Historiallisia Papereita 4:
Suvaitsevaisuus

Läntinen kristikunta ja pakanat 1200-luvulla

Antti Ruotsala

ISSN 1456–8055

Puolalainen fransiskaani C. de Bridia määritteli lännen vuonna 1247 seuraavasti: "Länsi alkaa Liivinmaalta ulottuen Preussista Kreikkaan sekä siitä vieläkin edemmäs, ja sitä yhdistää katolisen uskon universaali kirkko." Tällainen käsitys lännestä vaikuttaa pikemminkin poliittis-ideologiselta kuin maantieteelliseltä. Tuohon aikaan maanosan Eurooppa katsottiin ulottuvan idässä aina Donille asti. Sen takaa alkoi Aasia.

Onkin yleisesti esitetty, että keskiajalla ihmiset identifioivat itsensä ensisijaisesti - ainakin kirjallisen kulttuurin valossa - katolisen kirkon jäseniksi ja sen edustaman kristinuskon läntisen suuntauksen edustajiksi. Näin ollen he olivat katolisia, läntisiä kristittyjä ja kuuluivat läntiseen kristikuntaan. Kristinusko oli prisma, jonka läpi maailmaa tarkasteltiin ja jonka kautta maailmaa koskeva tieto taittui.

Tällainen uskonnollis-ideologinen lähtökohta aiheutti sen, että ne jotka edustivat muita kristinuskon suuntauksia ja erityisesti muita uskontoja, olivat vääjäämättä ulkopuolisia - muukalaisia. (Sama piirre voidaan liittää myös toiseen tuon ajan suureen monoteistiseen lähetysuskontoon: islamiin).

Ranskalaisen Jacques Le Goffin mukaan - vaikka keskiajan länsimaisesta kulttuurista ei voi löytääkään uudelle ajalle tyypillistä rotupohjaista rasistista ajattelua - tuossa kulttuurissa vallitsi uskonnollinen suvaitsemattomuus. Hän nimeää sen 'uskonnolliseksi rasismiksi'. Saksalainen mentaalihistorioitsija Harry Kühnel katsoo, että tällainen eri ihmisryhmien uskonnollis-ideologinen erottelu vahvisti myös keskiaikaiselle kulttuurille luonteenomaista voimakasta etnosentrismiä.

Mutta oliko tilanne tuolloin aivan tämä? Tiedämme, että keskiaikaa seuranneina vuosisatoina noidat, homoseksuaalit, rikolliset, mustalaiset, monet uskonnolliset vähemmistöt, jopa juutalaiset ovat saaneet kärsiä paljon ankarammasta kontrollista ja ennenkaikkea totaalisemmasta vainoamisesta. Etnisetkin vähemmistöt joutuivat Euroopassa todenteolla vaikeuksiin vasta kansallisvaltioiden synnyn myötä.

Sitäpaitsi kristinuskoon on aina sisältynyt voimakas ihmisten samankaltaisuutta ja tasa-arvoa korostava eetos. Se on myös universaali uskonto. Kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia - Aatamin ja Eevan jälkeläisiä. Jumalan edessä he kaikki ovat yhdenvertaisia ja lähetyskäsky velvoittaa levittämään kristinuskoa kaikkialle - myös kristikunnan rajojen ulkopuolelle. (Tällaiset Raamatun kohdathan pyrittiin natsi-Saksassa sensuroimaan).

Siten ottamalla kasteen ja uskomalla ylösnousseeseen Kristukseen jokin pakana tai muslimi oli keskiajalla ainakin periaatteessa heti osa läntistä kristikuntaa ja uskovien yhteisöä. Sama koski jopa maailman laidoilla eläviä hirviöitä - esimerkiksi kyklooppeja tai koirankuonolaisia - sillä Augustinusta seuraten mikäli niillä oli sielu, niin nekin olivat ihmisiä. Tällaisen olion käännyttäminen olikin keskiaikaisen lähetystyön harjoittajalle mitä ansiokkain maineteko.

Siirryn nyt kuitenkin tarkastelemaan esitelmäni vuosisataa, 1200-lukua, ja on todettava että tuolloin tilanne läntisessä kristikunnassa alkoi muotoutua suuntaan, joka jo hieman muistuttaa olosuhteita uudemman ajan Euroopassa. Väestönkasvu ja sen liikkuvuus, kaupunkilaitoksen, kaupan ja rahatalouden kehittyminen sekä oppineisuuden yleinen lisääntyminen sallivat elintilan entistä paremmin monille vähemmistöille, alakulttuureille ja dissidenteille. Ristiretkiä ja miekkalähetystä alettiin vastustaa yhä avoimemmin. Kirkko tähdensi lähetystyössään väkivallattomuutta. Tämä kaikki loi perustaa suvaitsevalle ilmapiirille.

Asialla on kuitenkin myös toinen puolensa. Maallisten ja kirkollisten hallinto- ja samalla kontrollikoneistojen kehittyessä ja vahvistuessa syntyi yhä enemmän vaadetta kohti yhdenmukaisuutta. Mielestäni lainsäädännön yhä hienovireisemmät formuloinnit sekä teologian systematisointi (esim. Tuomas Akvinolaisen toimesta) heijastelevat tätä kehityssuuntaa. Inkvisitio perustettiin vuonna 1233. Ristiretket lietsoivat erityisesti rahvaan parissa juutalaisvastaisuutta. Kovenevat otteet vierasuskoisia kohtaan alkoivat näkyä erityisesti läntisen kristikunnan reuna-alueilla läntisten maahanmuuttajien ja paikallisen väestön välillä.

Mikä oli sitten pakanoiden asema 1200-luvun länsimaisessa keskiaikaisessa kulttuurissa? Tuolloisen oppineen käsityksen mukaan pakanat eivät olleet vieraiden kirjauskontojen harjoittajia (esim. muslimeja tai buddhalaisia), vaan erilaisia luonnonjumaluuksia ja epäjumalankuvia palvovia ihmisiä - tavallaan barbaareja. Pakanoilla ei ollut kirjoitettua kaanonia uskolleen eikä myöskään papistoa. Siksi heidän uskonnonharjoituksensa oli hyvin moninaista, heillä oli paljon jumalia, ja jokainen uskoi lähes oman halunsa mukaan. (Tämänkaltainen näkemys eri uskonnoista vallitsi myös islamilaisessa kulttuuripiirissä.)

Englantilainen filosofi Roger Bacon esitti 1260-luvulla teoksessaan Opus majus eräänlaisen ranking-listan ihmiskunnan eri uskonnoista. Siinä pakanuus kaikessa irrationaalisuudessaan oli pahnanpohjimmaisena, uskonnoista kaikkein alkeellisimmalla tasolla.

1200-luvulla länsimaisen rahvaan keskuudessa esiintyi edelleen runsaasti pakanallista uskonharjoitusta; tosin ainoa pakanallinen valtakunta oli enää Liettua. Miten sitten pakanallisuuden ilmauksia suvaittiin ja kohdeltiin - siis sellaisia, joita ei voinut sulauttaa kristilliseen kulttiin? Ei välttämättä kovin ankarasti.

1000-luvun Saksasta on löydetty seuraava kuivuuden aikana yleisesti harjoitettu sateentekorituaali. Siinä kylän vanhemmat naiset kutsuivat koolle kaikki kylän naimattomat tytöt ja nimittivät yhden näistä koko joukon johtajaksi. Tämä johtaja saatettiin sitten ulos kylästä ja riisuttiin alastomaksi. Sen jälkeen hänen oli kaivettava maasta oikean kätensä pikkusormella hullukaali, joka sidottiin nuoralla hänen oikean jalkansa pikkuvarpaan ympärille. Sitten kylän muut naimattomat tytöt ajoivat johtajansa läheiselle joelle lyöden tätä pienillä oksilla, kastoivat siellä oksansa jokeen ja pirskottivat niistä vettä johtajansa päälle. Lopuksi tyttöjen johtaja palasi kylään takaperin kävellen, edelleen alastomana, ja tämän uskottiin synnyttävän sateen. Mikäli kirkko pääsi asiasta perille, se yleensä tuomitsi rituaalin järjestäneet vanhemmat naiset erilaisiin katumusharjoituksiin.

Nämä naiset eivät olleet varmasti mitään salapakanoita vaan kristittyjä, jotka edelleen harjoittivat vanhoja pakanallisia uskonmuotojaan. Tällaiseen rahvaan synkretismiin saatettiin suhtautua varsin ymmärtäväisesti. Sen sijaan suhde harhaoppisiin oli toinen. Kun ensimmäiset kataarit löydettiin Kölnistä ja Bonnista vuonna 1143, heidät poltettiin lyhyiden oikeudenkäyntien jälkeen lähes välittömästi. Se mikä on lähellä, mutta sittenkin erilaista, on usein kaikkein vaarallisinta ja kaihdettavinta.

Pakanoita ja niiden muodostamia kansoja eli tietenkin runsaasti kristikunnan rajojen ulkopuolella. 1200-luvulla Aasia oli avautumassa lännelle, ja tuolta vuosisadalta ovat peräisin ensimmäiset kirjalliset todisteet länsimaisista kaukomatkoista syvälle Aasiaan aina Mongoliaan ja Kiinaan asti. Silloin syntyi kosketuksia - Aasian korkeakultturien ja niiden edustamien uskontojen ohella - entistä enemmän myös kristikunnan ulkopuolisiin pakanallisiin kansoihin. Näistä kansoista valtapoliittisesti merkittävimmän, itse asiassa tuolloisen tunnetun maailman voimakkaimman mahdin, muodostivat mongolit. Aina 1260-luvulle asti he suurkaaniaan myöten pitäytyivät shamanismissaan sekä perinteisessä kansanuskossaan.

Uudessa hämmentävässä tilanteessa, kulttuurien kohdatessa, paavi Innocentius IV (1243-1254), alunperin oikeustieteilijä Bolognan yliopistosta, pyrki hahmottelemaan kommentaarissaan paavi Innocentius III:n dekretaaliin Quod super his paavin johtaman kristikunnan ja ei-kristillisten kansojen (myös pakanoiden) välistä suhdetta. Kanonisen oikeuden tutkijan James Muldoonin mukaan kyseessä oli ensimmäinen vakava läntinen yritys todistaa, että lännen kristityt saattoivat elää myös rauhassa ei-kristittyjen kanssa. Innocentius muotoili keskeisen kysymyksen seuraavasti: Onko meillä oikeutettua tunkeutua maihin, jotka ovat vierasuskoisten hallussa - ja jos on, niin miksi?

Vastauksessaan paavi lähti liikkeelle luonnonoikeuden periaatteista. Sen ihmisen luontoon, jumalalliseen järjestykseen perustuvat lait olivat yhteisiä kaikille, ja Innocentius IV:nkin aikana vierasuskoisilla oli edelleen oikeus niin omaisuuteensa kuin omaan hallintoonsakin. Edes sielujen pelastus ei sinänsä oikeuttanut sotaan heitä vastaan. Paavi, Pietarin seuraajana ja Kristuksen edustajana maan päällä, oli silti vastuussa kaikkien ihmisten - sekä kristittyjen että ei-kristittyjen - sieluista. Mikäli jälkimmäiset rikkoivat Jumalan asettamaa luonnollista moraalilakia, eivätkä heidän hallitsijansa korjanneet tilannetta, paavilla oli oikeus puuttua asiain kulkuun. Innocentius tarjosi luonnollisen moraalilain rikkomisesta kaksi esimerkkiä: seksuaaliset perversiot sekä idolien, ihmisen valmistamien epäjumalankuvien palvonnan. (Jälkimmäinen rikkomus viitannee lähinnä pakanoihin).

Edelleen paavin oli vastuullisena ihmisten pelastumisesta lähetettävä lähetyssaarnaajia ei-kristittyjen pariin. Mikäli näiden hallitsijat estivät tämän, paavilla oli oikeus koota kristityt sotajoukot, hyökätä heidän maihinsa ja turvata näin lähetyssaarnaajien toiminta. Samalla tavoin oli lupa toimia, mikäli vierasuskoisten hallitsijat vainosivat alamaisinaan olevia kristittyjä estäen näiltä oman uskon harjoittamisen.

Silti kaikkien tällaisten interventioiden jälkeen, kun paavin johdolla koottu kristitty armeija oli saanut asiat järjestykseen jossain pakana- tai vaikkapa muslimivaltakunnassa, sen oli aina vetäydyttävä takaisin kotikonnuilleen. Kolonisaatio ryöstöstä puhumattakaan ei kuulunut täten kristittyjen, ei edes ristiretkiarmeijoiden, toimenkuvaan. Tiedämme, että käytännössä tilanne oli hieman toisenlainen.

Mutta miten sitten toimittiin kasvoista kasvoihin? Tarkastelen tässä lähetystöjä, jotka em. paavi Innocentius IV:n johtama Lyonin kirkolliskokous lähetti vuonna 1245 vastikään Eurooppaan hyökänneiden mongolien luo. Nämä ensimmäiset ja myös niitä seuranneet mongolien pariin lähteneet lähetystöt muodostettiin aina mendikanteista, joko fransiskaaneista tai dominikaaneista. Usein ne laativat matkoistaan laajat selonteot toimeksiantajilleen - yleensä paaville tai Ranskan kuninkaalle.

Tarkastelkaamme, kuinka niissä suhtauduttiin mongolien erilaisuuteen. Nykyajan näkökulmasta on ehkä yllättävää, miten vähän niissä selvitellään mongolien ulkoista olemusta. Tavallisesti asia käsitellään muutamassa virkkeessä - ja lopussa todetaan että mongolit poikkeavat ulkomuodoltaan kaikista muista ihmisistä. Mongolien ulkoisia tunnusmerkkejä luetellaan lähinnä vain siksi, että tulevat matkaajat voisivat erottaa heidät muista Euraasian nomadeista. Toki mongolit olivat erittäin rumia - erityisesti näin todetaan mongolinaisista. Ulkoisessa erilaisuudessaan mongolit olisivat tuskin voineet muuta ollakaan.

Selontekojen kirjoittajia ja samalla heidän lukijakuntaansa kiinnosti mongolien ulkonäköä huomattavasti enemmän mongolien sisäinen elämä - tarkemmin sanoen heidän moraalinsa. Onkin kuvaavaa, että ensimmäisen Mongolian-matkaajan Johannes de Plano Carpinin teoksen yhdeksästä luvusta yksi on omistettu mongolien hyvien ja huonojen luonteenpiirteiden tarkalle erittelylle. Jokaisessa selonteossa kuvataan myös yksityiskohtaisesti mongolien uskontoa ja uskonharjoitusta, sitä perustaa josta mongolien luonne ja moraali - luonnollisen moraalilain - ohella kumpusivat. Mongolien uskonnon ja kultin selvittäminen olikin asia, jonka Lyonin konsiili oli edeltäkäsin määrännyt lähetystöjen yhdeksi keskeiseksi tehtäväksi.

Tulevatko selonteoissa sitten esille niiden kirjoittajien suvaitsevaisuuden rajat? Voi todeta yleisesti, että mongolien arviointi on varsin asiallista. Barbaarisiempienkaan tapojen kuvaus ei juuri tuo tekstiin ärtyneisyyttä. On myös otettava huomioon, että lähetystöjen selonteot eivät olleet mitään manipulaatiokirjallisuutta, vaan ne oli tarkoitettu kristikunnan korkeimmalla sekä hengelliselle että maalliselle johdolle.

Ainoa varsinainen ristiriita- tai oikeastaan konfliktitilanne syntyi, kun mongolit vaativat lähetystöiltä tiettyjen rituaalien suorittamista ennen suurkaanin tai hänen edustajiensa kohtaamista. Niihin lukeutuivat mm. kolminkertaiset polvistumiset ja kumarrukset, jotka oli tehtävä paitsi mongoliaristokratian myös Tshinggis-kaania esittävän idolin edessä. Lähettiläillä oli siten suuri vaara sotkeutua epäjumalanpalvontaan.

Ehkä ongelmallisimmassa rituaalissa heidän oli kuljettava lahjoineen ja toimeksiantajansa kirjeineen kahden mongolien asettaman pyhän tulen välistä sekä kahden niiden viereen pystytetyn, kärjistään yhteen sidotun keihään alitse. Rituaalia johti kaksi naispuolista shamaania, jotka resitoivat kulkijoiden molemmin puolin loitsuja sekä pirskottivat vettä heidän päälleen.

Lähetystöistä yhtä lukuunottamatta kaikki alistuivat rituaaleihin - tosin aluksi vastaan hangoitellen. Rituaalien tarkka, osin eläytyvä kuvaus selonteoissa osoittaa, kuinka herkkiä niiden kirjoittajat olivat vastapuolen uskonnolliselle kokemusmaailmalle. Niiden yhteydessä osapuolten uskonnolliset horisontit kohtasivat toisensa. Mongolien uskonilmausten sisältö ymmärrettiin myös hämmästyttävän hyvin. Esimerkiksi matkaajat oivalsivat, että em. tulien välistä kulku loitsimisineen ja veden pirskottamisineen oli mongolien kannalta vieraiden puhdistautumista - mongolit pyrkivät poistamaan vieraistaan kaiken sen pahan, joka olisi saattanut vahingoittaa heitä itseään. Kirjoittajat käyttivätkin toimituksesta termiä purificatio, ja nykyaikaisessa uskontotieteessä kyseinen rituaali luokiteltaisiinkin puhdistautumisrituaaliksi.

Olennainen piirre näissä kohtaamisissa oli myös läntisen osapuolen nöyryys. Länsimainen kulttuuri ei ollut vielä saavuttanut poliittista, taloudellista tai sotilaallista hegemonia-asemaa ihmiskunnan eri kulttuurien joukossa. Erityisesti vieraalla maaperällä, mongolien omalla 'kotikentällä', jouduttiin toimimaan lähes täysin isännän ehdoilla.

Yhdestä asiasta vieraat olivat kuitenkin täysin vakuuttuneita: heidän oma uskontonsa ylitti kaikkien heidän Aasiassa kohtaamiensa kulttuurien henkiset ilmenemismuodot. Vieraiden uskontojen tunnustajat - myös pakanalliset mongolit - saattoivat kyllä harjoittaa moraalisesti korkeatasoista elämäntapaa. Silti näiden uskontojen kultit puhumattakaan niiden opillisista sisällöistä eivät tarjonneet vastusta sille, mitä kristinuskolla oli annettavanaan. Toisen ajattelutapojen ymmärtäminen saati uskontojen välinen dialogi ei toteutunut, koska vastapuolella ei ollut tässä suhteessa mitään huomionarvoista esitettävänään.

Mutta olivatko suurvaltakauden mongolit sitten suvaitsevaisia? Ehkä suvaitsevampia kuin läntiset vieraansa? Mongoli-imperiumihan on usein esitetty jonkinlaiseksi suvaitsevaisuuden kehdoksi, jossa vallitsi rauhantila, Pax Mongolica.

Mongolit kuitenkin nomadien tapaan halveksivat syvästi paikoilleen asettuneita, herrojensa orjuuttamia kaupunkilaisia ja talonpoikia. Näiden elämäntapa ilmaisi heikkoutta ja dekadenssia. Suurvaltakautensa alkuvaiheissa mongolit olivat pyrkineet systemaattisesti tuhoamaan kaupungit ja viljelysmaat, ja muuttamaan ne aroksi. Itsensä arvoisiksi he saattoivat laskea korkeintaan muut huopateltoissa asuvat - eli paimentolaiset.

Mongolien saavuttama suurvalta-asema, heidän sotilaalliset voittonsa ja yleinen vaurastumisensa ruokkivat yhä enemmän heidän etnosentristä ylimielisyyttään. Se ilmenee niin ruohonjuuritason kohtaamisissa vieraiden kulttuurien edustajien kanssa kuin heidän diplomaattisesta kirjeenvaihdostaankin. Pitkään mongolit olivat omasta mielestään eräänlainen "Herrenvolk".

On silti kiistatonta, että mongolit olivat uskonnollisesti suvaitsevaisia. Tällainen asennoituminen sisältyi jo perinteisesti arojen elämäntapaan ja siellä harjoitettuihin luonnonuskontoihin. Maailma, myös oman elinpiirin ulkopuolella, oli täynnä yliluonnollisia voimia, joiden kanssa oli syytä pysyä hyvissä väleissä. Se oli jo taktisestikin viisasta imperiumissa, missä vaikuttivat lähes kaikki tuolloiset tunnetun maailman uskonnot. Mongolien lainsäädäntö turvasikin kaikkien uskontokuntien uskonharjoituksen ja uskonnon vastaisesta toiminnasta rankaistiin yleensä kuolemalla. Lisäksi uskontokuntien papistoja suosittiin monin privilegioin, esim. verovapaudella. Näiden oli kuitenkin vastapalvelukseksi rukoiltava sekä suoritettava kulttimenoja suurkaanin ja hänen sukunsa puolesta. Mongolit eivät olleet siten uskonnollisesti suvaitsevia minkään länsimaisen valistusajattelun hengessä. Sitäpaitsi mikäli jokin uskontokunta alkoi kapinoida ja uhkasi siten valtakunnan sisäistä yhtenäisyyttä, se tuhottiin armotta.

Mutta palatkaamme vielä läntisen kristikunnan pariin sydänkeskiajalle. En väitä, että tuo ajanjakso olisi ollut jonkinlainen suvaitsevaisuuden aikakausi - kaikkea muuta. Keskiajan kaltainen ajallisesti pitkä, maantieteellisesti laajalle levittäytynyt kulttuuri on ollut kuitenkin hyvin monimuotoinen ja sisältänyt myös tolerantin juonteensa.

Tämä ilmenee muun muassa Sir John Mandevillen 1350-luvulla ilmestyneestä fiktiivisestä matkakertomuksesta, joka oli omassa lajissaan keskiajan suosituin. Siinä Mandeville kertoo hyveellisten bramiinien sekä alastomien, viattomuudessa elävien gymnosofistien asuttamista saarista. Heidän elämäntavastaan vaikuttuneena hän esittää seuraavaa:

Ja vaikka nämä ihmiset eivät omaakaan meidän uskonkappaleitamme, siitä huolimatta uskon että Jumala rakastaa heitä suuresti heidän luontaisen hyvän uskonsa sekä hyvien päämääriensä takia ja on hyvin mieltynyt heidän tapaansa elää ... Ja vaikka maailmassa on paljon erilaisia uskontoja ja uskonkäsityksiä, uskon sittenkin että Jumala rakastaa aina niitä, jotka todella rakastavat Häntä sekä palvelevat Häntä nöyrästi ja uskollisesti eivätkä anna mitään arvoa maailmalliselle pöyhkeilylle.

Hän jatkaa:

Ihmisten ei pitäisi halveksia muita ihmisiä heidän erilaisten lakiensa (so. uskonnollisten säädöstensä) vuoksi, sillä me emme tiedä ketä Jumala rakastaa emmekä sitä ketä Hän vihaa.

antti.ruotsala@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle