Historiallisia Papereita 4:
Suvaitsevaisuus

Ihaillut viholliset: englantilaiset ja hollantilaiset

Kustaa Multamäki

ISSN 1456–8055

Tarkastelen tässä kirjoituksessa englantilaisten suhtautumista ulkomaalaisiin 1600-luvun loppupuolella, siinä menneisyyden vaiheessa, jota leimasi Englannin voimakas laajentuminen johtavaksi kauppamahdiksi Euroopassa sekä meri-ja siirtomaamahdiksi koko maailmassa. Tässä esitelmässä suvaitsevaisuus voidaan jakaa kahteen osaan: Brittein saarten sisäiseen ja ulkoiseen. Käsittelen suvaitsevaisuutta paitsi Englannin ja Hollannin, myös Englannin ja Brittein saarten muiden osien asukkaiden välisissä suhteissa. Jälkimmäisellä alueella suvaitsevaisuus määritellään tässä esitelmässä siis valloittajien näkökulmasta. Toisin kuin tässä katsannossa, lienee jokseenkin yhdentekevää, tarkastellaanko suvaitsevaisuuden toista ja kenties yleisemmin käsiteltyä puolta - sitä miten valtaväestö suhtautui maahantulijoihin - brittiläisestä vai englantilaisesta näkökulmasta, sillä 1600-luvulla ulkomaalaiset nousivat merkittävään rooliin nimenomaan Lontoossa.

Euroopan mittakaavassa Brittein saaret olivat kulttuurisesti ja taloudellisesti saavana osapuolena uudelle ajalle asti. Englannin kehittyneisyys suhteessa välittömiin naapureihinsa oli siten ennen 1600-lukua lähinnä suhteellista. Saarten johtavaksi mahdiksi Englanti nousi lähinnä väestöpohjansa sekä poliittisen ja taloudellisen kehityksensä ansiosta. Suvaitsevaisuudesta puhuminen edellyttää tietenkin, että on olemassa erilaisuutta, johon omaa ja tuttua verrataan. Toisaalta suvaitsevaisuudesta puhuminen on mielekästä vasta kun oma identiteetti on riittävästi jäsentynyt. Englantilaisten kansallisen identiteetin muotoutumisen kannalta on huomionarvoista, että jo ennen normannivalloitusta Englantia hallitsivat ulkomaalaiset ja että keskiajalla Englannin hallitsijoiden intressit olivat vähintään yhtä paljon mannermaalla kuin saarivaltakunnassa. Jo Vilhelm Valloittaja oli hallinnut Normandiaa, mutta esimerkiksi Henrik II oli Anjoun kreivi ja Akvitanian herttua. Näihin valtaviin alueisiin verrattuna Englanti oli vain osa syrjäisestä saaresta.

Tämän esityksen lähdemateriaalin valossa on kuitenkin selvää, että englantilainen identiteetti oli kehittynyt varsin vankalle pohjalle 1600-luvulle tultaessa, mikä osaltaan saattoi heijastaa Englannin mahtiasemaa Brittein saarilla. Normannien aloittaman Walesin valloituksen saattoi päätökseen jo Edward I vuonna 1284, ja Irlannista oli tullut englantilainen kolonia jo 1100-luvun puolivälissä. Skotlanti oli sitä vastoin sitkeämpi pala. Vuoden 1603 personaaliunionissa voidaan ajatella pikemmin Skotlannin valloittaneen Englannin kuin päinvastoin - ainakin sikäli kuin Englannin parlamentti ja puritaanit joutuivat puolustuskannalle Jaakko I:n itsevaltaisen ja korkeakirkollisen hallitustavan vuoksi. Vasta Iso-Britannian käytännössä synnyttänyt vuoden 1707 unioni muodostettiin selkeästi englantilaisten ehdoilla.

Englantilaisten suhtautumisessa irlantilaisiin voidaan nähdä kaksi tärkeätä taustatekijää, ensinnäkin englantilaisten näkemys irlantilaisten kyvyttömyydestä hallita itseään ja toiseksi irlantilaisten taloudellisen toiminnan vahingollisuus Englannille. Vallinneisiin näkemyksiin vaikutti varmasti myös Irlannissa vuonna 1641 alkanut kapina protestanttisia siirtomaaherroja kohtaan. Kapinan kukistaminen osoittautui englantilaisille sangen vaikeaksi. Kenties juuri tämän vuoksi aikalaiskuvauksissa irlantilaisia pidettiin barbaarisina ja epäinhimillisen julmina olentoina, jotka eivät kunnioittaneet minkäänlaisia kristillisyyden periaatteita. Englantilaisten käsitykseen irlantilaisista vuosisadan loppupuolella ja myöhemminkin muokkasi John Templen vuonna 1646 ilmestynyt teos The Irish Rebellion, josta seuraavan sadan vuoden kuluessa otettiin peräti seitsemän painosta. Templen mukaan vuoden 1641 kapina osoitti selvästi irlantilaisten parantumattomuuden ja sen, että Irlanti muodosti alituisen uhkan Englannille. Esimerkiksi miehityspolitiikan epäonnistuminen ei hänen mukaansa johtunut englantilaisen maa-aatelin itsekkyydestä vaan irlantilaisten kieroutuneesta luonteesta. Vaikka monet englantilaiset kirjoittajat pitivät kyseenalaisena sitä olivatko irlantilaiset ylipäätään koskaan omaksuneet katolista uskoa, piti Temple kapinaa myös hyökkäyksenä protestanttisuutta vastaan. Erityisen hiuksianostattavia ovat Templen kuvaukset irlantilaisten lapsien tavasta häpäistä englantilaisten protestanttien ruumiita.1

1600-1700-luvun taitteessa lukuisia poliittisia tutkielmia kirjoittanut pamfletisti ja kuninkaallinen verovirkamies Charles Davenant saattoi rakentaa käsityksensä irlantilaisista osittain juuri Templen teoksen varaan. Kenties havainnollisimmin Davenantin käsitystä Irlannista voidaan tarkastella vertaamalla sitä hänen näkemykseensä Skotlannista. Davenantin mukaan Skotlanti oli Englannille kuin Aragonia Espanjalle, siis "itsenäinen valtio, joka hallitsee itseään omien lakiensa mukaan, joskin yhteisen kuninkaan alaisuudessa". Toisaalta irlantilaisten oikeudet sijoittuivat johonkin Rooman kolonioiden ja ranskalaisten provinssien oikeuksien välille. Davenant oli vakuuttunut siitä, että oli eduksi sekä emämaalle että Irlannille, "Englannin parhaalle ja jaloimmalle kolonialle, että lainsäädännön kautta tehtäisiin ... eritoten kauppaa koskevia sääntöjä ja rajoituksia".2

Davenantin näkemyksen mukaan Englannin taloudelliset edut siis edellyttivät Irlannin alistamista. Mutta miten hän näki irlantilaisen yhteiskunnan ja irlantilaisten kyvyn hallita itseään, toisin sanoen heidän poliittisen kehityksensä asteen? Davenantin mukaan "irlantilaiset olisivat voineet pysyä itsenäisenä kuningaskuntana, jos he eivät olisi itse muuttaneet hallitusmuotoaan kapinoimalla säännöllisesti ja tultuaan voitetuiksi yhtä usein". Koska irlantilaiset olivat menettäneet suurimman osan omaisuudestaan, olivat he Davenantin mielestä menettäneet myös poliittiset oikeutensa, jotka valloituksen jälkeen olivat siirtyneet englantilaisille maanomistajille. Tässä mielessä Skotlannin vanhan aristokratian asema oli Davenantin mielestä samanlainen. Mutta siinä missä irlantilaiset olivat kyvyttömiä luomaan järjestäytyneitä yhteiskunnallisia oloja ja tarvitsivat Englannin isällistä suojelua, Skotlannille oli tarpeen vain englantilaisten kannustava esimerkki - ja tietenkin kauppasuhteet - jotta se voisi kehittyä omilla ehdoillaan.3

Vaikka englantilaisten negatiivisilla käsityksillä irlantilaisten luonteesta ja kyvyistä oli epäilemättä oma osuutensa Davenantin näkemyksissä Englannin oikeudesta ja suoranaisesta velvollisuudesta puuttua naapurinsa asioihin, oli poikkeavilla toimintaohjeilla Skotlannin ja Irlannin suhteen siis myös selkeän taloudellinen tausta. Englantilaiset pelkäsivät Irlannin villantuotannon kilpailua ja tahtoivat tämän vuoksi kontrolloida maata myös poliittisesti. On tietenkin muistettava myös Irlannin katolisuus sekä se, että itsenäisenä valtiona Irlanti saattoi toimia tukialueena Englantia vastaan hyökättäessä. Toisaalta Skotlanti ei kilpaillut Englannin kanssa taloudellisesti vaan sen tuotanto pikemminkin täydensi ja edisti Englannin talouselämää. Davenant näki Englannin alkusysäystä vaativiksi tuotannonaloiksi kaivostoiminnan sekä aivan erityisesti kalastuksen. Jälkimmäisen kohdalla kysymys oli Englannille elintärkeästä asiasta. Jos Englanti olisi päässyt hyötymään Skotlannin rannikkovesien sillinkalastuksesta, olisi se pystynyt kilpailemaan Englannin omia rannikkovesiä hallitsevan Hollannin kanssa. Sillinkalastus oli keskeisimpiä niistä taloudellisista tekijöistä, jotka aiheuttivat kiistoja Pohjanmeren rannikkovaltioissa varhaismodernilla ajalla. Tämä näkyy Davenantin innossa ajaa unionia Englannin ja Skotlannin välille sekä hänen näkemyksissään hollantilaisista.

Taloudellisen kilpailun näkökulmasta katsoen ei tietenkään ole tavatonta, että Englanti ja Alankomaiden tasavalta ajautuivat kolme kertaa sotaan 1600-luvun jälkipuoliskolla. Toisaalta ainakaan ensimmäistä, vuosina 1652-1654 käytyä sotaa eivät selitä hallitusmuodolliset, uskonnolliset eivätkä juuri ulkopoliittisetkaan eroavaisuudet. Molemmat olivat protestanttisia tasavaltoja ja Ranskan pyrkimys "universaaliin monarkiaan" uhkasi molempia. Mutta yhteisiä intressejä nähtiin lähinnä Pohjanmeren länsipuolella, sillä Alankomaissa suhtautuminen Englannin vastaperustettuun tasavaltaan oli varautunutta ja suorastaan vihamielistä niin taloudellisessa, uskonnollisessa kuin diplomaattisessakin mielessä.4 Kuitenkin Alankomaiden tasavalta edusti parlamentaarista hallitustapaa korostaneille englantilaisille poliittista ja heidän rojalistisille maanmiehilleenkin taloudellista esikuvaa. Tasavaltaa kannattaneet englantilaiset korostivat, että Alankomaiden taloudellinen menestys perustui nimenomaan sen hallitusmuotoon. Niin ikään monet näiden englantilaisten siteeraamista poliittisista kirjoittajista olivat hollantilaisia, kuten neuvospensionääri Johan de Wittin neuvonantaja Pieter de la Court. Tätä taustaa vasten englantilaisten suhtautuminen Hollannin asukkaisiin nousee mielenkiintoiseksi kysymykseksi.

Alankomaiden tasavallan kaupallinen menestys saattoi sinänsä ärsyttää englantilaisia, mutta kiristyvä kilpailu epäilemättä jyrkensi näkemyksiä. Voitaisiin siis ajatella, että sitä mukaa kun englantilaiset rakensivat omaa kauppamahtiaan, muuttuivat heidän käsityksensä Pohjanmeren itärannikon asukkaista kielteisemmiksi. Kuitenkin Englannin rannikkovesillä risteilleet hollantilaiset sillinkalastuslaivastot olivat ärsyttäneet englantilaisia jo 1600-luvun alussa. Varhaisen englantilaisen merkantilismin tärkeimpiin edustajiin kuuluneella Thomas Munilla oli vankka käsitys hollantilaisista sillinkalastajista, jotka rikastuttivat kotimaataan "kalastamalla silliä, molvaa ja turskaa Hänen Majesteettinsa merillä" niin paljon, ettei "koko kristikunnassa ole toista kansaa, joka yhtä paljon häiritsisi jokapäiväistä merenkulkuamme ja kaupankäyntiämme sekä kotimaassa että ulkomailla". Kun Mun totesi ykskantaan, että "he estävät ja tuhoavat laillisen elintapamme ja vievät leivän suustamme", on tavallaan ymmärrettävää että Englantiin muuttaneita hollantilaisia kohtaan Mun osoitti suoranaista muukalaisvihaa. "Vaikka he olisivatkin syntyneet ja kasvaneet Englannissa, he ovat silti hollantilaisia, sillä heidän sydämessään on vain pisara englantilaista verta", hän totesi. Kalastuskysymys oli Munin mukaan ratkaistava "pikemmin aseilla kuin sanoilla", niin kuin hän totesi viitaten samalla Hugo Grotiuksen vapaata merenkulkua puolustaneeseen Mare Liberum -teokseen. Vaikka Mun oli kirjoittanut tekstinsä jo 1620-luvulla, se julkaistiin vasta ensimmäisen kauppasodan aattona vuonna 1664. Englantilaisten sotaintoa ei tällöin varmaankaan vähentänyt Munin huomio, että "Alankomaiden tasavalta on kuin tavallinen lintu komeissa lainahöyhenissä".5

Kaupallisen kilpailun leimaamissa oloissa saarivaltakunnan asukkaiden näkemys 1600-luvun alkupuolen johtavasta kauppamahdista ja sen asukkaista oli siis sangen kielteinen. Mutta toisaalta muistamme, että monet englantilaiset pitivät Alankomaiden tasavaltaa esikuvanaan. Hollantilaisten yritteliäisyys kelpasi esimerkiksi laiskoille ja takapajuisille englantilaisille. Kohtalaisen yleinen näkemys näyttää olleen, että juuri Englannin luonnonrikkaudet ja turvallinen asema saarivaltiona olivat tehneet englantilaisista, niin kuin Thomas Mun totesi, "viheliäisiä, tuhlaavaisia ja huolettomia".6 Tämä näkyi erityisesti englantilaisissa kauppiassuvuissa, joiden vesat Munin mukaan jäivät "aatelin tavoin tuhlaamaan perimäänsä omaisuutta synkeässä tietämättömyydessä ja yltäkylläisyydessä".7 Päinvastaisen esimerkin tarjosi Alankomaiden tasavalta, jolla ei juuri ollut omia luonnonvaroja ja jolla "piti aina olla hyvä pankki ja rahastoja maalta tulevan hyökkäyksen varalta".8 Sen asukkaat olivat siis jo geopoliittisen asemansa vuoksi sidottu säästäväisyyteen ja yritteliäisyyteen.

Englantilaisten suhtautumisessa valloittamansa Irlannin asukkaisiin olemme nähneet kolme keskeistä tekijää: katolisen uskonnon, saaren merkityksen mahdollisena tukialueena Englantiin suuntautuvassa hyökkäyksessä, sekä taloudellisen kilpailun. Erityisesti koska Irlanti vahvana lammastalousalueena olisi uhannut Englannin omaa villantuotantoa, kohtelivat englantilaiset Irlantia kolonian tavoin. Vallinneet näkemykset irlantilaisista olivat samansuuntaisia tämän tavoitteen kanssa. Irlantilaiset olivat laiskoja ja julmia sekä kyvyttömiä hallitsemaan itseään tai kehittämään maataan taloudellisesti. Tämän perusteella ei ole tavatonta, etteivät englantilaiset vielä varhaismodernin ajan muuttuessa moderniksi kohdelleet irlantilaisia erityisen suvaitsevaisesti. Skotlantiin Englannissa suhtauduttiin ymmärrettävistä syistä paljon myönteisemmin. Uskonnolliset ristiriidat olivat paljon lievempiä ja taloudellisesti Skotlanti pikemmin hyödytti Englantia kuin kilpaili sen kanssa. Viimeistään vuoden 1707 unionin jälkeen myös pelot mahdollisesta tukialueesta Englantia vastaan tehtävässä hyökkäyksessä menettivät merkitystään.

Hollantilaiset eivät suhtautuneet englantilaisiin erityisen suvaitsevasti 1600-luvun loppupuolella. Englanti oli aluksi kuninkaanmurhaajien tasavalta ja sitten vaarallinen kilpailija kaupan alalla. Vasta vallankumous ja Vilhelm Oranialaisen nousu Englannin valtaistuimelle muuttivat tilannetta ratkaisevasti, mutta tällöin Alankomaiden tasavallasta ei enää ollut suurta taloudellista ja sotilaallista uhkaa Englannille. Englantilaisten suvaitsevaisuus hollantilaisia kohtaan vaihteli sen mukaan miten ihailtavana Alankomaiden tasavallan hallitusmuotoa pidettiin, mutta täydellistä selitystä englantilaisten asenteisiin ei poliittinen näkökulma yksin pysty tarjoamaan. Toisaalta vaikka taloudellisen kilpailun tuoma vastakohtaisuus varmasti jyrkensi englantilaisten suhtautumista Pohjanmeren itärannan kauppamahtiin 1600-luvun edetessä, ei kauppaetujen ajautuminen ristiin myöskään yksin liene riittävä selitys. Englantilaisten käsitys hollantilaisista viittaa siihen, että rajallisten resurssien maailmassa suvaitsevaisuus on nähtävä myös kysymyksenä taloudellis-sotilaallisesta hegemoniasta. Englantilaiset ihailivat hollantilaisten kaupallisia hyveitä, mutta toisaalta he tajusivat, että hollantilaiset oli mahdollista voittaa vain heidän omilla lääkkeillään. Tämä teki hollantilaisista ihailtuja vihollisia.

Viitteet

1. Kathleen M. Noonan, "The Cruell Pressure of an Enraged, Barbarous People: Irish and English Identity in Seventeenth-Century Policy and Propaganda", The Historical Journal, Vol. 41, (March 1998), 151-177. (Takaisin tekstiin.)
2. Charles Davenant, An Essay upon the Probable Methods of Making a People Gainers in the Balance of Trade, teoksessa The Political and Commercial Works Of That celebrated Writer Charles D'Avenant [PCW], toim. Sir Charles Whitworth (London 1771), Vol. II, 247-8, 250-1, 255. (Takaisin tekstiin.)
3. Charles Davenant, A Memorial Relating to an Union between England & Scotland, artikkelissa David Waddell, "An English Economist's View of the Union, 1705", Scottish Historical Review, Vol. 35 (1956), 144-9, 147. (Takaisin tekstiin.)
4. Roger Hainsworth & Christine Churches, The Anglo-Dutch Naval Wars 1652-1674 (Phoenix Mill: Sutton Publishing 1998), 8-9. (Takaisin tekstiin.)
5. Thomas Mun, England's Treasure by Forraign Trade (London: Thomas Clark 1664), reprinted for the Economic History Society (Oxford: Basil Blackwell 1928), 12, 75, 78, 80-1. (Takaisin tekstiin.)
6. Mun, England's Treasure, 69, 71-2. (Takaisin tekstiin.)
7. Mun, England's Treasure, 3-4. (Takaisin tekstiin.)
8. Charles Davenant, Discourses on the Public Revenues, and on the Trade of England, Part II, teoksessa PCW, Vol. I, 390-1. (Takaisin tekstiin.)

kustaa.multamaki@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle