Historiallisia Papereita 3:
Tasa-arvon nousu ja tuho
Suomalaisen tasa-arvon nousu ja tuho
Anne Maria Holli
ISSN 1456–8055
Tarkoitukseni on kirjoittaa tasa-arvon noususta ja tuhosta. Nousun ja tuhon tematiikka
tunnetusti lähtee eräällä tapaa syklisestä historiankäsityksestä.
Siinä historialliset aikakaudet nähdään toisiaan seuraaviksi jaksoiksi,
joiden kulkua rytmittävät syntymä, nousu, rappio, tuho ja uudelleensyntymä
- tai vähintäinkin muutoksen dynamiikka muodossa tai toisessa. Aion siis kysyä:
ovatko viimeiset 100-150 vuotta olleet historiallisesti eräänlaista
tasa-arvoajattelun ja tasa-arvosta puhumisen aikakautta? Onko tämä tasa-arvon
aikakausi nyt päättymässä tai ainakin muuttamassa suuresti muotoaan
siinä määrin, että voimme jopa puhua - provokatiivisesti - tasa-arvon
tuhosta?
Suomessa viimeiset 100-130 vuotta ovat olleet naisten oikeuksien ja
lisääntyvän sukupuolten välisen tasa-arvon aikakautta. Ne ovat olleet
sitä praktisesti, yhteiskunnallisen muutoksen tasolla, ja myös ideologisesti,
tasa-arvosta puhumisen ja sen kautta ajattelemisen tasolla.
Käytännön tasolla oikeuksien lisäämisen prosessi lähti
kansalaisoikeuksista: myös naiset saivat oikeuden koulutukseen, ammatinharjoitukseen ja
perimysoikeuden. Kehitys kulminoitui vuonna 1930 uuteen avioliittolakiin, jolloin
edusmiesjärjestelmä poistettiin ja naisista tuli oikeudellisesti yhdenvertaisia
miesten kanssa.
Vuosisadan alusta alkoi poliittisten oikeuksien laajentaminen myös naisia koskevaksi:
äänioikeus valtiollisissa ja kunnallisvaaleissa sekä vaalikelpoisuus.
Viimeiset 90 vuotta ovatkin sitten olleet hidasta poliittisen tasavertaisuuden toteuttamista
käytännössä: ensimmäinen naisministeri, Miina Sillanpää,
valittiin vuonna 1926; ensimmäinen naispuhemies vuonna 1994; ja vuonna 2000 saamme
ehkä ensimmäisen naispresidentin. Eduskunnassa naisia on tällä
hetkellä 37 prosenttia.
1960-luvulta lähtien keskiössä ovat olleet pitkälti naisten
sosiaaliset, taloudelliset ja sivistykselliset oikeudet. Samapalkkaisuusvaatimus on
näistä ehkä keskeisin. Tähän kategoriaan kuuluvat myös
erilaiset lakiuudistukset, joilla on pyritty helpottamaan naisten ja miesten
mahdollisuuksia yhdistää työ- ja perhe-elämä keskenään.
Tähän kategoriaan kuuluvat myös erilaiset vaateet siitä, että
naisten näkemykset, naisten kulttuuri ja naisten tieto ovat arvokkaita ja niiden
arvostusta on nostettava.
130 vuoden ajan suomalaiset naiset - ja jotkut miehetkin - ovat puhuneet tasa-arvosta ja
vaatineet sitä, joskaan eivät välttämättä nimenomaisesti
tätä tasa-arvon käsitettä ja terminologiaa käyttäen. 100
vuotta sitten väiteltiin kiivaasti siitä, kestäisivätkö naiset
korkeamman koulutuksen taakan - olihan heillä heikompi ruumiinrakenne ja sielunvoimat,
puhumattakaan luontaisesta halusta äitiyden kutsumukseen. Tänä
päivänä pohditaan sitä, miksi professoreista edelleen vain 17
prosenttia on naisia: onko syynä rakenteellinen sukupuolinen syrjintä
yliopistoissa vai naisten heikommat ambitiot ja pyrkimys yhdistää ura
ja perhe?
Tasa-arvo on joka tapauksessa muodossa tai toisessa ollut naisten oikeuksien
puolestapuhujien keskeinen argumentti. Samalla tasa-arvosta puhuminen on erottanut
sukupuolikysymyksen suhteen edistykselliset vanhoillisista: siinä missä
naiskysymyksen suhteen edistykselliset vaativat oikeuksia ja uudistuksia,
sukupuolikonservatiivit puolestaan puhuivat sukupuolten välisistä luonnollisista
eroista ja taipumuksista. Keskeinen jakolinja kulki kysymyksessä, olivatko naiset ja
miehet samanlaisia vai erilaisia keskenään ja missä suhteissa. Tasa-arvon
puolestapuhujille samanlaisuus oli eräällä tapaa keskeinen
lähtökohta: vetoamalla sukupuolten samanlaisuuteen legitimoitiin myös
samojen oikeuksien vaatimus. Sukupuolikonservatiiveille naisten ja miesten luontainen
erilaisuus oli puolestaan perustava arvo: siihen vetoamalla vastustettiin
muutospyrkimyksiä.
Viimeisten vuosikymmenien aikana tasa-arvosta puhuminen on saanut kuitenkin uusia
muotoja. On hieman ironista, että uusi naisliike, feminismi, institutionalisoitunut
tasa-arvopolitiikka ja naistutkimus nousevat etualalle, kun pohdin syitä
tähän.
Ensinnäkin, uusi naisliike on hyljännyt pitkälti tasa-arvoretoriikan,
ainakin periaatteellisella tasolla, vaikka käytännössä siihen yhä
turvaudutaan poliittisessa toiminnassa. Jo 1960-luvulla amerikkalainen nouseva naisliike
lanseerasi uusia termejä vanhentuneeksi ja konservatiiviseksi tavoitteeksi katsotun
tasa-arvon tilalle. Puhuttiin muun muassa naisten vapautumisesta. Suomessa tämä
trendi on tullut näkyviin nimenomaisesti naistutkimuksen nousun myötä
1980-luvulla: tasa-arvon sijaan puhutaan nykyään eron politiikasta, naisen
subjektiviteetista, nomadismista ja niin edelleen. Tasa-arvosta on tullut vanhentunut,
reformistinen termi: sen katsotaan edustavan "vääriä arvoja", olevan
kiinnittynyt miehiseen normiin. Tasa-arvon tavoittelu ei tuo naisille sitä mitä he
tahtovat.
Tämä naistutkimuksen positio on nähdäkseni ymmärrettävä
tavoitteiden erilaisista konteksteista lähtien. Tasa-arvo on Suomessa historiallisesti
ollut yhteiskunnallinen ja poliittinen termi, joka on aktualisoitunut yhteiskunnallisen
muutoksen vaatimuksissa. Naisliike ja naistutkimus tavoittelevat ehkä nykyään
pääasiassa kuitenkin jotain muuta. Ne tavoittelevat naisen tietoisuuden
kehittymistä, epistemologista vallankumousta; tiedon vallankumousta; henkistä
vapautumista - ja näihin tavoitteisiin ei tosiaan sen paremmin yhteiskunnallinen
toiminta kuin tasa-arvon kaltainen yhteiskunnallinen käsitekään anna
paljoakaan eväitä.
Toiseksi, institutionalisoitunut tasa-arvopolitiikka on tehnyt tasa-arvosta
poliittisen aseensa ja samalla muuttanut käsitteen käyttöalaa - osin
hieman tarkoittamattomin seurauksin. Osin tasa-arvokäsitteen keskeisyys
tasa-arvopolitiikassa liittyy siihen, että tasa-arvopolitiikalle ei maassa ole
suotu juurikaan sen paremmin institutionaalisia vaikutuskeinoja kuin resurssejakaan.
Keskeinen vaikuttamisen väline on ollut puhe, retoriikka, taivuttelu - ja
siinä tasa-arvon käsite. Omissa tutkimuksissani olen osoittanut, että
valtiollisen tasa-arvopolitiikka on käyttänyt tasa-arvoa innovatiivisesti
naisten oikeuksien ajamiseen. Samalla tasa-arvon käsite on saanut uusia
sisältöjä: se on yhdistetty uusin tavoin myös naisten erilaisuuden
ajatuksen ajamiseen, ei enää pelkästään naisten samanlaistamiseen
miesten kanssa. Eräällä tapaa on siis murrettu ja ylitetty aiempi jakolinja
samanlaisuuden ja erilaisuuden välillä: tasa-arvosta voi nykyään hyvin
puhua kummassakin mielessä.
Tasa-arvon laajentuneet käyttötavat näyttävät levinneen
myös muualle yhteiskuntaan, tasa-arvopolitiikan ja naisliikkeen ulkopuolelle.
Tasa-arvosta puhuminen on ylittänyt aiemmat jakolinjat "edistyksellisten" ja
"konservatiivien" välillä. Kaikki tuntuvat puhuvan tasa-arvosta ja kannattavat
sitä, vaikka tarkoittavatkin termillä hyvin erilaisia asioita. Tasa-arvosta voi
nykyään puhua samassa hengenvedossa, kun vaaditaan naisille oikeutta pysyä
kotona hoitamassa lapsia - "niin kuin naisen luontoon kuuluukin". Tänä
päivänä tasa-arvoa käytetään hyvin erilaisten aatteiden ja
poliittisten vaateiden ajamiseen, aina feministisistä äärikonservatiivisiin
vaateisiin.
Tasa-arvosta on tullut ei-erotteleva käsite, tai ainakin uudella tavalla
erotteleva käsite. Poliittinen se toki on vieläkin: politiikkaa tehdään
tosin nyt käsitteen sisällä ja sitä käyttäen, kun aiemmin ehkä
pelkästään tasa-arvosta puhuminen erotti jyvät akanoista, ja
edistykselliset konservatiiveista. Tasa-arvosta on tullut retoriikkaa, jolla haetaan
hyväksyttävyyttä ja edistyksellisyyden leimaa omille aatteille ja vaateille,
olivatpa ne mitä hyvänsä. Tasa-arvo on erinomainen väline tähän,
sillä tasa-arvo on hyvä, upea arvo, jota suomalaiset kannattavat lähes
sataprosenttisesti. Kuten muitakin hyviä arvoja, rauhaa, rakkautta ja
työllisyyttä. Tasa-arvosta on viime aikoina tullut lisäksi vahvasti
suomalaisuuteen ja kansalliseen identiteettiin liitetty arvo, mikä lisää sen
vahvuutta "meikäläisenä" ja "meikäläisyyttä" luovana arvona.
Mihin ollaan tultu? Tällä hetkellä ainoastaan feministit ja naistutkijat
näyttävät Suomessa kritisoivan tasa-arvoa ja tasa-arvon käsitettä.
Tästä näkökulmasta erotteleva, poliittinen rajalinja kulkisi siis
tasa-arvon puolustajien (ja siitä puhujien) ja feministien välillä, joista siis
edelliset edustavat hyvää ja jälkimmäiset pahaa. Tämä ajatus
tasa-arvon ja feminismin vastakkainasettelusta on tosin ollut suomalaisen
tasa-arvoajattelun ydintä jo kauan. Se tiivistyy sanonnassa "En ole mikään
feministi, mutta kannatan kyllä tasa-arvoa". Tasa-arvo on siis hyvä asia, kun
taas feministit edustavat jotain iljettävää ja
ei-hyväksyttävää. Yhtä 90-luvun alun lehtikirjoitusta
siteeratakseni, feministit ovat miehiä raatelevia naisia.
Suomessa tasa-arvosta on siis viime vuosikymmeninä muodostunut vahvasti retorinen
käsite, joka on pitkälti menettänyt erotteluarvoaan, poliittista
sisältöään, paitsi suhteessa feministeihin. (Ja tämähän
on äärimmäisen ironista!) Tasa-arvoajattelusta on tullut eräänlainen
valtadiskurssi, hegemoninen diskurssi, eikä nähdäkseni
välttämättä mitenkään radikaalissa tai edes
naisystävällisessä muodossa. En halua väittää, etteikö
tasa-arvoa voisi edelleenkin käyttää radikaalisti ja uudistavin tavoin,
naisten oikeuksien ajamiseen - tila tähän vain näyttää pienentyneen
entisestäänkin.
Nyt uuden vuosituhannen kynnyksellä onkin oiva hetki kysyä: onko yksi
aikakausi päättymässä? Onko tasa-arvon yhteiskunnallinen projekti ohi,
onko tasa-arvoajattelu siirtynyt osaksi patriarkaatin hegemonista diskurssia ja
menettänyt - ainakin tällä hetkellä - suurimman osan uudistavaa
potentiaaliaan? Ja mitä on tulossa tilalle?
anne.holli@helsinki.fi
|
