Historiallisia Papereita 4:
Suvaitsevaisuus

Uskonnoista uskontoon

Pakanat ja kristityt myöhäisantiikin murroksessa

Maijastina Kahlos

ISSN 1456–8055

Suvaitsevaisuuden käsite 'pakanuudessa'

Kreikkalais-roomalaisessa antiikissa palvottiin lukemattomia erilaisia jumalia, suuria ja pieniä. Useimmat antiikin uskonnot olivat polyteistisiä. Suhtautumisessaan uskontoihin ja kultteihin antiikin kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli pluralistinen, joten toisten tunnustamat jumalat eivät sulkeneet pois toisten jumalia, vaan usein vieras jumala omaksuttiin omaan jumaltarustoon tai se sulautui omaan jumalaan.

Mutta oliko roomalainen 'pakanuus' suvaitsevainen vai ei? On ongelmallista puhua suvaitsevaisuudesta, koska suvaitsevaisuuden käsite on moderni, eikä sellaisenaan ole sovi antiikin maailmaan ja roomalaiseen järjestelmään. On parempi puhua roomalaisen uskontojärjestelmän avoimmuudesta tai eksklusiivisuudesta. Roomalaiset sallivat monien erilaisten uskontojen harjoittamisen valtakunnassaan, ja roomalainen pakanuus omaksui vieraita uskontoja osaksi omaa uskontoaan ja osaksi roomalaisuutta, mutta se suinkaan hyväksynyt kaikkea. Vaikka roomalaiset harjoittivat lukuisia erilaisia kultteja ja uskontoja, hekin vetivät rajan 'meidän' ja 'toisten' välillä. Kaikki kukat eivät saaneet kukkia Roomassa. Mihin sitten vedettiin raja, mikä hyväksyttiin ja mitä ei hyväksytty?

Uskonnon rajat ja niiden ylittäminen

Hyväksytyn ja ei-hyväksytyn uskonnon ja uskonnollisten tapojen, riittien rajaa määriteltiin käsitteillä religio ja superstitio. Käsitteiden sisällöt tietenkin vaihtelivat ja muuttuivat ajan kuluessa. Määrittelijänä oli tietenkin vallassa oleva eliitti, joka määritteli mikä oli sopivaa ja rationaalista uskonnollista käytöstä; määrittelyyn liittyykin keskuksen ja periferian suhde. Religiota oli oikea uskonto eli tietenkin roomalainen uskonto ja kaikki mikä määriteltiin roomalaiseksi.

Tasavallan ajan lopussa ja keisariajan alussa superstitio viittasi kansanomaisen uskonnon tapoihin ja uskomuksiin. Keisariajalla (1. ja 2. vuosisadoilla) superstition sisältö muuttui ja sana alkoi viitata ulkomaisiin vaarallisina pidettyihin kultteihin, joiden harjoittajat rajattiin 'meidän', roomalaisen sivilisaation ulkopuolelle. Tällaisiksi ulkopuolisiksi, superstition harjoittajiksi, leimattiin:

1. magian harjoittajat, jotka käyttivät rituaaleja väärin yhteisön kannalta pahoihin tarkoituksiinsa sekä
2. ns. 'ateistit' eli henkilöt jotka eivät uskoneet jumaliin ja kieltäytyivät uhraamasta jumalille.1

Sittemmin myös kristinusko oli superstitio, koska kristityt (kuten 'ateistitkin') eivät uhranneet jumalille eli kieltäytyivät osallistumasta roomalaiseen uhraamiskäytäntöön. Näin he olivat roomalaisen sivilisaation ulkopuolella, koska he eivät tunnustaneet yhteisiä arvoja.

Antiikin maailmassa harjoitettiin useita uskontoja; osa levisi ympäri valtakuntaa kuten Mithraksen uskonto ja Isiksen uskonto; osa pysyi paikallisina. Roomalaisen religio - superstitio -järjestelmän rajoissa roomalainen yhteiskunta oli pluralistinen, moniarvoinen.

300-luvun alussa keisari Konstantinuksen myötä religio - superstitio -asetelma alkoi muuttua. Kristinusko, jonka viranomaiset olivat aikaisemmin tuominneet superstitioksi, syrjäytti vähitellen 300-luvun kuluessa vanhan roomalaisen valtionuskonnon religiona. Vanhasta roomalaisesta uskonnosta ja muista polyteistisistä uskonnoista tuli lopulta superstitioita. Hyvä esimerkki asetelman muuttumisesta on lainsäädännöstä Codex Theodosianuksessa, kristinuskosta on tullut religio ja pakanuudesta superstitio, määräys vuodelta 392: uhraamisesta, joka aikaisemmin oli ollut osoitus inhimilliseen sivilisaatioon eli Rooman valtakuntaan kuulumisesta, tuli nyt religion vastainen superstitio, ja kristinuskosta tuli religio.2 Lainsäädännössä, Codex Theodosianuksessa, tosin termin superstitio käyttö ei ollut aivan näin yksinkertaista. 300-luvulla lakiteksteissä sanaa käytettiin ilmeisen tarkoituksellisesti hyvin epämääräisesti niin, että riippui lakitekstin tulkitsijasta (esimerkiksi kunkin alueen käskynhaltijasta), miten sanaa tulkittiin. Esim. laissa vuodelta 341 "loppukoon superstitio, lopetettakoon uhraamisen mielettömyys" (cesset superstitio, sacrificiorum aboleatur insania) saatettiin sana superstitio tulkita:

1. viittaukseksi taikuuden harjoittamiseen, jos kyseessä oli polyteistikäskynhaltija tai polyteisteja suosiva käskynhaltija, tai
2. viittaukseksi pakanuuteen, jos käskynhaltija halusi kääntyä polyteistisia kultteja vastaan.3

Lainsäädännön jyrkkeneminen 300-luvulla ja keisarillinen uskontopolitiikka

Keisari Konstantinuksen jälkeen keisarit kääntyivät valtakunnan muita uskontoja vastaan ensin rajoittaen lainsäädännöllä pakanallisten uskontojen harjoittamista, vaikka keisarillinen uskontopolitiikka ei todennäköisesti ollut mitenkään suunnitelmallista. Kukin keisari suhtautui omalla tavallaan valtakunnan vanhoihin uskontoihin. Itse asiassa ns. kerettiläisiä kristittyjä vastaan suunnattu lainsäädäntö oli paljon ankarampaa kuin pakanoita vastaan suunnatut lait.

Keisari Konstantinus kielsi uhraamisen ja ennustamisen yksityisissä oloissa, mutta julkinen uhraaminen s.o. roomalainen kultti sai jatkua.4 Näin myös hänen seuraajiensa aikana.5 Yksityisen uhraamisen kieltäminen liittyi vahinkoa aiheuttavaan taikuuteen, jota varsinkin vallanpitäjät pelkäsivät ja pitivät vaarallisena; vahingollinen taikuus oli määritelty superstitioksi ja kielletty useaan otteeseen jo tasavallan aikana ja varhaisena keisariaikana.6 Koko 300-luvun ajan säädettiin lakeja taikuutta ja ennustamista vastaan. Keisarillinen lainsäädäntö pakanallisiksi katsottuja toimituksia vastaan onkin siis mutkallisempi kuin miltä aluksi päälle päin näyttäisi. Lakeja vahingollista taikuutta vastaan ei voi täysin automaattisesti tulkita laeiksi polyteistisia kultteja vastaan sinänsä.

Konstantinuksen pojat kielsivät kuitenkin kuolemanrangaistuksen uhalla uhraamisen ja jumalankuvien palvonnan ja määräsivät temppeleitä suljettaviksi.7 Kielloista huolimatta he pysyivät roomalaisen uskonnon ylipappeina (pontifex maximus), ja pakanalliset juhlat saivat jatkua, koska ne olivat niin suosittuja. Myöhemmät keisarit Valentinianus I (364-375) ja Valens taas julkistivat hallituskautensa alussa vuonna 364 ediktin uskonnollisesta 'suvaitsevaisuudesta', jossa he julistivat, että jokaisella oli vapaus tunnustaa omaa uskontoaan.8 Valentinianusta ylistivätkin sekä polyteistit että kristityt hänen puoluettomuudestaan uskontoasioissa, esim. historioitsija Ammianus Marcellinus ylistää Valentinianusta siitä, että hän pysytteli puolueettomana uskontojen välissä (inter religionum diversitates medius stetit9), vaikka hän itse olikin kristitty; hän ainakin yritti pysytellä erossa uskonnollisista selkkauksista, esimerkiksi kristittyjen lahkojen välisissä yhteenotoissa. Puolueettomaan uskontopolitiikkaan oli varmastikin syynä käytännön reaalipolitiikka, halu säilyttää jonkinlainen yhteiskuntarauha valtakunnassa.

300-luvun lopussa tilanne selvästi kiristyi. Vuosina 391-392 keisari Theodosius I sääti ankaria lakeja pakanoita vastaan.10 Lopulta pakanauskontojen harjoittaminen (uhraaminen ja rukoukset) kiellettiin kokonaan kuolemanrangaistuksen uhalla (ja kristinuskosta tuli käytännössä Rooman valtakunnan valtionuskonto).11 Samaan aikaan kristityt fanaatikot tuhosivat pakanoiden kulttipaikkoja. Ankarista kielloista huolimatta monet pakanalliset kultit jatkuivat koko 300-luvun ajan ja monin paikoin vielä 600-luvulla. Monin paikoin kielloista ei piitattu. Julkiset seremoniat, juhlat ja kulkueet saivat jatkua, koska ne olivat niin suosittuja. Monilla seuduilla kristinusko ja vanhat pakanalliset uskonnot usein myös kukoistivat rintarinnan kaikessa rauhassa.

Käytännön yhteiselo 300-luvulla

Kristinuskosta tuli 300-luvun lopussa teoriassa eli lainsäädännössä ainoa sallittu uskonto Rooman valtakunnassa, mutta tämä ei merkinnyt sitä, että polyteististen kulttien harjoittaminen olisi käytännössä äkillisesti lakannut. Siirtymäkausi polyteististen uskontojen pluralistisesta järjestelmästä kristinuskon hallitsemaan monoteistiseen maailmaan oli pitkä, asteittainen eikä mitenkään suoraviivainen. Koko 300-luku ja vielä 400-luku olivat tätä pitkän siirtymäkauden, kristillistymisen, aikaa Rooman valtakunnassa.

Kristityt keisarit ja valtakunnan hallinnon virkamiehet tekivät kompromisseja sekä lainsäädännössä että käytännön arkielämässä. Polyteistit pysyivät keisarikunnan virkamiehinä - korkeinakin - monista kielloista huolimatta.

Monista eroistaan huolimatta pakanoilla ja kristityillä oli paljon yhteistä ja samankaltaista: kulttuuriperintö, arvot ja maailmankuva (maailma, joka perustui yliluonnollisten voimien vaikutukseen) ja yhteinen muotokieli, jolla artikuloitiin näitä asioita. Käytännön elämässä polyteistit ja kristityt usein elivät rauhanomaista rinnakkaineloa, käytännön arjessa tehtiin kompromisseja, esimerkiksi perheissä, joissa oli sekä pakanoita että kristittyjä. Pakanoita ja kristittyjä voitiin myös haudata samoille hautausmaille. Philocaluksen kalenteri vuodelta 354 taas listaa pakanallisia ja kristillisiä juhlia, joita molempia vietettiin ja suvaittiin Rooman kaupungissa. Erityisesti Rooman kaupungissa polyteistiset kultit ja juhlat saivat jatkua hyvinkin pitkään.

Suvaitsevaisuuskeskustelu 300-luvulla

Kristinusko levittäytyi vähitellen valtakunnan eri osiin ja yhteiskunnan eri alueille, ja polyteististen uskontojen tila alkoi kaventua 300- ja 400 -luvulla. Tässä tilanteessa pakanat ja kristityt kävivät vilkasta keskustelua, jossa kiisteltiin muiden uskontojen olemassaolon oikeutuksesta. Polyteistit, joiden uskontojen asema oli uhattuna, vetosivat uskonnollisen moniarvoisuuden puolesta. Esimerkiksi antiokialainen puhuja Libanios vetosi uskonnollisen pluralismin puolesta puheessaan keisari Theodosiukselle Temppeleiden puolesta, vuonna 390 ja vakuutti, että kaikkien uskontojen ja kulttien suvaitseminen oli keisarin velvollisuus.12

Useat vetoomuksista perustuivat yleismaailmallisen korkeimman jumaluuden käsitteeseen, jonka ilmentymiä kaikkien uskontojen jumalat olivat. Tämä teki uskonnoista samankaltaisia ja siis kaikista niistä hyväksyttäviä. Yleensä tämä korkein jumaluus identifioitiin uusplatonilaisten universumin intellektiin noûs (lat. mens). Kristityt kirkkoisät, joiden uskonto kielsi muut jumalat, torjuivat jyrkästi ajatuksen uskontojen rinnakkainelosta.

Themistios uskonnollisen kirjavuuden puolesta

Kreikkalainen filosofi Themistios (317-388) vetosi uskonnollisen moniarvoisuuden ja suvaitsevaisen uskontopolitiikan puolesta Konstantinopolin keisarillisessa hovissa vuonna 364. Puheessaan keisari Jovianukselle hän yritti vakuuttaa hallitsijaa sallimaan kaikki uskonnot valtakunnassaan niin, ettei minkään uskonnon harjoittajien tarvitsisi pelätä vainoa. Themistioksen mukaan uskonnollinen pluralismi oli paljon tärkeämpää kuin rauha Rooman päävihollisen Persian kanssa, koska laki uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta takasi rauhan valtakunnan sisällä. "Olemme olleet pahempia vihollisia toisillemme kuin persialaiset meille". Keisarin tehtävä oli pitää valtakunnan uskonnot tasapainossa.13

Themistios ei käytä sanaa suvaitsevaisuus, vaan hän käyttää kreikan sanaa poikilía, erilaisuus, kirjavuus, pluralismi. Themistioksen mukaan taipumus uskonnon harjoittamiseen oli jumalan luoma ominaisuus, mutta tapa, jolla kukin palvoi jumalaa, oli jokaisen itsensä päätettävissä.14 Vaikka jumalallinen olento oli Yksi, ei ollut vain yhtä tietä lähestyä häntä. "On monta tietä, vaikeampia ja helpompia, mutta kaikki ne kuitenkin johtavat samaan päämäärään. Kaikki eivät kulje samaa tietä."15

Themistios esitti, että kun keisaria palveli sotilaiden, siviilien, maanviljelijöiden, puhujien, virkamiesten ja filosofien kirjava joukko, niin myös jumalaa ilahdutti palvojien erilaisuus. Jumala oli luonut tämän inhimillisen kirjavuuden (poikilía). Jumala halusi, että syyrialaiset, joilla Themistios tarkoitti kristittyjä, olisivat omanlaisiaan, helleenit toisenlaisia ja egyptiläiset kolmannenlaisia ihmisiä. Jumala ei halunnut, että edes syyrialaiset eli kristityt olisivat keskenään samanlaisia, vaan hän oli hajottanut heidät vielä pieniin osasiin eli kristittyjen eri lahkoihin. Ei ollut olemassa yhtäkään ihmistä, joka olisi ajatellut asioista täsmälleen samalla tavalla kuin lähimmäisensä, vaan yksi uskoi yhdellä tavalla, toinen toisella tavalla. "Miksi siis pakottaa sellaista, mitä ei voi pakottaa?16

Symmachus: "Ei vain yhtä tietä pitkin"

Samaan tapaan kuin Themistius, roomalainen senaattori Symmachus (345-402) kääntyi lännessä pari vuosikymmentä myöhemmin (vuonna 384) keisari Valentinianus II:n (375-392) puoleen. Hän pyysi keisaria sallimaan kaikki uskonnot valtakunnassaan. Hänkin vetosi korkeimpaan jumaluuteen. Kaikkein korkein jumaluus, "jumalallinen intellekti" (mens divina) oli luonut valtakunnan eri kaupunkien lukemattomat uskonnot suojelemaan kaupunkeja. Kullakin oli omat tapansa ja uskonnolliset riittinsä, mutta kaikki jumalat olivat itse asiassa tämän korkeimman jumaluuden ilmenemismuotoja, joten loppujen lopuksi kaikki ihmiset palvoivat yhtä ja samaa jumalaa, korkeinta jumaluutta mens divina.17

Symmachus siis korosti, että kaikki uskonnot, polyteistiset uskonnot ja kristinusko olivat itse asiassa samankaltaisia ja eri uskontojen jumalaa oli syytä pitää yhtenä ja samana. Pakanoilla ja kristityillä oli paljon yhteistä: he katselivat samoja tähtiä, taivas oli heille yhteinen, sama maailma kietoi heidät sisäänsä (Eadem spectamus astra, commune caelum est, idem nos mundus involvit). Oliko silloin mitään väliä, mitä oppia seuraamalla kukin ihminen etsi totuutta? Totuutta, suurta salaisuutta, ei voinut saavuttaa vain yhtä tietä pitkin (Uno itinere non potest perveniri ad tam grande secretum).

Korkeimman jumaluuden käsite

Sekä Symmachuksen että Themistioksen esittämät pluralistiset käsitykset korkeimmasta jumaluudesta perustuivat ainakin pinnallisesti antiikin filosofiaan, erityisesti ajan muotivirtaukseen uusplatonilaisuuteen. Symmachuksen mainitsema "jumalallinen intellekti" (mens divina) oli kreikkalaisessa filosofiassa suosittu käsite noûs, joka oli toinen hypostaasi uusplatonilaisessa Yhden (Hén), Intellektin (noûs) ja Sielun (psykhé) kolminaisuusjärjestelmässä.

Uusplatonilainen filosofi Porfyrios (233-301) esitti, että mikään tunnettu oppi ei voinut tarjota universaalia tietä totuuteen ja sielun pelastukseen. Ei edes tosin kaikista filosofioista, siis uusplatonilaisuus, eivätkä intialaisten moraaliopit, eivätkä kaldealaisten riitit voineet tarjota ainoaa universaalia tietä sielun vapautumiseen. Siksi totuutta ja jumalaa kohti oli pyrittävä monin erilaisin keinoin.18 Porfyrios esitti myös, että kaikki jumalat lopulta voitiin redusoida yhdeksi korkeimmaksi jumaluudeksi, jota ihmisjärki ei kuitenkaan voinut ymmärtää eikä ihmiskieli kuvailla. Totuus ei koskaan paljastunut täysin, sillä välille jäi verho, joka esti ihmissielua näkemästä totuutta suoraan ja selkeästi.19 Nämä Porfyrioksen relativistiset näkemykset uskonnosta tunnettiin laajalti 300-luvulla, esimerkiksi Augustinus referoi Porfyrioksen ajatuksia teoksessaan Jumalan valtakunnasta.

Korkeimman jumaluuden käsite esiintyi kreikkalaisessa filosofiassa jo ennen uusplatonilaisuutta. Stoalaiset filosofit olivat todistelleet, että kaikki jumalat, joita eri uskonnot palvoivat, voitiin tulkita yhden jumalan eri aspekteina. Myös Macrobius teoksessaan Saturnalia 400-luvulta esittää, että kaikki jumaluudet olivat Yhden Korkeimman Olennon manifestaatioita. Korkein jumaluus oli Aurinko, joka oli maailman Intellekti ja jonka eri aspekteja muut lukemattomat pakanallisen mytologian jumalat olivat.20 Myös grammaatikko Maximus Madauralainen esitti kirjeessään Augustinukselle samantapaisia ajatuksia korkeimmasta jumaluudesta, jonka voimat olivat hajaantuneet ympäri maailmaa. Näitä voimia kutsuttiin eri nimillä, koska ylimmän jumaluuden oikeaa nimeä ei tiennyt kukaan. Niinpä ihmiset palvoivat hänen osiaan, vaikka itse asiassa he samalla palvelivat häntä kokonaisuudessaan. Augustinus vastauskirjeessään kuitenkin torjui Maximuksen ajatukset.21

Kristityt torjuvat vetoomukset

Milanon piispa Ambrosius (n.334-397) kirjoitti keisari Valentinianus II:lle kaksi vastausta em. Symmachuksen vetoomukseen ja tuomitsi ajatuksen uskonnollisesta pluralismista. Hänen mukaansa kristityt olivat Kristuksen avulla jo löytäneet tuon suuren salaisuuden (tam grande secretum), josta Symmachus puhui. Kristinuskolla ja pakanallisilla kulteilla ei ollut mitään yhteistä keskenään, eivätkä kristityt voineet elää yhdessä vieraan erehdyksen (alieni erroris societatem suscipere non possumus), siis pakanoiden, kanssa.22

Augustinus (354-430) oli nuorena miehenä Porfyriosta seuraten esittänyt, että viisauteen ei johtanut vain yksi tie (sed non ad eam una via pervenitur), vaan sitä voitiin tavoitella monin tavoin.23 Myöhemmin hän kuitenkin kumosi aikaisemman käsityksensä. Viisauteen, totuuteen ja sielun vapautukseen ei ollut muuta tietä kuin Kristus, joka - Johanneksen evankeliumin mukaan - oli sanonut: "Minä olen tie".24 Kristinusko oli Augustinukselle universaali tie (via universalis) sielun pelastumiseen.

Kristityt kirkkoisät keskustelivat korkeimmasta jumaluudesta käyttäen samaa terminologiaa kuin polyteistiset kirjoittajat, mutta he torjuivat uskonnollisen pluralismin idean. Heidän mukaansa kristinusko oli jo löytänyt totuuden, eikä ollut muuta tietä lähestyä totuutta kuin kristillinen tie.

Muutos ajattelussa, muutos suvaitsevaisuustraditiossa

Myöhäisantiikin maailmassa juuri 300-400-luvun aikana tapahtui suuri henkinen murros. Toisaalta kristityt jatkoivat roomalaista religio - superstitio -erottelua omalla tavallaan. Kuitenkin mielestäni Ambrosiuksen sanat "Kristityt eivät voi elää yhdessä vieraan erehdyksen kansssa" (Alieni erroris societatem suscipere non possumus) kuvaavat hyvin asenteiden muutosta. Polyteististen uskontojen pluralistisesta maailmasta siirrytään vähitellen kristinuskon monokulttuuriin. Se merkitsee siirtymisestä jonkinlaisesta uskonnollisen avoimmuuden kulttuurista kohti vähemmän avointa ilmapiiriä, siirtymistä monista uskonnoista yhteen uskontoon, siirrytään polysta monoon, monesta yhteen. Rooman valtakunnassa hallitsivat - ainakin virallisesti - yksi uskonto ja yksi Jumala - yksi tie ja yksi totuus.

Viitteet

1. Richard Gordon, 'Religion in the Roman Empire: the civic compromise and its limits', teoksessa Pagan Priests, ed. Mary Beard & John North, London 1990, 233-255, 237, 253; D. Grodzynski, 'Superstitio', REA 76 (1974), 36-60. Esim. Plin. nat. 30.2.7-8; Plin. epist. 10.96.9; Tac. ann. 15.44.5. (Takaisin tekstiin.)
2. CTh 16.10.12 vuodelta 392 (Theodosius I). (Takaisin tekstiin.)
3. Salzman, ''Superstitio' in the Codex Theodosianus and the persecution of pagans', Vigiliae Christianae 41 (1987), 172-188. Termin superstitio vaiheista myös D. Grodzynski, 'Superstitio', REA 76 (1974), 36-60. (Takaisin tekstiin.)
4. CTh 9.16.1-3; myös CTh 16.10.1 (vuodelta 321). (Takaisin tekstiin.)
5. CTh 16.10.2 (vuodelta 341): Cesset superstitio, sacrificiorum aboleatur insania. Myös 9.16.4 (v. 357); 9.16.5 (v. 357); 9.16.6 (v. 358). (Takaisin tekstiin.)
6. Esim. Lex Cornelia de sicariis et veneficiis v. 81 e.a.a. ja v. 11 laki (Cass. Dio 56.25.5). (Takaisin tekstiin.)
7. CTh 16.10.4 (v. 356-361 välillä); CTh 16.10.6 (v. 356). (Takaisin tekstiin.)
8. CTh 9.16.9 (v. 371) jossa Valentinianus I viittaa lakeihin, jotka hän sääti hallituskautensa alussa: Leges a me in exordio imperii datae, quibus unicuique, quo animo inbibisset, colendi libera facultas tributa est. (Takaisin tekstiin.)
9. Amm. 30.9.5: Postremo hoc moderamine principatus inclaruit, quod inter religionum diversitates medius stetit, nec quemquam inquietavit, neque ut hoc coleretur, imperavit aut illud. (Takaisin tekstiin.)
10. Esim. CTh 16.10.10 (v. 391) ja CTh 16.10.11 (v. 391). (Takaisin tekstiin.)
11. Esim. CTh 16.10.13. (v. 395). (Takaisin tekstiin.)
12. Lib. or. 30.52-54. (Takaisin tekstiin.)
13. Them. or. 5.69C. (Takaisin tekstiin.)
14. Them. or. 5.70A / 5.68A. (Takaisin tekstiin.)
15. Them. or. 5.69A. (Takaisin tekstiin.)
16. Them. or. 5.70A / 5.68D. (Takaisin tekstiin.)
17. Symm. rel. 3.8. (Takaisin tekstiin.)
18. Aug. civ. 10.32 (= Porph. De regressu animae, fr. 12, p.42,6). (Takaisin tekstiin.)
19. Macr. somn. 1.3.17-18. (Takaisin tekstiin.)
20. Macr. Sat. 1.18.7.; Sat. 1.18.15; Sat. 1.17.4; Sat. 1.17.66; Sat. 1.17.2. (Takaisin tekstiin.)
21. Maximus Madaurensis ad Augustinum, Aug. epist. 16; Augustinuksen vastaus: Aug. epist. 17. (Takaisin tekstiin.)
22. Ambr. epist. 17 ja 18; erit. 18.9; 17.14. (Takaisin tekstiin.)
23. Aug. soliloq. 1.13.23 (v. 386). (Takaisin tekstiin.)
24. Aug. Retract. 1.4.3 (v. 426/427). (Takaisin tekstiin.)

maijastina.kahlos@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle