Historiallisia Papereita 2:
Taudit ja historia

Tauti nimeltä Morbus Gallicus (ranskantauti) lääketieteellisessä kontekstissa vv. 1495–1530

Timo Joutsivuo

ISSN 1456–8055

Venetsialainen lääkäri ja anatomisti Nicolò Massa (1485-1569) kirjoitti vuonna 1527 seuraavasti taudista, joka useimmiten kantoi nimeä Morbus Gallicus; tavalla joka muistuttaa myös oheista Albert Dürerin kuuluisaa kuvaa sen uhrista:

Morbus Gallicus on meille uusi sairaus. Siihen liittyvät useimmiten erilaiset näppylät ja muut ihoinfektiot, kivut jäsenissä, kovat paiserakkulat sekä pahat märkäpaiseet. Joillakuilla on kaikki nämä oireet, joillakuilla toisilla taas ei, joilloin heillä on vain joko näppylöitä, infektioita, kipuja, paiseita, näppylöitä ja kipuja, kipuja ja paiserakkuloita tai märkäpaiseita näppylöissä tai paiseissa, kuten sanotaan Avicennan Kaanonin neljännen kirjan neljännessä fenissä ...

Nämä Nicolò Massan sanat kuvastavat hyvin Morbus Gallicuksen tyypillisimpiä piirteitä. Myös Massan sanat epidemian puhkeamisesta vastaavat alkukauden yleistä uskomusta:

Taudin kansan suussa kulkeva nimi on seurausta siitä, että kun ensimmäiset ihmiset Italiassa sairastuivat tähän sairauteen, Ranskan kuninkaan joukot olivat valloittamassa Napolia. Tuolloin oli vuosi 1494..

Ranskan kuninkaan Kaarle VIII:n joukot, jotka koostuivat lähinnä flaamilaisista, gasconslaista, sveitsiläisistä mutta myös italialaisista ja espanjalaisista palkkasotureista, olivat tunkeutuneet Italiaan syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1494. Kohteena oli Napoli, jonne saavuttiin hitaanlaisesti, sillä vasta 22.2.1495 Kaarlen joukot tunkeutuivat kaupunkiin kohtaamatta mitään sen kummempaa vastarintaa. Sotajoukon pidettyä kaupunkia hallinnassaan parin kuukauden verran paikallisen väestön vastarinta oli kuitenkin herännyt. Tuloksena oli ranskalaisten vetäytyminen, ja juuri tältä Kaarlen joukkojen paluumatkalta on tiedossa ensimmäinen Morbus Gallicuksen kuvaus (5.7.1495).

Sen jälkeen tauti tuntui leviävän kulovalkean tavoin, sillä muutamassa vuodessa se oli levinnyt yli koko Euroopan. Joskaan kaikkialla sitä ei kutsuttu Morbus Gallicukseksi, varsinkaan ranskalaisten keskuudessa. Heille se oli napolintauti - tavallaan tuliainen Italian valloitusretkeltä. Muitakin nimiä oli liikkeellä. Ideana oli yleensä, että tauti - kuten kaikki paha aina - oli tullut jostain muualta. Portugalaisille se oli kastiliantauti, puolalaisille saksantauti, venäläisille puolantauti ja japanilaisille portugalintauti.

Mielenkiintoista kyllä jo 1520-luvulla alkoi keskustelu siitä, oliko tauti alunperin peräisin Uudelta mantereelta vai oliko sitä ennen Kolumbuksen reissuja tavattu myös Euroopassa. Amerikka-alkuperää ehdotti ensimmäisenä Gonzalo Fernandez Oviedo y Valdes vuonna 1526 saaden myöhemmin tukea erityisesti Ramon Diaz de Islalta. Eli tauti olisi ollut uusi Euroopassa, vanha Uudella mantereella. Väite aiheutti lihavan riidan, joka jatkuu edelleen.

Taudin nimi

Oli miten oli, useimmat aikakauden lääkärit olivat sitä mieltä, että Morbus Gallicus ei ollut taudin oikea nimi ja kuvasi parhaimmillaankin vain sen ilmestymisajan historiallisia olosuhteita Italiassa. Monet lääkärit pyrkivät kuitenkin epätoivoisesti löytämään Morbus Gallicukselle jonkin muun nimen. Voimmekin kysyä, miksi taudin nimeäminen oli tärkeää tuon ajan lääkäreille?

Vaikka yksi renessanssiajan suurimmista lääketieteen auktoreista, Galenos, olikin väittänyt, että olennaista ei ollut keksiä sairauksille nimiä vaan paneutua itse asiaan eli taudin luonteeseen, ominaisuuksiin ja sen parannuskeinoihin, niin käytännössä monet renessanssilääkärit pyrkivät tunnistamaan taudin muinaisten auktoreiden tuotannosta, jotta he voisivat asettaa sen paikalleen olemassa olevaan lääketieteen teoriaan ja käyttää hyväkseen niitä rationaalisia apparaatteja, joita he olivat lääkärikoulutuksessa saaneet. Tämän vuoksi useimpien oli myös vaikea ajatella, että Morbus Gallicus (jota nimeä selvyyden vuoksi nyt käytän) olisi ollut täysin uusi tauti. Esimerkiksi Girolamo Fracastoro kirjoitti vuonna 1531:

Koska ajan lipuva virta on ikuinen, meidän täytyy päätellä, että tätä ruttoa ei ole nähty maan päällä vain yhtä kertaa vaan useasti, vaikkakaan tähän saakka me emme ole edes tunteneet sen nimeä. Kuluessaan aika peittää kaiken hämärään, se tuhoaa sekä objektit että niiden nimet. Myöhemmät jälkeläiset eivät edes muista esi-isiään.

Vaikka Fracastoro tässä viittaa aristoteeliseen näkemykseen maailman ja ajan ikuisuudesta, niin myös ne enemmistöön lukeutuvat lääkärit, joiden mukaan maailman oli kerran luotu, olivat itse asian suhteen samalla kannalla. Ferraran yliopiston lääketieteen professori Nicolò Leoniceno (1428-1524) esimerkiksi kirjoitti jo 1497 ilmestyneessä Morbus Gallicus -kirjoituksessaan, että:

... kun näen että ihmiset on varustettu samalla luonnolla, syntyneet ja kasvaneet saman taivaan ja samojen tähtien alla, olen taipuvainen ajattelemaan, että he ovat aina olleet samojen sairauksien kohteina, eikä mieleni ole siten kykenenvä ymmärtämään, että tämä vitsaus, joka on yhtäkkiä tullut esiin, olisi infektoinut vain meidän aikanamme eikä koskaan aikaisemmin. Ja jos joku ajattelee vastakkaisesti, minkä hän sanoisi sen olevan? Mikä jumalien kosto? Itse asiassa, jos etsitään luonnollisia syitä, samat tuhannet syyt ovat olleet olemassa maailman alusta lähtien.

Kun Fracastoro oli sitä mieltä, että Morbus Gallicuksen oikea nimi oli vajonnut historian hämärään, niin Leoniceno puolestaan väitti, että ainakin siitä löytyi aivan oikeaan osunut kuvaus hippokraattisen Aforismit-teoksen kolmannesta osasta. Siinä sille ei kuitenkaan anneta mitään erityistä nimeä. Kaikki eivät kuitenkaan yhtyneet Leonicenon tai Fracastoron mielipiteeseen. Tauti yhdistettiin moniin tunnettuihin ja muinaisten auktoreiden nimeämiin sairauksiin, kuten lepraan ja elephantiasikseen eli norsutautiin, jos puhutaan vain tutummista sairauksista.

Useimmat lääkärit pitivät vaikeuksista huolimatta taudin tunnistamista ja määrittämistä välttämättömänä. Myöhäiskeskiajalla ja renessanssissa lääketiede perustettiin pitkälti antiikin, erityisesti kreikkalaisten, ja arabiaksi kirjoittaneiden auktoreiden kirjoituksiin. Esimerkiksi Hippokrates, Galenos ja Avicenna olivat saavuttaneet niin merkittävän auktoriteettiaseman, että 1400-1500-luvun taiteen yliopistolääkärin oli suhtellisen mahdotonta ajatella, että nämä lääketieteen suuret nimet olisivat jotenkin unohtaneet taudin omasta tuotannostaan tai eivät olisi sitä lainkaan tunteneet.

Lisäksi uuden sellaisen tuntemattoman taudin ilmestyminen, jota ei pystytty identifioimaan ja johon ei ollut mitään varmaan parunnuskeinoa, ei ollut omiaan herättämään luottamusta lääkärikuntaa kohtaan. Jos siis yliopistokoulutetut lääkärit eivät pystyisi identifioimaan tautia auktoritatiivisten lähteiden perusteella tai edes määrittelemään sitä taudin oireiden pohjalta, niin he olisivat olleet samassa pisteessä ja yhtä pätemättömiä kuin heidän usein pilkkaamansa empiristit eli ilman yliopistokoulutusta lääkintätointa harjoittavat. Morbus Gallicus piti saada osaksi olemassa olevaa lääketieteen traditiota ja sen nimeäminen ja tunnistaminen oli osa tätä prosessia, sillä vasta sen jälkeen sairauden hoitoon ja ennaltaehkäisyyn voitiin järkevällä tavalla päästä käsiksi. Tässä mielessä yliopistokoulutuksen saaneet lääkärit olivat pulassa, koska taudin tunnistaminen, määrittäminen ja asettaminen osaksi ajan lääketieteen teoriaa ei sujunut kovinkaan helposti - samalla kun empiristit, joita tämänkaltaiset asiat eivät huolettaneet, saattoivat estoitta tarjota hoitojaan.

Taudin tieteelliset nimitykset ja sen yhdistäminen tunnettuihin ja auktoreiden kuvaamiin sairauksiin oli siis useimpien 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun yliopistolääkäreiden tavoitteena, koska sen avulla ajateltiin voitavan lähestyä rationaalisesti sairautta, asettaa se omalle paikalleen tautiviidakkoon ja ryhtyä rationaalisiin hoitotoimenpiteisiin. Nykypäivän tulkinnoissa tauti on yleensä samastettu syfiliksen tai kupan nimellä tunnettuun sairauteen. Syfilis-nimi esiintyi ensimäisen kerran julkisuudessa vuonna 1531 Fracastoron runoelmassa Syphilus sive morbus Gallicus, jossa esitettiin allegorinen kertomus taudin synnystä Länsi-Intian saaristossa Jumalan rangaistuksena ja jossa ensimmäinen tautiin sairastunut on Syfilis-niminen paimen. Syfilis-nimitys taudille yleistyi kuitenkin vasta 1700-luvulla ja jos ajatellaan nykypäivän bakteriologista syfiliksen määrittelyä,1 niin tämän nimityksen käyttäminen kuvattaessa renessanssia on kaiken kaikkiaan hivenen ongelmallista - varsinkin kun taudin nykypäivän kuvaukset eivät oikein vastaa sen kuvaksia 1400-1500-lukujen taitteessa. 1500-luvun lopulla taudista käytettiin useimmiten nimitystä lues venerea eli veneerinen sairaus, mikä viittaa myös yhteen tapaan, jolla taudin ajateltiin tarttuvan.

Taudin synty ja tarttuvuus

Morbus Gallicuksen epideeminen luonne havaittiin välittömästi. Maallikot - siis tässä ei-lääkärit - selittivät Morbus Gallicusta samankaltaisin syin kuin aikanaan mustaa surmaa. Luonnollisesti monet pitivät tautia Jumalan ruoskana, jolla taas kerran synteihinsä langennutta ihmiskuntaa koeteltiin. Ei niinkään yllättävästi jotkut kiinnittivät huomiota vuoden 1500 tasalukuisuuteen ja kytkivät epidemian sen ajan millenniarismiin. Vakavasti otettavat tiedemiehet eivät tietenkään tyytyneet tämänkaltaisiin helppoihin selitysmalleihin. Sen sijaan monet lääkäreistäkin viittasivat taivaan kannen ilmiöihin ja kuten mustan surman aikaan, niin myös nyt havaittiin pahojen planeettojen eli saturnuksen ja marsin olleen konjunktiossa joitakin aikoja ennen epidemian puhkeamista, eli vuonna 1484. Tämäkään ei missään tapauksessa riittänyt lääkäreille; enimmillään astrologiset tekijät nähtiin syy-ketjun ääripäässä oleviksi tekijöiksi mutta sinällään riittämättömiksi selityksiksi.

Perinteinen lääketieteen selitysmalli epidemiolle liittyi meitä ympäröivään ilmaan ja sen pilaantumiseen. Yleensä tätä pilaantumista ajateltiin edeltävän jonkun luonnonkatastrofin kuten maanjäristyksen tai tulvan. Nicolò Leonicenon mukaan esimerkiksi talven 1495-96 ja kevään 1496 pahojen sateiden ja tulvien vuoksi Italian maaperä oli täynnä kosteutta ja seisovaa vettä. Yhdistettynä polttavaan helteeseen ilman normaali kvalitatiivinen tasapainotila järkkyi ja johti sen pilaantumiseen. Ihmiseen tunkeutuessaan pilaantunut ilma saattoi muuttaa ruumiin konstituutiota siten, että sen tila oli Morbus Gallicus -sairaus. Se, että taudin syynä olisi ollut ilman pilaantuminen, selitti myös helposti sen leviämisen.

Lähes välittömästi taudin ilmaantumisen jälkeen ymmärrettiin myös sen tarttuvan ihmisestä ihmiseen. Jo Leoniceno pani merkille seksuaalikontaktin merkityksen taudin leviämisessä. Ja myöhemmin käytännössä kaikki pitivät sitä merkittävimpänä taudin leviämistapana. Mutta ei suinkaan ainoana - mikä olikin tarpeen, kun muistetaan esimerkiksi lukuisten katolisten kardinaalien kärsineen Morbus Gallicuksesta puhumattakaan monista ruhtinaista ja näiden jälkikasvusta. Esimerkiksi Ferrarassa Este-suvun hovissa, jossa ruhtinas Ercolen kolme poikaa ja vävy Mantuan markiisi Francesco Gonzaga olivat kaikki sairastuneet tautiin, kuunneltiin varmaan mielihyvällä Leonicenon paha ilma -teorioita.

Myös Ferrarassa vaikuttanut lääkäri Sebastiano Dall'Aquila (noin 1440-1510), joka piti Morbus Gallicusta norsutautina, katsoi taudin ensinnäkin leviävän sukupuolikanssakäymisessä elephantiasista sairastavan kanssa. Toiseksi se saattoi tarttua sen vuoksi, että ihminen (= mies) nukkui samassa vuoteessa tautia sairastavan kanssa tai samassa vuoteessa missä taudin uhri oli aiemmin nukkunut. Kolmas tartuntatapa tapahtui äidinmaidon välityksellä - toisin sanoen sylivauvakin saattoi sairastua tautiin. Täysin samat selitykset antoi myös paavin kuurian lääkäri Gaspar Torrella parannellessaan taudin kourissa kituvia kirkonmiehiä.

Melko suosittu oli myös näkemys, että tauti tarttui ihon märkärakkuloiden välityksellä suorassa kontaktissa. Esimerkiksi Jean Fernel oli sitä mieltä, että Morbus Gallicus levisi paitsi sukupuoliyhdynnän, joka toki oli tärkein tartuntamuoto, myös ihokontaktin kautta. Lisäksi tauti saattoi Fernelin mukaan tarttua hengitysilman välityksellä mutta myös äidistä syntymättömään lapseen.

Näissä tartuntatavoissa on huomattavaa, että tauti tulee ihmisen ulkopuolelta. Tämä on merkittävä seikka ja oli omiaan muuttamaan koko renessanssin lääketieteellistä ajattelua tavalla jota musta surma ei vielä kyennyt tekemään - johtuen varmaan osittain siitä, että Morbus Gallicus oli selväpiirteisesti krooninen sairaus, jonka tapauksia voitiin sen ilmaantumisen jälkeen käytännössä löytää jatkuvasti - kyseessä ei siis ollut vain lyhytaikainen panepidemia. Se ei myöskään iskenyt läheskään yhtä kattavasti väestöön kuin musta surma aikanaan.

Miten tarttuvuus voidaan selittää - tautikäsityksen vähittäinen muuttuminen

Esitän seuraavassa neljä erilaista tapaa määritellä Morbus Gallicus, joiden yhteydessä voidaan havaita taudinkäsityksen vähittäinen muutos.

Ensimmäistä tulkintaa voidaan sanoa klassiseksi, koska se perustuu antiikista periytyneeseen maailmankuvaan ja lääketieteen teoriaan. Tätä voidaan myös sanoa vallitsevaksi malliksi, joka käytännössä löysi tukijoita läpi renessanssin. Esimerkkihahmona toimii jälleen Nicolò Leoniceno. Leoniceno ja kumppanit uskoivat, että kuunalinen maailma rakentui elementeistä, maa, vesi, ilma ja tuli, joiden kaikkien ominaisuuksia hallitsi tietty kvaliteettien kostea, kuiva, kuuma ja kylmä pari. Koska kaikki ihmisessä ja luonnossa ylipäänsä voitiin teoriassa palauttaa elementteihin, näiden aktiiviset muuttujat eli kvaliteetit nousivat keskeiseen asemaan selitettäessä myös sairauksia. Ihmisen sisäistä kvalitatiivista tilaa kutsuttiin kompleksioksi tai temperamentiksi. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että ihminen sairastui, kun hänen luonnollinen kompleksionaalinen tasapainonsa häiriintyi.

Nyt Leonicenon mukaan Morbus Gallicus siis vastasi Hippokrateen kuvausta eräästä, nimeämättömästä taudista:

Kuka ei huomaa näistä Hippokrateen sanoista, että samanlainen epidemia on vallalla omana aikanamme? Minun ei tarvitse muistuttaa teitä - koska kaikki nämä asiat ovat tarpeeksi ilmeisiä niin, että viittaus niihin on tarpeeton - siitä, kuinka monet kärsivät suun märkähaavoista ja rokahtumista, jotka joskus syöpyvät heidän huuliinsa; mustuneista haavoista, jotka joskus aiheuttavat kestämätöntä syyhyä, ja monia muita nystyröitä (tuberkkeleita), jotka toisinaan leviävät silmiin asti.

Tältä pohjalta Leoniceno määritteli taudin: "haavat, jotka alkavat 'hävettävistä osista' (pudenda eli sukupuolielimet) ja saman tien ottavat haltuunsa koko ruumiin, iskivät kasvoihin, ja melkein aina aiheuttavat äärimmäistä kipua, ollen myös inhottavia." Haavat syntyvät "useiden humoraalien eli ruumiin nesteiden pilaantumisen tuloksena, jonka saavat aikaan ilman liiallinen lämpö ja kosteus." Ihmisessä luonnostaan vellovat ruumiin nesteet ovat muuttuneet pahoiksi, niiden kvalitatiiviset ominaisuudet olivat muuttuneet. Olennaista tässä oli, että tauti muutti ihmisen konstituutiota. Koska ihmisten konstituutio oli pohjimmiltaan yksilöllinen, tauti ilmeni eri tavalla eri ihmisissä. Tauti oli sairastuneen yksilön tauti.

Tämä oli myös eräs tapa vastata Morbus Gallicus -traktaateissa usein esitettyyn ongelmaan, oliko kysymyksessä yksi tauti vai useampien yhdistelmä. Kysymys oli luonnollinen, koska oireita oli niin monia ja yleensä kovin eri tyyppisten oireiden ei ajateltu voivan liittyä samaan sairauteen. Leonicenon arvion mukaan kyseessä oli kuitenkin yksi tauti, siitä oli vain useita eri lajeja riippuen siitä, mikä humoraali eli ruumiin neste tai humoraalien ryhmä oli missäkin tapauksessa sairastunut. Tämä teki myös mahdolliseksi selittää taudin ulkoisten ilmenemismuotojen moneuden. Mainittakoon että myöhemmin 1500-luvun puolivälissä Antonio Musa Brassavola erotti peräti 294 erilaista Morbus Gallicuksen ilmenemismuotoa.

Toinen tulkintamalli näki Morbus Gallicuksen iskevän ns. koko substanssiin. Sen tunnetuin puolestapuhuja oli Jean Fernel (1506/07-58). Hän kutsui ranskantautia yksinkertaisesti nimellä lues venerea. Fernelin mukaan tauti oli tarttuva, se ei ollut paikallistettavissa (esim. tiettyyn ruumiin osaan tai humoraaliin) ja se oli tuskallinen ja siihen littyivät märkäpaiseet. Fernelin mukaan se tarttui ihmisestä toiseen ja se mikä tarttui oli jokin pahanlaatuinen kvaliteetti joka levisi ympäri ruumista pienestäkin kontaktipisteestä. Olennaista Fernelin ajattelussa oli ns. koko substanssin ajatus, mitä ajatusta Galenos oli käyttänyt kuvatessaan lääkeaineiden vaikutusta. Fernelin mukaan se sen sijaan tarkoitti, että jotkut sairaudet kuten lues venerea iskivät koko ihmisen substanssiin ja vaikuttivat siinä kokonaisuudessaan. Rakenteellisten ja kompleksionaalisten vikojen lisäksi oli siten olemassa kokonaisvaltaisempi sairauksien luokka. Fernel mukaan koko substanssiin iskevien tautien vaikutukset olivat okkultistisia, osittain kätköksissä aisteilta ja järjen valolta.

Girolamo Fracastoron (noin 1478-1553) teoria taudista on se, minkä on toisinaan nähty osuvan lähimmäksi nykypäivän lääketiedettä. Fracastoron mukaan syynä tautiin olivat pienet taudin siemenet tai idut, joita hän kutsui nimellä semina tai seminaria. Kyseiset siemenet olivat kykeneviä aiheuttamaan pilaantumista - siis esimerkiksi jonkin ruumiinnesteen pilaantumisen. Taudin siemenet jäytivät ensin ruumista latentissa muodosssa ennen kuin ne iskivät täydellä voimalla ruumiiseen infektoiden luut, kitalaen, nenän ja sukupuolielimet sekä aiheuttaen kovia kipuja erityisesti öisin. Jälkimmäisessä taudin vaiheessa se oli Fracastoron mukaan myös tarttuvimmillaan. Se, miten taudit idut vauhtiin päästyään vaikuttivat ruumiista ei välttämättä poikennut juurikaan klassisen mallin kuvauksista.

Neljänneksi haluan vielä nostaa esiin yhden teorian, nimittäin Paracelsuksen. Hänelle kaikki taudit olivat entiteettejä ja niillä oli ruumiinsa ja ne iskivät ruumiin jäseniin, eivät esimerkiksi humoraaleihin. Entiteetteinä kaikilla sairauksilla oli omat ominaispiirteensä. Ranskantauti oli Paracelsuksen mukaan erityinen myrkky, joka kerääntyi sellaisiin ruumiisiin, jotka olivat itseään hemmottelevia ja nautinnonhimoisia. Nämä olivat kvaliteetteja, joita vastaan tauti hyökkää. Huomattavaa on myös, että Paracelsus väitti ranskantaudin tulevan harvoin yksin, vaan ruumissa oli jo valmiina jokin tauti, jonka oireet vain muuttuvat. Kun useimmat perinteiset lääkärit korostivat potilaan yksilöllisyyttä, niin Paracelsus korosti taudin erityisyyttä.

1540-luvulta lähtien useimmat lääkärit uskoivat että Morbus Gallicus ei ollut vain humoraalien epätasapainoa vaan sillä oli erityinen ulkoinen syy, "siemen" tai myrkynomainen virus, mikä oli uusi elementti traditionaaliseen kausaalisysteemiin. On kuitenkin syytä huomata, että kenenkään mieleen ei tullut määritellä virusta valkuaisainekuoressa olevaksi nukleiinihappopalaseksi (DNA- tai RNA-palanen). Tästä huolimatta Morbus Gallicukselle annetuissa taudinselityksissä on havaittavissa selvä muutos. Kun klassisessa mallissa sairaus oli yksilön tila - ja sairauksien muodot olivat viime kädessä yksilöstä itsestään lähteviä - niin nyt sairaudesta oli tullut olio itsessään. Sairauden ontologinen selitys oli muuttunut. Käytännössä tämä tarkoitti myös, että taudeille ja niin myös Morbus Gallicukselle voitiin ajatella oma historiansa. Ja näin myös tehtiin jo 1500-luvulla. Vähitellen alettiin puhua siitä, että tauti oli ohittanut virulenteimman vaiheensa ja oli vähitellen häviämässä. Monet kirjoittajat kiinnittivät huomiota siihen, ettei tauti enää ollut yhtä vakava kuin aikaisemmin - ei oireiltaan niin paha eikä sitä myöskään enää koettu yhtä tappavaksi kuin aiemmin.

Hoidosta

Minkä tahansa taudinselityksen 1500-luvun lääkärit valitsivatkin, heidän hoitokeinonsa eivät kuitenkaan välttämättä poikenneet toisistaan. Yleensä lääkärin toimet perustuivat perinteisiin lääketieteellisiin menetelmiin, jotka olivat kuuteen ei-luonnolliseen asiaan perustuva elämäntapojen säätely, farmakologia ja kirurgia. Leonicenon mukaan taudin ilmenemismuotojen moninaisuus edellytti samaa myös hoitokeinoilta. Hän korosti sisäisten lääkeaineiden merkitystä tarkoituksena poistaa sairas aine ruumiin sisältä. Eli verenpäästäminen tai suoneniskentä, kun humoraali johon tauti iskenyt oli veri, ja kun kyseessä joku muu humoraaleista "tyhjentävät hoitokeinot" eli lähinnä oksetus- ja ulostuslääkkeet. Ulkoiset lääkkeet tarkoittivat esimerkiksi kylpyjä ja voiteita.

Ulrich von Hutten ja Guaiacum

Perinteiset lääkintäkeinot eivät kuitenkaan läheskään kaikkia miellyttäneet - varsinkaan kun tulosta eli parannusta ei näyttänyt tulevan. 1500-luvun alussa portugalilaiset tai espanjalaiset olivat kuitenkin löytäneet Länsi-Intian saaristosta guaiacum- eli guajakki-nimisen puun, jonka uskottiin auttavan tautiin. Huhut puusta levisivät nopeasti ympäri Eurooppaa, varsinkin kun puuta tuoneet Fuggerin veljekset sitä auliisti mainostivat. Niinpä esimerkiksi Saksassa keisari Maximilian lähetti komitean Espanjaan keräämään tietoja puusta. Tuloksena oli joukko pyhäksi puuksi ristittyä guajakkia kuvaavia kirjoituksia. Kaikkein merkittävin näistä oli Ulrich von Huttenin teos De Guaiaci Medicina et Morbo Gallico, joka julkaistiin Mainzissa 1519 - taustalta löytyvät pienen mutkan kautta Fuggerit. Teos oli myös sikäli merkittävä, että Hutton oli itse taudin uhri ja kertoi omista hoitokokemuksistaan.

Hutton väitti vastustavansa lääketieteellistä establishmenttiä ja häntä miellytti guajakin oleminen empiirinen hoitokeino, peräisin barbaarisesta maasta jossa ei ollut lääkäreitä. Sen parantava vaikutus josta hän oli vakuuttunut jyräsi alleen ortodoksisen lääketieteen lukemattomat epäonnistumiset. Guajakki oli lääkäreiden vastustama Huttonin mielestä nimenomaan, koska se oli puhtaan empiirispohjainen lääke ja koska se vei lääkäreiden liiketoiminnalta pohjaa pois ollessaan kaikkien ulottuvilla ja periaatteessa helppo valmistaa kyseistä puusta. Toisaalta hän kyllä humanistina arvosti antiikkia, kreikan ja latinan kieliä. Todellinen lääketieteellinen taito edellytti siis toki rationaalisuutta, oppineisuutta ja kokemusta.

Guajakki piti valmistaa oikealla tavalla, jotta se olisi tehokas. Huttonin mukaan puu täytyi hajottaa hyvin pieniin paloihin tai sahanpuruksi sekä kastella läpimäräksi siihen nähden painoltaan kahdeksankertaisessa määrässä vettä. Vettä tuli sitten keittää niin kauan että vain puolet siitä oli jäljellä. Keittämisen yhteydessä syntynyt vaahto poistettiin ja kuivattiin ja tällä pulverilla voideltiin haavoja ja arkoja kohtia ihossa, kun taas itse keitosta käytettiin primaarisena lääkkeenä. Toinen keittokerta tuotti heikomman lääkkeen. Hutton kielsi minkäänlaisten sekoitusten käytön, koska se olisi heikentänyt lääkkeen vaikutusta.

Pelkkä guajakin hyödyntäminen ei kuitenkaan yksin riittänyt, vaan lisäksi tarvittiin potilaan oksettamista ja ulostuttamista ja nälässä pitämistä. Siis perinteisen lääketieteen perusmenetelmiä poistamaan pahentunut materiaali ruumiista ja estämään uuden syntymisen. Lisäksi potilas, joka oli juonut kahdesti päivässä määrätyn annoksen keitosta pantiin hikoilemaan lämmitettyyn huoneeseen peitteiden kera. Ns. stufa sicca -tyyppinen malli oli hyvin suosittu:

Toinen ihmeaine, johon säännöllisesti viitattiin, oli elohopea. Sen suurin puolustaja oli Paracelsus joka myös vastusti jyrkästi guajakin käyttöä - syynä erityisesti sen tuominen muualta; Paracelus suosi paikallisia kasveja lääkeaineiden perustana. Elohopea oli tuttu myös tuon ajan koululääketieteen edustajille, mutta sen sivuvaikutuksia pidettiin yleensä turhan vakavina; toisaalta sen käyttöä haittasi se, että tämänkaltaisten lääkeaineiden käyttö oli yleensä ollut kirugien ja epäpätevien praktikoiden puuhastelua. Paracelsuksen mielestä ortodoksiset lääkärit hoitivat vain oireita, eivätkä tunnistaneet taudin todellista olemusta. Paracelsukselle hoidon täytyi olla yhtä spesifi kuin taudin, jota hoidettiin.

Lopuksi voidaan todeta, että tarkastelemallani aikakaudella ei Morbus Gallicukseen vielä liitetty moraalin syyllistävää sormea. Joskin sen aika oli pian koittava.

Viitteet

1. Nykypäivän treponema pallidum. Treponeemoihin kuuluvat mikro-organismit aiheuttavat neljää eri sairautta: 1) Yaws (iholle paikallistuva tauti esiintyy lähinnä lapsilla kuumissa ja kosteissa troppisissa maissa). 2) Pinta (Sairaus esiintyy endeemisenä lähinnä Keski- ja Etelä-Amerikan epähygieenisissä oloissa elävillä maaseuden asukkailla. Sille ovat tyypillisiä ihossa esiintyvät värimuutokset. 3) Endeeminen syfilis (kuppa: tauti on ei-trooppinen alueiden epähygieenisissä oloissa elävien maaseuden lasten endeeminen sairaus. sitä esiintyy ympäri maapallon) 4) Veneerinen syfilis (sukupuolitautina esiintyvä kuppa: tauti esiintyy lähinnä aikuisilla ja se leviää sukupuolisen kontaktin välityksellä). (Takaisin tekstiin.)

timo-pekka.joutsivuo@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle