietoa 200-luvun lopulta eKr. alkaen. Tätä ennen tunnemme roomalaisten keskinäisiä kiistoja siitä, kuka oli oikeutettu osallistumaan johonkin kulttiin, kenellä oli oikeus toimia pappina tai tulkita enteitä. Uskonnolliset rikokset olivat esimerkiksi jumalten laiminlyöntiä tai rituaalien toimittamista väärin.

Valloitussotien vaikutuksesta Rooma joutui kosketuksiin uusien kulttuuripiirien kanssa. Roomaan myös tuli väkeä kaikkialta Välimeren alueelta. Kreikkalaisen kulttuurin yhä voimakkaampi vaikutus näkyy erityisesti toisen puunilaissodan jälkeen. 100-luvulla eKr. syntyi kulttuuridebatti Kreikan ihailijoiden ja konservatiivien välillä. Tämä on ehkä ensimmäinen keskustelu siitä, mitä roomalaisuus on.

Historioitsija Liviuksella on maininta, että toisen puunilaissodan aikana monet roomalaiset, erityisesti naiset, hylkäsivät perinteiset kultit ja alkoivat harjoittaa julkisesti vieraita menoja, jotka eivät olleet esi-isien tavan mukaisia. Livius ei kuitenkaan tarkenna, mistä jumalista tai kulteista oli kyse. Samassa yhteydessä on maininta epämääräisistä ulkomaalaisista ennustajista.

Tunnetuin uskonnollinen konflikti tasavallan ajan Roomassa on vuoden 186 eKr. Bacchanalia-skandaali. Tuolloin senaatti sääti erittäin tiukat rajoitukset Bacchuksen kultin harjoittamiselle koko Italiassa, ja säädöksen rikkomisesta määrättiin kuolemanrangaistus. Kultin kieltämiseen johtaneita syitä emme tunne tarkoin. Livius esittää tapauksesta melodramaattisen kertomuksen, jonka lisäksi tunnemme senaatin päätöksen sisältävän piirtokirjoituksen. Livius esittää Bacchuksen palvonnan äkillisesti levinneeksi epidemiaksi, mutta arkeologisten lähteiden perusteella kreikkalaisperäisen kultin on arvioitu levinneen Italiaan pitkän ajan kuluessa vähitellen. Siitä on todisteita myös etruskeilla. Varhaisimmat kirjalliset maininnat kultista löytyvät Plautuksen näytelmistä, jotka on kirjoitettu 200-luvun lopulla ja 100-luvun alussa eKr.

Orgiastiset ja ekstaattiset elementit kuuluivat Bacchuksen kulttimenoihin. Kreikkalaisessa kirjallisuudessa nimenomaan naiset kuvataan innokkaiksi viininjumalan palvojiksi. Kreikkalaisen kirjallisuuden bakkanttinaiset, mainadit, jättävät kotinsa ja perheensä seuratakseen Dionysosta vuorille ja metsiin, ja heidät kuvataan harjoittamassa ekstaattisia menoja järjettömyydeen tilassa. Bacchuksen palvonnalle oli ominaista myös itsenäisten kulttiyhteisöjen perustaminen. Kulttiyhteisöön liittymiseksi tarvittiin initiaatio eli jäseneksivihkimisrituaali. Palvonta oli luonteeltaan yksityistä ja menot salaisia.

Emme tiedä tarkkaan, keitä keskitasavallan ajan bakkanttiyhteisöihin kuului ja millaisia menoja niissä harjoitettiin. Liviuksen mukaan Bacchuksen kultti oli alunperin tarkoitettu vain naisille, mutta sittemmin miehet otettiin mukaan ja myös lapsia alettiin initioida menoihin. Tutkimuksessa esiintyy kaksi näkemystä siitä, miksi roomalaiset viranomaiset pitivät kulttia paheksuttavana. Ensinnäkin, Liviuksen mukaan Bacchuksen kultin harjoitus oli superstitiota. Bacchusta ei palvottu isien tavan vaan ulkomaalaisen rituaalin mukaisesti (non patrio sed externo ritu). Liviuksen kertomuksen mukaan kulttiyhteisöjen jäsenet olivat syyllistyneet kaikkiin mahdollisiin rikoksiin (stuprati et constupratores, fanatici, vigiliis, vino, strepitibus clamoribusque nocturnis attoniti). Epäilyttäväksi kultin teki myös sukupuolten ja eri sosiaaliryhmien sekoittuminen sekä yölliset menot.

Liviuksen mukaan Bacchuksen kultti oli levinnyt Kreikasta Etrurian kautta Keski-Italiaan. Alunperin kultti oli tarkoitettu vain naisille, ja initiaatiomenoja järjestettiin kolme kertaa vuodessa päiväsaikaan. Liviuksen mukaan 200-luvun lopulla eKr. kultissa oli tapahtunut muutoksia: miehet tulivat kulttiin mukaan, ja initiaatioita alettiin järjestää viidesti kuukaudessa öiseen aikaan.

Liviuksen kritiikki Bacchuksen kulttia vastaan kohdistuu nimenomaan moraalittomaan ja roomalaisen perinteen vastaiseen käytökseen, säädyttömyyteen ja rikoksiin. Bakkantteihin kohdistuneet syytökset ovat tuttuja Isiksen kultin ja kristinuskon historiasta. Toisin kuin Liviuksen kertomus, piirtokirjoituksena säilynyt senaatin päätös ei kerro, mistä kulttiyhteisöjen jäseniä syytettiin. Piirtokirjoitus kirjaa vain sen, mikä tuli kielletyksi. Senaatin päätös rajoitti kulttiyhteisöjen koon viiteen henkeen, joista kolme sai olla naisia ja kaksi miehiä. Ainoastaan naisten sallittiin toimia pappeina. Kulttiyhteisöillä ei saanut olla mies- eikä naispuolista magisteria (jonkinlainen esimies) eikä yhteistä rahastoa. Jäsenet eivät saaneet vannoa keskinäisiä valoja eivätkä taata toistensa lainoja. Kulttimenoja sai toimittaa ja uusia kulttipaikkoja perustaa vain Rooman senaatin ja preetorin luvalla. Vanhoja ja vakiintuneita kulttipaikkoja lukuunottamatta kaikki Bacchuksen alttarit määrättiin purettaviksi.

Senaatin päätös näyttää puuttuvan ennen kaikkea Bacchuksen kultin organisaatioon ja kulttiyhteisömuodostukseen. Perinteisessä roomalaisessa uskonnossa ei varsinaisia kulttiyhteisöjä ollut. Jumalille toimitettiin tietyt uhrit ja rituaalit temppelien juhlapäivinä. Papit uhrasivat, ja kansa seurasi tapahtumia. Roomalaisessa uskonnossa oli tosin myös joitakin karnevalistisia juhlia. Roomalaisesta näkökulmasta säännöllinen jumalten palvelus oli omituista liiallisuutta, superstitiota. Roomalainen uskonto tapahtui ulkoilmassa, temppelien edessä, kaikkien nähtävillä, ja salaiset menot olivat harvinaisia. Kuitenkin vain harvoilla oli oikeus suorittaa virallisia uhreja valtion puolesta. Bakkanttiyhteisöt rikkoivat tätä perinnettä vastaan, sillä niissä harrastettiin salaisia, yöllisiä menoja, joihin vain initioidut saavat osallistua.

Vaarallisinta Rooman valtion kannalta oli kuitenkin omalakisten, itsenäisten kulttiyhteisöjen muodostuminen; tällaiset kulttiyhteisöthän rikkoivat yhteiskunnan normaalit hierarkiat. Vaarassa oli syntyä valtiollisen kontrollin ulkopuolella oleva yhteisö, jolla oli omat lait ja normit ja jonka jäsenet olivat lojaaleja vain toisilleen. Liviuksella onkin Bacchanalia-kertomuksen yhteydessä käsite valtiosta valtion sisällä. Tätä tulkintaa tukee myös senaatin päätös kieltää bakkanttiyhteisöjen omat rahastot ja keskinäiset valat sekä yhteisöjen jäsenmäärän rajoittaminen.

Tutkijat ovat esittäneet lukuisia selityksiä bakkanttien vainolle vuonna 186 eKr. Ensimmäisessä selitysmallissa huomio kiinnittyy kulttimenojen luonteeseen. Kulttiin kohdistunut virallinen paheksuminen olisi johtunut nimenomaan ekstaattisista kulttimenoista. On kuitenkin huomautettava, että tietyissä roomalaisissakin juhlissa saatettiin esimerkiksi käyttää runsaasti alkoholia. Feministisen tulkinnan mukaan bakkanttien vaino oli hyökkäys naisten uskonnollista aktiivisuutta vastaan. Tätä tulkintaa vastaan puhuu se seikka, että Liviuksen mukaan kulttia siedettiin nimenomaan silloin, kun se oli eksklusiivinen naisten kultti. Kolmannen tulkintatavan mukaan Bacchuksen kultti oli vallankumouksellinen liike. Liviuksen kertomus horjuttaa tätäkin tulkintaa, koska Liviuksen mukaan kulttiyhteisöissä oli mukana myös yläluokan jäseniä. Toisaalta tiedämme, että orjakapinoissa oli usein uskonnollisia elementtejä. Latinan kielen salaliittoa tarkoittava sana coniuratio viittaa juuri yhdessä vannomiseen.

Organisatorinen tulkinta bakkanttien vainon syistä tuntuu mielekkäimmältä. On varsin todennäköistä, että roomalaiset viranomaiset näkivät kulttiyhteisöissä salaliiton vaaran. Viranomaisten epäluulon syntymisessä lienee ollut olennaisinta kultin leviäminen kontrolloimattomasti, ilman virallista valtuutusta, sekä juuri itsenäisten kulttiyhteisöjen muodostuminen. On myös muistettava, että 200--100-luvulla eKr. Rooma oli jatkuvasti sodassa, ja liittolaiskaupunkien lojaalius oli sille elintärkeää. Bakkanttiyhteisöjen voitiin nähdä myös uhkaavan tätä lojaaliutta.

Roomalaisen uskonto oli luonteeltaan yhteisöllistä, sen tavoitteena oli perheen tai valtion menestys. Bakkanttiyhteisöissä sen sijaan ei uhrattu perheen eikä valtion puolesta. Valtio- ja perheinstituutioista erillisiä kulttiyhteisöjä alkoi tasavallan loppukautena syntyä Italiaan yhä enemmän, esimerkiksi Isiksen ja Kybelen kulteissa. Perinteiseen roomalaiseen uskonnonharjoitukseen verrattuna kulttiyhteisöissä oli erikoista se, että ne tarjosivat kulttitehtäviä erilaisista sosiaalisista taustoista tuleville ihmisille ja siten myös alempien sosiaaliryhmien jäsenille niin itsearvostusta kuin arvostusta muiden silmissä. Uskonnollisten yhteisöjen muodostuminen alkoi yleistyä 200-luvulta eKr. lähtien, ja kehityksen päätepisteenä voi pitää kristillistä seurakuntaa. Kulttiyhteisöjen nousu merkitsi askelta kohti uskonnon eriytymistä omaksi saarekkeekseen yhteiskunnassa.

Roomalaiset olivat avoimia vieraille vaikutteille, mutta käytännön syistä. Tämä käytännön syy oli ennen kaikkea valtion menestys. Uusi oli tervetullutta, jos siitä oli jotakin hyötyä. Tämän vuoksi roomalaiseen jumalpantheoniin otettiin uusia jumalia pelastamaan Rooma nälänhädiltä, tautiepidemioilta tai tuomaan voitto sodassa. Uudet kultit hyväksyttiin, kun ne perustettiin senaatin hyväksyminä, usein roomalaistetussa muodossa (esim. Kybelen kultti). Roomalaisessa avoimuudessa voi nähdä myös alistamisen ja valloittamisen vivahteen; uuden ja vieraan aineksen ei suinkaan annettu kotiutua Roomaan jonkin määritellyn suvaitsevaisuudeen hyveen perusteella.

Vaikka uudet jumalat hyväksyttiinkin, uusiin uskonnonharjoituksen muotoihin suhtauduttiin epäluuloisesti tai ainakin varovaisesti. Nimenomaan muotojen suhteen roomalaiset olivat hyvin konservatiivisia. Vierasperäisten kulttien leviämistä viranomaisten kontrollin ulkopuolella pidettiin niin ikään epäilyttävänä. Roomalaisten suvaitsevaiuus loppui siinä vaiheessa, kun jollekin kultille muodostui oma, valtiosta riippumaton organisaatio kulttiyhteisöineen, papistoineen ja maallikkovirkailijoineen. Liiallinen omistautuminen yhdelle kultille oli jo sinänsä paheksuttavaa.

Uskonto oli tasavallan ajan Roomassa keino vahvistaa valtion yhtenäisyyttä, niinpä vieraat kultit ja kulttimenot yleensä roomalaistettiin. Nimenomaan yhteisön menestys oli tasavallan ajan uskonnon päätavoite. Omalakisesti syntyneen yhteisön keskittyminen omaan menestykseensä ei sopinut tähän malliin. Uskonto kuului oleellisesti yhteisölliseen ja poliittiseen elämään. Bakkanttiyhteisöt olivatkin ensimmäisiä merkkejä uskonnon eriytymisestä omaksi alueekseen.

marja-leena.hanninen@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle