Historiallisia Papereita 3:
Tasa-arvon nousu ja tuho

Keskustelu sukupuolten tasa-arvosta Suomen ja Ranskan politiikassa

Eeva Raevaara

ISSN 1456–8055

Huhtikuun 16. päivänä 1999 puhui Ranskan suuri retorikko presidentti Jacques Chirac Elysée-palatsissa Ranskan ja EU:n lippujen ympäröimänä sukupuolten tasa-arvosta poliittisessa päätöksenteossa. Kuulijoina oli kaikista EU-maista saapuneita tasa-arvobyrokraatteja, naisliikkeen edustajia ja tutkijoita. Puheessa vilahtelivat ilmaukset "mixité", "équilibre entre les femmes et les hommes" sekä "égalité entre les femmes et les hommes". Tasa-arvorepertuaarissa vähemmistöön jäi Ranskassa 90-luvulla kiistelty sana, "parité", ja painotus ei ollut presidentille tahaton. Tämä tasa-arvotermien paradigmaattinen taso kertoo myös siitä, miten presidentti on valmis legitimoimaan sukupuolten tasa-arvoa Ranskan politiikassa.

Tarkastelen artikkelissani tapoja, joilla naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta on puhuttu Suomen ja Ranskan politiikassa 1990-luvulla. Tarkoituksenani ei ole mennä kuitenkaan varsinaisten tasa-arvoa koskevien argumenttien tasolle - miten tasa-arvon puolesta tai sitä vastaan argumentoidaan - tai analysoida sitä monimuotoisten diskurssien kokoelmaa, jota sekä Ranskassa että Suomessa on löydettävissä. Pyrin pikemminkin tarkastelemaan niitä keskeisiä ulottuvuuksia, joiden ympärille puhe sukupuolten tasa-arvosta politiikassa Suomessa ja Ranskassa kietoutuu. Uuden retoriikan termein liikun siis lähinnä esisopimusten, argumentoinnin perustan tasolla: mitkä ovat ne lähtökohdat, joista tasa-arvosta voi puhua ja jotka säätelevät rajoja hyväksyttäville argumenteille.

Pohdintani perustuvat Suomen ja Ranskan kansanedustuslaitoksissa 1990-luvulla käytyjen keskustelujen analyysiin, Suomen osalta tasa-arvolain uudistamisesta ja kiintiöistä käytyyn keskusteluun vuosina 1994-95 ja Ranskassa keskusteluun ns. paritésta ja perustuslain muutoksesta parlamentin alahuoneessa Assemblée Nationalessa vuosina 1998-99. Suomessa kiintiölaki toteutui vuoden 1995 alussa ja Ranskassa perustuslainmuutos hyväksyttiin heinäkuussa 1999. On kuitenkin huomattava, että keskustelua sukupuolten tasa-arvosta politiikassa on käyty Ranskassa koko 90-luvun ajan: vuonna 1992 ilmestynyt kirja Au pouvoir, citoyennes - liberté, égalité, parité (Francoise Gaspard, Claude Servan-Screiber ja Anne Le Gall) ja parité-liikkeen perustaminen olivat alku edelleenkin lainehtivalle keskustelulle. Myös Suomessa keskustelu sukupuolikiintiöistä käytiin edellisten presidentinvaalien jälkimainingeissa, joissa sukupuolinäkökulma oli noussut keskeisesti esiin.

Erityisenä kiinnostuksen kohteenani on pohtia, miten keskustelu sukupuolten tasa-arvosta ja sen legitimoimisesta politiikassa Suomessa ja Ranskassa on kietoutunut tapoihin rakentaa suomalaisuutta ja ranskalaisuutta. Mikä on se liikkumatila näissä kahdessa maassa tasa-arvosta puhuttaessa, minkälaisia vaihtoehtoja sukupuolten tasa-arvon määrittelylle on tarjolla?

Lähtökohtani tasa-arvoa koskevien käsitteiden tarkastelussa on käsitteiden ja niiden erilaisten käyttötapojen sisältämä poliittisuuden mahdollisuus. Tästä näkökulmasta käsitteet eivät ole vain deskriptiivisiä vaan poliittisia tekoja, joilla otetaan kantaa tasa-arvon edistämistä koskeviin strategioihin ja tapoihin viedä muutosta eteenpäin - tai estää sitä (vrt. Carol Lee Bacchin (1996) ajatus kategorioiden poliittisesta käytöstä). Näin Suomen ja Ranskan tasa-arvopuheen analyysissa on kyse myös siitä, minkälaisia toimijoita ja toimintatilaa erilaiset sukupuolten tasa-arvon tulkinnat tuottavat.

Keskityn analyysissani tähän vuosikymmeneen, jolloin myös kansainvälinen ja ylikansallinen toiminta sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi on lisääntynyt ja tiivistynyt. Jo 1970-luvulla alkanut YK:n järjestämien naisten asemaa käsittelevien konferenssien sarja on jatkunut ns. Pekingin prosessissa, ja Euroopan tasolla sekä Euroopan neuvostolla että EU:lla on omat tasa-arvostrategiansa. Kansainvälisen tasa-arvoyhteistyön vaikutus on nähtävissä myös keskustelussa kansallisvaltioiden tasolla: esim. Ranskassa keskustelu paritésta, myös itse käsitteestä, sai sysäyksen Euroopan neuvoston tasa-arvotyöstä.

Toisaalta kansainvälisen yhteistyön areenoilla ovat tulleet esiin myös erilaiset, osaksi kansallisvaltioista kumpuavat tavat hahmottaa kysymystä sukupuolten tasa-arvosta. Voidaan sanoa, että tasa-arvon "oikeista" määrittelytavoista on tullut lähes kansainvälisen kilpailun kohde: tästä esimerkkinä on alussa mainitsemani ranskalaisten järjestämä konferenssi, jonka loppuraportissa ylpeänä esitellään Ranskan hallituksen saavutusta parité-käsitteen sisällyttämisestä konferenssin julkilausumaan. Samalla on kuitenkin huomattava, että toisinaan jo pelkkä käsitteiden kääntäminen eri kielille voi tuottaa hankaluuksia. Mm. juuri edellä mainitulla ranskankielisella käsitteellä parité ei ole suomen kielessä vakiintunutta käännöstä.

Kansallisia diskursseja?

Ranskalaista ns. uutta naisliikettä on totuttu kuvaamaan - varsinkin ulkomaisissa esittelyissä - instituutiovastaiseksi ja sukupuolieroa korostavaksi. Naisliikkeen tärkein tavoite ei ole ollut vaikuttaa poliittisen päätöksenteon sisällä, vaan keskeisintä on ollut naisten ja miesten välisiin suhteisiin vaikuttaminen muutosten kautta kulttuurisella ja symbolisella tasolla. Tämä kuva ranskalaisesta naisliikkeestä ei kuitenkaan kerro ranskalaisen naisliikehdinnän ja keskustelun moninaisuudesta ja toisaalta muutoksista 1990-luvulla. Naisten asemaa koskevan keskustelun painopiste kun on hämmästyttävällä tavalla siirtynyt tällä vuosikymmenellä kysymykseen naisten poliittisesta osallistumisesta ja sukupuolten välisistä suhteistä edustuksellisissa poliittisissa elimissä. Koko 90-luvun Ranskassa on vaikuttunut parité-liike tai pikemminkin useita liikkeitä, jotka ovat vaatineet naisten määrän lisäämistä politiikassa sekä valtakunnallisella että paikallistasolla. Keskustelua aiheesta on käyty vilkkaasti sekä tiedemaailman foorumeilla että laajemmassa julkisuudessa.

Ei voida kieltää, että kysymys sukupuolierosta on Ranskassa vahvasti läsnä myös keskustelusta naisten poliittisesta osallistumisesta. Mielestäni kuitenkin keskeistä ei ole niinkään eron läsnäolo - sukupuoliero kun löytyy tärkeältä sijalta myös suomalaisessa eduskuntakeskustelussa - vaan missä konteksteissa sukupuolieroa ranskalaisessa tasa-arvopuheessa tuotetaan. Mielenkiintoista on se, että syntagmaattisesta näkökulmasta sukupuolieroa politiikassa tarkastellaan erityisesti ranskalaisen demokratian kehittymisen ja universalismin idean viitekehyksessä. Tähän seikkaan palaan vielä tarkemmin tuonnempana.

Suomalaista tasa-arvokeskustelua on syytetty usein mittatikkutasa-arvoa korostavaksi, jolloin tasa-arvon toteutumista arvioidaan mm. naisten työelämään ja koulutukseen osallistumiseen perusteella tai yleensä naisten mahdollisuuksilla osallistua yhteiskunnan eri osa-alueille samoin ehdoin kuin miehetkin. Anne Hollin (1991) tutkimukset suomalaisesta ja erityisesti tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tasa-arvodiskurssista ovat kuitenkin osoittaneet, että myös suomalaisen tasa-arvopuheen argumentointitavat ovat monimuotoisempia ja niissä on tapahtunut merkittäviä muutoksia viimeisten vuosikymmenten aikana. Tasa-arvoisuutta sukupuolten samankaltaisuutena korostavasta diskurssista - jossa miestä pidettiin mittapuuna - siirryttiin 80-luvulle tultaessa korostamaan naisten erityisyyttä ja naisten oman tilan tärkeyttä. Näistä diskurssin siirtymistä löytyy viitteitä myös 1990-luvun kiintiökeskustelussa.

Tasa-arvon muisto ja tulevaisuus

Yksi tärkeimpiä ulottuvuuksia, jotka erottavat ranskalaista ja suomalaista keskustelua politiikan tasa-arvosta, on suhde aikaan. Ranskassa keskustelua tasa-arvosta käydään osana kansallista historiaa ja sen eri tulkintoja. Historiaa käsitteellistetään yhtenä keskeisenä syynä sukupuolten epätasa-arvolle politiikassa nykypäivänä, mutta se on myös laajempi viitekehys argumentaatiolle tasa-arvosta: sukupuolten tasa-arvon kautta arvioidaan Ranskan poliittisen järjestelmän ja demokratian historiaa. Historiallinen lukutaito on tärkeä perusta argumentaatiolle sekä lakimuutoksen puolesta että vastaan.

Historian merkitykseen ranskalaisessa tasa-arvokeskustelussa liittyy kuitenkin kiinteästi myös ajatus ranskalaisen demokraattisen järjestelmän jatkuvasta uudistamisesta ja modernisaatiosta. Sukupuolten tasa-arvo on osa historiaan kiinnittynyttä prosessia, jonka tarkoituksena on varmistaa ranskalaisen demokratian dynaamisyys ja muutoskyky. Sukupuolten kannalta tasa-arvoisempi demokratia on uudistunut demokratia.

Ranskalaista ja suomalaista parlamenttien tasa-arvokeskustelua yhdistää mielenkiintoisella tavalla ajatus kehityksestä ja edistyksestä, mikä näkyy osittaisessa samankaltaisuudessa myös kielikuvien tasolla: tasa-arvo kehittyy ja edistyy, tasa-arvo on kilpailu, jossa on edelläkävijöitä ja myöhästyneitä. Sekä Suomessa että Ranskassa tunnumme olevan tasa-arvon tiellä tai toisinaan liukuhihnalla, jonka vauhdissa on välillä nopeita nytkähdyksiä ja välillä hidastuksia.

Tasa-arvon aikaulottuvuuksissa on kuitenkin myös huomattavia eroja näiden kahden maan välillä. Suomessa sukupuolten tasa-arvoa ei käsitteellistetä historiallisista lähtökohdista, ja viittaukset kansalliseen menneisyyteen ovat lähes olemattomat (ei edes maaginen äänioikeuden vuosi 1906, joka muuten on suomalaisen tasa-arvopuheen vakiotyökalu, esiinny tässä keskustelussa). Toisin kuin Ranskassa, jossa korostetaan sukupuolten tasa-arvoa demokratian modernisoijana, Suomessa tasa-arvo on osa suomalaisen yhteiskunnan kehittämistavoitetta, ja tasa-arvon edistäminen tulevaisuuteen suuntautunutta toimintaa.

Tämän yhteiskunnallisen kehitystoiminnan tärkeänä osana on Suomessa asiantuntemuksen saattaminen yhteiskunnan käyttöön. Suomalaisessa eduskuntakeskustelussa koulutus ja asiantuntemus ovat keskeisiä arvoja, puhujasta riippuen asiantuntemusta korostetaan joko sukupuolineutraalista näkökulmasta tai naisten erityiseen kokemukseen ja asiantuntemukseen viitaten. Varmasti asiantuntemuksen keskeinen rooli keskustelussa nousee osaksi lainmuutoksen teemasta, valmistelevien komiteoiden ja lautakuntien sukupuolikiintiöistä, mutta suhteessa Ranskaan suomalainen koulutuksen ja asiantuntemuksen korostaminen erityisenä arvona ja muutoksen aikaansaajana on silmiinpistävää. Viitteitä koulutuksen ja asiantuntemuksen keskeisyydestä naisten poliittisen toiminnan ja sukupuolten tasa-arvon hahmottamisessa on löytynyt myös suomalaisten naispoliitikkojen parissa tekemissäni tutkimushaastatteluissa.

Edellä mainituista eroista huolimatta voidaan kuitenkin sanoa, että suomalaista ja ranskalaista keskustelua yhdistää ajatus sukupuolten tasa-arvosta keinona edistää yhteistä hyvää, suuremman kokonaisuuden parasta. Naisten ja miesten välistä tasa-arvoa ei nähdä näin itseisarvoksi, vaan sen puolesta tai sitä vastaan argumentoidaan vedoten demokratian (Ranska) tai yhteiskunnan (Suomi) parhaaseen.

Väittelyä ja käsitteiden tulkintaa

Kuten alussa totesin, keskustelua sukupuolten tasa-arvosta politiikassa ei ole Ranskassa käyty vain Palais Bourbonissa tai muissa edustuksellisen vallan kamareissa. Erityisesti tutkijoiden piirissä keskustelu paritésta on kietoutunut tapoihin legitimoida sukupuolten tasa-arvoa politiikassa: kiistaa ovat aiheuttaneet erityisesti parité-käsitteen erilaiset tulkinnat ja niiden suhde ajatukseen universalismista ranskalaisen demokraattisen järjestelmän perustana. Paritén vastustajien mielestä käsite on selkeässä ristiriidassa Ranskan vallankumouksesta nousevan universalismin idean kanssa, jonka he määrittelevät sisältävän ajatuksen Ranskan kansakunnan jakamattomuudesta ja yksilöiden tasa-arvosta ilman viittauksia näiden yksilöiden sukupuoleen, yhteiskuntaluokkaan tai etniseen taustaan. Parité johtaa sen vastustajien mielestä muidenkin "ryhmien" kuin naisten vaatimuksiin edustuksesta poliittisissa elimissä ja samalla Ranskan kansakunnan hajoamiseen. Paritén kannattajat kieltävät tämän ja väittävät ajavansa aitoa universalismia, jonka perusta on kansakunnan koostuminen kahdesta sukupuolesta. Myöntämällä tämä kansa- ja ihmiskunnan sukupuolittuneisuus päästään todelliseen naisten ja miesten tasa-arvoon.

Väittely universalimista ei ole ollut kuitenkaan akateemisten piirien yksinoikeus, vaan parlamentissa käydyssä keskustelussa on parité- ja yleensä tasa-arvokäsitteen tulkinnoilla ja niiden suhteella universalismiin keskeinen rooli. Kukaan ei väitä vastustavansa universalismin ideaa, mutta sekä paritén kannattajien että vastustajien on ollut vaikea väistää ottamasta kantaa ranskalaisen universalismin eri tulkintoihin. Voidaankin sanoa, että historiallisen lukutaidon lisäksi on argumentaation keskeinen perusta ranskalaisessa parlamentin tasa-arvokeskustelussa käytännön tasa-arvovaatimusten liittäminen käsitteelliseen pohdintaan sukupuolten tasa-arvosta ja ranskalaisen poliittisen järjestelmän perinnepakista (tarkoitan tässä kysymyksiä mm. universalismin, republikanismin ja itse demokratian tulkinnoista).

Käsitteellisen pohdinnan keskeisyys ranskalaisessa parlamenttikeskustelussa liittyy mielestäni myös itse keskustelun tai väittelyn arvoon osana sukupuolten tasa-arvon edistämistä. Varsinkin parlamenttikäsittelyn viime vaiheessa tuotiin esiin (parlamentaarisen) keskustelun positiivinen rooli demokratiassa mahdollisuutena tuoda esiin erilaisia mielipiteitä ja toisaalta tilaisuutena lisätä tietoisuutta tasa-arvokysymyksistä.

Me ja muut

Kuten aiemmin totesin, sekä Suomen että Ranskan tasa-arvokeskustelussa näyttäytyy sukupuolten tasa-arvo osana edistysajattelua, Ranskassa siis suhteessa demokratiaan, Suomessa pikemminkin ajatukseen suomalaisen yhteiskunnan kehittymisestä ja kehittämisestä. Tätä eteenpäinmenoa - tai hidastelua - ei kuitenkaan tehdä yksin, vaan keskeistä osaa tasa-arvon käsitteellistämisessä näyttelee suhde - usein jopa kilpailu - muihin maihin. Vertailun keskeinen vastinpari Ranskassa ovat muut EU-maat, mitä kautta korostetaan mm. "ranskalaista poikkeusta" suhteessa naisten määrään politiikassa. Samantyyppiseen asemaan suomalaisessa keskustelussa asettuvat muut Pohjoismaat, eritoten Norja, jonka esimerkkiä kiintiöiden kannattajat toivovat Suomen noudattavan. Tässä suhteessa muita maita ei käytetä vain eron tuottajina vaan esimerkkinä samanlaisuuden saavuttamiseksi. Samassa yhteydessä korostetaan kansainvälisten sopimusten ja muiden ylikansallisten velvoitteiden merkitystä konkreettisten tasa-arvoa edistävien toimien kimmokkeena.

Ranskan tasa-arvokeskustelussa löytyy kuitenkin myös negatiivinen peili, jota käytetään erityisesti puhuttaessa sukupuolten tasa-arvosta ranskalaisen demokraattisen järjestelmän kontekstissa. Esiin astuu USA:n mörkö, jota tunnetusti Ranskassa on käytetty mitä moninaisimmissa yhteyksissä eikä vain 1990-luvun keskustelussa. Varsinkin ranskalaiset paritéta vastustavat intellektuellit ovat viitanneet USA:n varoittavaan esimerkkiin kommunitaristisesta demokratiamallista ja kiintiöiden käytöstä ja uskovat paritén johtavan kansakunnan hajoamiseen ryhmiin mm. sukupuolen tai etnisen syntyperän perusteella. Tämä amerikkalainen peili näkyy myös parlamentissa käydyssä keskustelussa, tosin lähinnä viittauksena siihen, minkälaisia argumentteja muut ovat käyttäneet. Yhdysvallat toimii näin myös Assemblée Nationalessa sukupuolten tasa-arvon rakentamisen aineksena.

Lopuksi

Ranskan ja Suomen parlamenttikeskusteluja tarkasteltaessa on huomattava, että tällaisessa käsiteanalyyttisessa näkökulmassa ei voi olla kyse perinteisen vertailevan politiikantutkimuksen mielessä identtisten yksiköiden vertailusta, ranskalaisessa keskustelussa kun oli kyse tasa-arvopykälien lisäämisestä perustuslakiin, Suomessa taas tasa-arvolain muutoksista. Reinhard Bendixin termein pitäisi pikemminkin puhua kahden tapauksen kontrastoimisesta, jonka kautta voidaan tehdä näkyviksi ja nostaa analysoitaviksi maiden erityispiirteitä - mutta toki myös samankaltaisuuksia. On myös tärkeää kiinnittää huomiota itse parlamenttikeskustelun kohteena oleviin lainmuutoksiin: Suomessa kiintiöiden esittäminen tasa-arvon edistämisen keinona oli mahdollista, vaikka toki kiintiöistä oltiin kiivaasti montaa mieltä. Ranskassa kiintiölain nimellä esiintyvän uudistuksen eteenpäinvieminen olisi todennäköisesti ollut poliittinen itsemurha, niin paljon vastustusta itse kiintiötermiin ja sen sisältämiin mielikuviin amerikkalaisen demokratian mallista Ranskassa liitetään. Myös käytännöllisten syiden vuoksi haluttiin aluksi muuttaa perustuslakia (perustuslain muutosta pidettiin välttämättömänä, koska Ranskan perustuslakituomioistuin totesi vuonna 1982 kiintiöt perustuslain vastaisiksi) ja sen jälkeen siirtyä konkreettisempiin lakiehdotuksiin.

Vaikka emme näin voikaan puhua vertailusta perinteisessä mielessä, on kuitenkin mielenkiintoista pohtia joidenkin olennaisten erojen merkitystä suomalaisen ja ranskalaisen parlamenttikeskustelujen välillä. Miksi Ranskassa keskustelu sukupuolten tasa-arvosta politiikassa kiinnittyy niin vahvasti historiaan ja miksi tämän ulottuvuuden poissaolo on niin silmiinpistävää suomalaisessa keskustelussa? Voidaan toki väittää, että kyse on maiden eroavaisuuksista naisten poliittisen osallistumisen historiassa: Ranskan naiset kun saivat äänioikeuden vasta vuonna 1944, ja Ranskan vallankumous ja "yleinen" äänioikeus vuonna 1848 ovat peittäneet alleen pitkän historiallisen ajanjakson, joilloin naiset olivat vailla poliittisia oikeuksia. Selitys ei mielestäni ole kuitenkaan riittävä, vaan historian keskeisyys ranskalaisessa tasa-arvopuheessa liittyy laajempiin sukupuolten tasa-arvon legitimointistrategioihin 1990-luvun Ranskassa. Kyse ei ole siis vain siitä, että yrittäisimme ymmärtää ranskalaista nykytasa-arvokeskustelua Ranskan menneisyyden kautta. Pikemminkin kiinnittäisin huomiota siihen miten sukupuolten tasa-arvoa tehdään hyväksyttäväksi osana keskustelua ranskalaisen demokraattisen järjestelmän historian eri tulkinnoista. Samalla kysymys sukupuolten tasa-arvosta siirtyy kiinteäksi osaksi ranskalaisen demokraattisen järjestelmän kehittämistä, osaksi kansakunnan kohtalonkysymyksiä. Näin kyse ei ole enää vain joko sukupuolten tasa-arvon puolustamisesta tai vastustamisesta vaan kannanotosta siihen, halutaanko osallistua ranskalaisen poliittisen järjestelmän kehittämiseen ja modernisointiin.

Tätä, voisiko sanoa sukupuolikonfliktin liudentumista osaksi ns. laajempia kysymyksiä, on havaittavissa myös suomalaisessa keskustelussa, mutta menetelmät ovat toiset. Kyse on pikemminkin naisten asiantuntemuksen ja koulutuksen saattamisesta poliittisen päätöksenteon ja yhteiskunnan palvelukseen ja näin suomalaisen yhteiskunnan kehittämisestä kaikkia kansalaisia hyödyntäväksi. Tässä pilkahtaa myös sukupuolieron - mutta ei niinkään -konfliktin - rakentaminen: naisten erityisillä kokemuksilla ja erityisellä asiantuntemuksella on oma arvonsa yhteiskunnan kehittämisessä. Näin sukupuolieron rakentaminen asettuu aika tavalla eri kontekstiin kuin Ranskassa, jossa sukupuolieron suhde universalismiin on keskeisellä sijalla.

Tietty samankaltaisuus Ranskan ja Suomen tasa-arvopuheen perustan välillä yhteisen hyvän korostamisessa kääntyy näin monimuotoisemmaksi edellä mainittua taustaa vasten. Suomessa tasa-arvon edistäminen näyttäytyy koulutukseen ja asiantuntemukseen perustuvana kehittämisprojektina. Tämä tulevaisuuteen suuntautunut oppimisprojekti muistuttaa mielenkiintoisella tavalla Kari Palosen (1999) hahmottelemaa Suomessa korostunutta politiikan policy-näkökulmaa, jossa teleologinen ja hallinnollinen näkökulma politiikkaan yhdistyvät vahvaan edistysuskoon.

Tämä tasa-arvon edistysnäkökulma on toki löydettävissä myös Ranskassa, mutta samalla tasa-arvokeskustelussa on noussut tärkeäksi väittely käsitteiden sisällöistä ja demokratian perusteista. Näin pyrkimys yhtenäisyyteen ja erilaisten mielipiteiden läsnäolon arvo ovat kietoutuneet ranskalaisessa keskustelussa toisiinsa. Parité-keskustelussa näkyvätkin ranskalaisen poliittisen järjestelmän 1990-luvun ristiriidat: keskustelu sukupuolten tasa-arvosta samoin kuin multikulturalismista Ranskassa ovat vakava haaste ranskalaisen republikanismin perinteelle, mutta samalla - ja ehkä juuri siksi - sukupuolten tasa-arvoa pyritään legitoimaan keskeiseksi osaksi Ranskan demokraattisen järjestelmän perintöä.

Lopuksi on kuitenkin tärkeää korostaa, että tasa-arvokeskustelujen analyysin perusteella Suomen "tasa-arvoista yhteiskuntaa" ja Ranskan "perinteikästä ja modernisoituvaa demokratiaa" ei nähdä erillisiksi saarekkeiksi tasa-arvon aavalla merellä. Muut maat ja erityisesti EU ylikansallisena yhteisönä ovat vertailukohtia ja toisinaan myös esimerkkejä tai uhkia. Joka tapauksessa sekä Ranskassa että Suomessa olisi enää vaikea väittää, että sukupuolten tasa-arvo on "valtioiden sisäinen asia".

Kirjallisuus

• Bacchi, Carol Lee (1996) The Politics of Affirmative Action. "Women", Equality, and Category Politics. London, Thousand Oaks, New Delhi. Sage Publications.
• Holli, Anne Maria (1992) Miehisestä tasa-arvosta kohti naisten käsitteellistä tilaa. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tasa-arvopoliittinen diskurssi vv. 1972-86. Lisensiaattitutkielma. Helsingin yliopiston valtio-opin laitos. Joulukuu 1991.
• Palonen, Kari (1999) Learning to Use a Common European Concept: Conceptual Changes in the Understanding of "Politiikka" in Finnish. History of Concepts - The Finnish Project in European Context. Tampere, 15-18 September 1999.

eeva.raevaara@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle