Historiallisia Papereita 2:
Taudit ja historia

Lepran nousu, kukoistus ja tuho

Heikki S. Vuorinen

ISSN 1456–8055

Lepran (myös spitaalina tunnettu tauti) aiheuttaja on Mycobacterium leprae -bakteeri, joka esiintyy luonnossa vain ihmisessä ja yhdeksänvöisessä vyötiäisessä. Tanskalainen Daniel C. Danielsen kuvasi taudin tarkasti kliinisesti 1840-luvulla ja norjalainen A.G.H. Hansen löysi lepran aiheuttajan jo vuonna 1873.1 Kyseessä on krooninen, ulkonäköön voimakkaasti vaikuttava ja sosiaalisesti haittaava tauti. Ihmisestä ihmiseen tapahtuvan lepratartunnan (joko hengitysteiden tai ihon kautta) saamiseksi tarvitaan yleensä pitkäaikainen, läheinen yhdessäelo tautia sairastavan kanssa. Leprabakteeri lisääntyy solujen sisällä, mutta varsin hitaasti, esimerkiksi ääreishermojen tupissa (Schwannin solut). Tartunnan saamisesta voi kulua vuosikausia oireisen taudin ilmaantumiseen. Huomattava osa tartunnan saaneista ei ilmeisesti koskaan saa oireista tautia. Tarkkarajaiset, läikittäiset tuntopuutokset ovat usein taudin ensimmäisiä oireita (tuberkuloidilepra). Ilman kunnollista hermotusta iho on sitten altis vaurioille, joista kipu ei varoita. Samalla huonontunut verenkierto haittaa vaurioituneen alueen paranemista. Seurauksena tästä ovat sekundaari-infektiot, tulehdukset ja vaurioituneen alueen arpeutuminen. Usein hyvin pitkällisestä tautiprosessista on myöhemmin seurauksena vauriolle alttiiden ruumiinosien kuten sormien, varpaiden ja nenän menetys. Kasvojen keskiosien vauriosta johtuen tautia sairastavilla on usein kähisevä, törähtelevä ääni. Taudista tunnetaan kaksi kliinistä muotoa: hyvänlaatuinen tuberkuloidilepra ja pahanlaatuinen lepromatoosilepra. Lisäksi on näiden tautimuotojen välisiä rajatiloja. Hoitamaton tauti kulkee vähitellen kohti lepromatoottista muotoa, jossa esiintyy runsaasti ihomuutoksia, kuten läiskiä, näppylöitä ja kyhmyjä. Hermoleprassa ei juurikaan esiinny ihomuutoksia.

Lepran tunnistamisessa erilaiset kroonisia ihomuutoksia aiheuttavat taudit muodostavat toisinaan hyvin vaikean erotusdiagnostisen ongelman. Nämä ongelmia aiheuttavat taudit ovat vaihdelleet eri yhteisöissä ja eri aikoina. Sekaannusta aiheuttavia tauteja ovat muiden muassa iholeishmaniaasi, kupan toinen ja kolmas vaihe, ihotuberkuloosi, monista eri taudeista johtuva leukodermia, vitiligo ja sieni-infektiot.

Lepran historiaa voidaan tutkia pääasiallisesti kahdesta eri lähdeaineistosta: kirjoitetut lähteet ja luuaineistot. Lepran aiheuttamat luumuutokset voidaan tunnistaa kalmistojen esiin kaivetuista luista.2 Tyypillinen "facies leprosa" kallossa on:

1. nenän spina nasalis anteriorin (nenäaukon alalaidassa sijaitseva yläleukaluun terävä kärki, jossa nenän väliseinärusto on kiinni) atrofia
2. keskisesti alkava etuhampaiden alueelle rajoittuva yläleukaluun processus alveolariksen (yläleukaluun osa, jossa hampaat ovat kiinni) atrofia ja vetäytyminen, josta voi olla seurauksena etuhampaiden menetys
3. nenän sisäisiä tulehdusmuutoksia (kitalaessa, nenän pohjassa).

Koska tauti aiheuttaa selvän ja huomiotaherättävän ulkonäön muuttumisen, ovat sitä sairastaneet joutuneet erityisen mielenkiinnon kohteeksi monissa yhteisöissä ja siitä on samalla kertynyt runsaasti kirjallisia lähteitä, jotka kuitenkin valitettavan usein ovat vaikeasti tulkittavia. Lepra on tauti, joka on erityisesti kristillisessä maailmassa saanut aivan erityistä huomiota. Vanhassa testamentissa (3 Moos. 13: 2-3) todetaan vanhan raamatunkäännöksen mukaan:

"Ja Herra puhui Moosekselle ja Aaronille sanoen: ... Jos jonkun ihoon tulee nystyrä tai ihottuma tai vaalea pilkku, niinkuin pitalitauti olisi tulemassa hänen ihoonsa, vietäköön hänet pappi Aaronin tai jonkun hänen poikansa, papin eteen. Ja jos pappi tarkastaessaan sairasta paikkaa ihossa huomaa, että karvat sairaassa paikassa ovat muuttuneet valkoisiksi ja että se paikka näyttää muuta ihoa matalammalta, on se pitalitautia; ja niin pian kuin pappi on sen huomannut, julistakoon hän hänet saastaiseksi."

Lepralla on pitkä historia. On arveltu, että se on todennäköisesti lähtöisin Afrikasta, mutta yhtä hyvin se on voinut tulla ihmiskuntaan Intiassa, jossa se näyttää olleen vanha vaiva. Kiinassa taudin on kirjallisten lähteiden perusteella arveltu olleen jo ensimmäisellä vuosituhannella ennen Kristusta. Intiasta lepra mahdollisesti kulkeutui Välimeren maihin Aleksanteri Suuren (356-323 eKr.) sotaretkien jälkeen yhteyksien tiivistyessä Intian ja Välimeren alueen välillä. Tätä tulkintaa lepran Eurooppaan tulosta tukee se, että luuaineistot osoittavat lepraa olleen Egyptissä vasta toisella vuosisadalla ennen Kristusta. Egyptistä on myös 3. - 7. vuosisadoille jKr. ajoitettuja muumioita, joissa on todettu lepraan sopivat muutokset. Brittein saarilta on löydetty ensimmäiset lepraan sopivat luumuutokset vainajasta, joka on haudattu 4. vuosisadalla jKr.5

Keskiajalla lepra yleistyi voimakkaasti koko Euroopassa. Silloin ja myöhemmin lepra näyttäisi olleen maaseudun sairaus, joka katosi kaupungistumisen edetessä. Todennäköisesti tauti oli keskiajallakin melko harvinainen. Vaikka lepraa sairastavien eristämiseen tarkoitettuja hospitaaleja oli Euroopassa 1200- ja 1300-luvulla toiminnassa samanaikaisesti mahdollisesti tuhansia niin ne olivat yleensä pieniä ja niihin eristettyjen lepraisten yhteenlaskettu määrä ei ollut kovinkaan suuri.6 Keskiajan jälkeen lepra oli jo katoamassa Länsi-Euroopasta. Euroopan viimeiseksi kolkaksi, jossa esiintyi lepraa, jäivät Pohjoismaat. Ilmoni esittää, että viimeistään 1700-luvun kuluessa tauti olisi vähentynyt myös Pohjoismaissa, mutta paikoitellen Islannissa, Norjassa ja Suomessa tautia olisi ajoittain esiintynyt vielä melko runsaasti.7 Lepran Euroopasta katoamisen syitä on pohdiskeltu paljon. Yhtenä mahdollisuutena on esitetty toisen mycobacterium-taudin, tuberkuloosin, yleistymistä. Tuberkuloosi nimittäin näyttäisi antavan jonkin verran suojaa lepraa vastaan, toisinpäin immuniteettia ei havaita. Syyksi on myös arveltu elintason nousua ja lepraa sairastavien parempaa tunnistamista ja tehokkaampaa eristämistä terveistä. Mustaa surmaa on myös tarjottu syyksi lepran vähenemiseen. Ruton on esitetty olleen erityisen tuhoisa lepraa sairastavia varten perustetuissa hospitaaleissa. Tällä hetkellä lepran pääasialliset esiintymisalueet ovat tropiikissa.

Lepran kohdalla tuntuu houkuttelevalta näkemys, jonka mukaan sydänkeskiajalla (1100-1300-luku) leprassa oli kyse sosiaalisesta taudin tulkinnasta, joka toimi voimakkaan yhteisöllisen kontrollin välineenä olosuhteissa, joissa sosiaaliset jännitteet kasvoivat.8 "Leprasairaat" eristettiin erityisiin laitoksiin, joita syntyi eri puolille Länsi-Eurooppaa tuhansia. Niissä tarjottiin alemmalle papistolle runsaasti työpaikkoja. Samalla hospitaalin perustaja sai esirukoilijan oman sielunsa pelastumiseksi, mikä oli keskiajan ihmiselle hyvin tärkeää.9 Lahjoitusten kautta niille paikoitellen kasaantui melkoisia omaisuuksia. Tästä leprasairaat saivat ajoittain myös kärsiä, vallanpitäjien halutessa päästä näihin käsiksi näihin rikkauksiin. Erityisesti vuoden 1321 tapahtumat Ranskassa ovat karmaisevaa luettavaa.10. Tällöin suuri määrä "lepraisia" surmattiin muun muassa roviolla polttamalla syytettynä salaliitosta kaivojen myrkyttämiseksi ja vallan ottamiseksi maassa. Tämän synkän episodin kytkeminen kamppailuun poliittisesta vallasta, minkä uhriksi leprasairaat joutuivat, on jo kauan huomioitu lepran historian tarkasteluissa.11 Yhdessä leprasairaiden kanssa tuhottiin myös suuri joukko heihin rinnastettuja juutalaisia. 1300-luvun kuluessa alkoivat uudet ryhmät (noidat, kerettiläiset ja juutalaiset) saada lisääntyvää huomiota osakseen väestöjen sosiaalisessa kontrollissa. Samanaikaisesti mustan surman harventamalle alemmalle papistolle avautui leprahospitaalien papinvirkoja houkuttelevampia työpaikkoja. Muuttuneissa oloissa lääkäritkin saivat lopulta vuoden 1360 tienoilla keskeisemmän aseman leprasairaiden tunnistamisessa. Seurauksena tästä kaikesta oli "lepran" nopea katoaminen syntymässä olevan kapitalismin keskuksista ja siirtyminen Euroopan periferiaan: Pyreneille, Bretagnen rannikolle, Norjaan, Ruotsiin, Islantiin ja Suomeen. Valloitaessaan maailman eurooppalaiset pyrkivät toteuttamaan oman leprakäsityksensä (saastainen, tarttuva tauti) edellyttämät toimenpiteet (pysyvä eristäminen) kaikkialla: leprasairaiden vastarinnan murtamiseksi käytettiin jopa tykkiveneitä ja haupitseja kuten Havaijilla vuonna 1893.12

Lepra Suomessa

Lepra on ensimmäinen sairaus, jonka esiintymisestä Suomessa on kirjallisia lähteitä. Tosin johtopäätökset lepran esiintymisestä on tehtävä välillisesti, leprasairaille tarkoitettujen hospitaalien kautta. Emme tarkkaaan ottaen tiedä milloin Turkuun perustettiin Pyhän Yrjänän hospitaali spitaalia sairastavia varten. Ensimmäinen maininta siitä on eräässä testamentissa vuodelta 1355.13 Kyseessä lienee kaiken kaikkiaankin ensimmäinen maininta sairaanhoitolaitoksesta Suomessa. Seuraava maininta on piispa Bero II Balkin kirje vuodelta 1396. Vuodelta 1440 tiedämme, että hospitaalin taloutta pyrittiin vakinaistamaan. Keskiajan lopulla Suomessa oli myös Maria Magdaleeenalle pyhitetty hospitaali (perustettu vuonna 1475) Viipurissa lepraa sairastavien eristämiseksi.14

Vuonna 1620 perustettiin Turun saaristoon Seilin hospitaali, jonne Pyhän Yrjänän hospitaalin potilaat siirrettiin yhdessä Turun Pyhän Hengen huoneen asukkien kanssa.15 Vuosina 1653-1672 toimi leprahospitaali myös Ahvenanmaan Gloskärillä.16 Kuinka monet Seilin ja Gloskärin potilaat todella sairastivat lepraa, on hankalaa selvittää. Fagerlund on luetteloinut 663 leprasairasta, joita 1600- ja 1700 luvulla "hoidettiin" Seilin hospitaalissa.17 Viimeinen lepraa sairastava kuoli Seilissä 26.4.1766.18 1600-luvulla lepraa sairastavia hoidettiin Viipurin, Seilin ja Gloskärin lisäksi myös Kruunupyyn, Korsholman ja Carleborgin hospitaaleissa Pohjanmaalla ja Helsingin hospitaalissa.19 Lisäksi oli sisämaassa Paltamossa hospitaali. Seilillä oli 1600-luvun lopulla hoitola myös Turussa Pyhän Henrikin lähteen yhteydessä.

1600-luku näyttää olleen lepran huippuaikaa Suomessa. Säilyneiden tietojen perusteella 1600-luvun puolivälin tienoilla Suomen hospitaaleissa on "hoidettu" samanaikaisesti yli sataa leprasairasta.20 Ahvenanmaalta tiedämme, etteivät suinkaan kaikki 1600-luvulla lepraa yhteisönsä mielestä sairastaneet päätyneet hospitaaliin.21 Näin ollen Suomessa, jonka väkiluvun on arvioitu vuonna 1695 olleen noin 450000 ihmistä,22 olisi esiintynyt noin yhdestä kolmeen leprasairasta 10000 asukasta kohden. Ahvenanmaalla tautia oli mahdollisesti yleisemmin: vuonna 1695 arvioitiin Ahvenanmaan väkiluvun olleen noin 7600 henkeä23 ja lepraa sairastavia eli samanaikaisesti 1600-luvun puolivälissä ilmeisesti parikymmentä,24 mikä tekee jopa yli 20 lepraista 10000 asukasta kohden.

Leprasairaiden kohtalosta 1600-luvulla saamme jonkun verran tietoja esimerkiksi Saltvikin kirkkoherran Boëtius Mureniuksen Ahvenanmaan rovastin ominaisuudessa seurakuntiin tekemistä tarkastusmatkoista. Näistä käynneistä kirjoitetut raportit ovat säilyneet ja ne painettiin tämän vuosisadan alussa.25 Seilissä hoidetuista leprasairaista on myös säilynyt tietoja, joista L. W. Fagerlund on koonnut yksityiskohtaista materiaalia.26 Niiden vuosina 1618-1629 sisäänotettujen 27 spitaalisen kohdalla, joista tiedämme kyseiset ajankohdat edes vuoden tarkkuudella, voimme laskea seuraavankaltaisia tunnuslukuja: naisia oli 12, heidän hoitonsa keskiarvoinen kesto ennen kuolemaa oli 3,58 vuotta, mediaani kaksi vuotta; miehiä oli 15, heidän hoitoaikansa keskiarvo oli 2,87 vuotta, mediaani yksi vuosi. Keskiarvoihin vaikuttavat erityisesti kaksi pitkään Seilissä hoidossa ollutta: mies ja nainen, jotka molemmat otettiin vuonna 1618 sisään Pyhän Yrjänän hospitaaliin ja jotka elivät pitkään vielä Seilissäkin (mies kuoli 1634/35 ja nainen 9.1.1636).27

Näyttää siltä, että lepraa esiintyi paikallisesti jatkuvasti jonkin verran Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomessa 1600- ja 1700-luvulla.28 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa lepraa esiintyi suhteellisen runsaasti Kuusamossa ja Pudasjärvellä.29 Näiltä paikkakunnilta tauti oli kuitenkin käytännöllisesti katsoen hävinnyt 1860-luvulle tultaessa.30 Lounais-Suomessa tautia esiintyi koko 1800-luvun, esimerkiksi Tyrvään tienoilla.31

Jo aikalaiset kiinnittivät huomiota siihen, että ainakin Pohjoismaissa lepra näytti esiintyvän rannikoilla, kalastajaväestöissä, kuten seuraavasta Nordbladin kirjan suomennoksesta näkyy:

"Elewantin-kapi (Elfkarlebysjukan) ja Spitali owat taudit samanlaisesta luonnosta; ryhtywät niihin, jotka asuwat merenrannoilla ja eläwät enimmiten kaloista ja ruokottomuudesa."32

Tapéniuksen väitöskirja vuodelta 1840 kuvaa hyvin sitä sekavaa tilaa, missä lepran tunnistaminen oli vielä 1800-luvun alkupuolella.33 Lääkäreiden ja kansan keskuudessa kuppa ja lepra sekaantuivat käsitteellisesti toisiinsa. Luotettavia tietoja lepran esiintymisestä Suomessa on vuodesta 1893 lähtien, jolloin taudin rekisteröinti terveysviranomaisten toimesta aloitettiin. Koko siltä ajanjaksolta, jolta meillä on tietoja lepran esiintymisestä maassamme, tauti on ollut harvinainen. Lepraa sairastavia ja siihen kuolleita on löydettävissä suomalaisista 1700- ja 1800-luvun kirjallisista lähteistä ja kuolinsyytilastoista mm. seuraavilla nimillä:

Aikalaisnimitykset

ruotsinkielinen:

Spetä[e]lska, Elfkarlebysjukan eller elephantiasis

suomenkielinen:

Spitali (G, N), pitalitauti (G), pitaali (EL), elewantin-kapi (N), oikia pitaalitauti (R)

Nykyinen nimitys, huomautuksia

Lepra, tautia mitä ilmeisemmin sotkettiin syfilikseen (ks. G ja EL) ja erilaisiin vakaviin iho-oireisiin tai tauteihin (Tapénius 1840).

Vasta 1800-luvun lopulta meillä on tarkempia tietoja lepraa sairastavista maassamme. 18.8. 1891 lääkintöhallitus lähetti maamme lääkäreille kirjeen, jossa pyydetiin tietoja heidän toteamistaan lepratapauksista. Lääkärit lähettivät raporttejaan vuosien 1891 ja 1892 aikana. Tämän jälkeen lääkintöhallitus antoi ilmoitukset L.W. Fagerlundille analysoitavaksi ja hän täydensi tietoja pappien ja lääkäreiden kanssa käymänsä kirjeenvaihdon avulla. Keräämänsä tiedot Fagerlund kokosi Finska Läkaresällskapets Handlingarissa julkaistuun artikkeliin.34 Tämän raportin mukaan Suomessa oli 52 leprasairasta vuonna 1893. Myöhemmin osoittautui, että yksi raportin leprasairaista oli kuollut jo vuonna 1892 ja yksi leprasairas todettiin 14-vuotiaana, vuonna 1904, terveeksi.35 Myöhemmin lääkintöhallitus uudisti lääkäreille kohdistamansa lepratiedustelut 23.2. 1897 ja 19.4. 1904.36 Näin ollen voimme seurata vuonna 1893 lepraa sairastaneita aina vuoteen 1904 asti. 17 naisen keskimääräinen sairastumisikä oli 37 vuotta (vaihtelu: 16 - 66 vuotta) ja heistä oli ennen vuotta 1904 kuollut 12. Naiset olivat sairastaneet lepraa keskimäärin 15 vuotta (vaihtelu 6 - 32 vuotta) ennen kuolemaansa tai vuoden 1904 kartoitusta. 33 miehen keskimääräinen sairastumisikä oli kaksi vuotta korkeampi kuin naisten (39 vuotta) ja heille (31 miestä) kertyi keskimäärin 10 sairausvuotta (vaihtelu: 3 - 23 vuotta) ennen kuolemaa tai vuotta 1904. Kahdesta vuoden 1893 raportissa lepraa sairastavaksi todetusta miehestä ei ole myöhempiä tietoja. 26 oli kuollut vuoteen 1904 mennessä ja viisi eli edelleen vuonna 1904. Kaikkien kolmen kartoituksen (vuosina 1893, 1897, 1904) perusteella tiedossa olevista leprasairaista valtosa oli miehiä, he olivat lähes yksinomaan köyhimmistä kansanosista ja pääasiassa rannikoilta sekä Länsi- ja Lounais-Suomen sisäosista. Myöhemmissä tarkasteluissa todettiin jokaisesta kartoituksesta puuttuneen huomattava osa jo kyseisenä ajankohtana oireista lepraa sairastaneista.37 Taudin toteaminen perustui yleensä tyypillisiin kliinisiin löydöksiin ja anamneesiin, mutta eräissä tapauksissa jo 1890-luvulla tauti varmistettiin ihomuutoksista löydettyjen bakteerien avulla.

1800-luvun lopulla alettiin kiinnittää erityistä huomiota lepraan ja sen hoidon järjestämiseen.38 Vuonna 1900 perustettiin Helsingin Sörnäisiin tilapäinen leprasairaala ja pysyvä leprasairaala vuonna 1904 Orivedelle.39 Taulukkoon 1 on kirjattu leprapotilaiden lukumäärä tästä lähtien. Oriveden leprasairaala suljettiin vuonna 1953 ja viimeiset potilaat siirrettiin Helsinkiin, Kumpulan kartanoon. Viimeinen uusi lepraa sairastava löytyi Suomesta vuonna 1955. Norjassa viimeiset kolme leprasairasta löytyivät vuonna 1951 ja Islannissa viimeinen diagnostisoitu uusi leprasairas oli vuodelta 1956.40

Taulukko 1. Lepraa sairastavat Suomessa 1800-luvulta lähtien

Tiedot lepran historiasta Suomessa vahvistavat selkeästi yleistä käsitystä leprasta maaseudun köyhien sairautena. Lepran historia Suomessa ei erityisemmin tue hypoteesia tuberkuloosin antamasta suojasta lepraa vastaan: eräiden vuosien 1893, 1897 ja 1904 raporteissa kuvailtujen leprasairaiden suvuissa ja perheissä esiintyi jo ennen todettua lepratapausta tuberkuloosia ja tuberkuloosiin kuolleita oli jo 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa runsaasti juuri niillä alueilla, joilta monet 1800-luvun lopun leprasairaat olivat kotoisin.41 1800-luvun lopussa lepra ei Suomessa ollut helposti tarttuva tauti: useimmat leprasairaiden puolisot, lapset ja vanhemmat eivät sairastuneet lepraan, vaikka olosuhteet (asunnot ahtaita, nukuttiin yhteisissä vuoteissa ja käytettiin samoja, pesemättömiä ruokailuvälineitä yms.) olivat suosiollisia taudin leviämiselle. Missä määrin viimeisten leprasairaiden eristäminen hoitolaitokseen (aluksi Sörnäisissä ja sitten Orivedellä) vaikutti lepran katoamiseen Suomesta, on vaikea vastata. Niiden lääkäreiden (muiden muassa Lääkintöhallituksen pääjohtaja Saltzman) kanta, jotka perustelivat leprasairaalaa lähinnä eettisin (vaikeasti ja kroonisesti sairaita ihmisiä ei saanut jättää heitteille) eikä niinkään preventiivisin perustein, vaikuttaa jälkikäteen ilmeisen oikeaan osuneelta.42

Kirjallisuutta

• Backman, W. ja Savonen, S.: Keuhkotaudin kulku Suomessa vuosina 1771-1929. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino, Helsinki 1934.
• Boëtius Murenius Acta Visitatoria 1637-1666 utgifna av Kaarlo Österbladh. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Toimituksia VI. Borgå 1908.
• Carmichael, A.G.: "Leprosy." Teoksessa Kiple, K.F. (ed.): The Cambridge World History of Human Disease. Cambridge University Press, Cambridge 1993, ss. 834-839.
• Fagerlund, L.W.: Finlands leprosorier I. 1. S:t Jörans hospital, 2. hospitalet på Sjählö, 3. hospitalet på Gloskär. Bidrag till kännedom af Finlands Natur och Folk 43. Utgifna af Finska Vetenskaps-Societeten, 1886, ss. 107-311.
• Fagerlund, L.W.: "Om spetelskan i Kuusamo." FLH 33 (1891), ss. 767-813.
• Fagerlund, L.W.: "Spetälskan förekomst i Finland." FLH 35 (1893), ss. 495-555.
• Fagerlund, L.W.: "De spetälska i Finland." FLH 39 (1897), ss.1287-1345.
• Fagerlund, L.W.: Finlands leprosorier II. 1. Maria Magdalenae, Wiborgs hospital. Finska Litteratursällskapets Tryckeri, Helsingfors 1901.
• Fagerlund, L.W.: "Spetälskan i Finland." FLH 46 (1904), ss. 495-585.
• Fagerlund, L.W.: "Die Lepra in Finnland." Lepra 8 Suppl. (1909), ss. 402-415 (II. internationale wissenschaftliche Lepra-Konferenz, Bergen 1909, Mitteilungen und Verhandlungen, Bd I, Leipzig 1909, ss. 140-151).
• Förhandlingar vid Finska Läkaresällskapets sjuttonde allmänna möte i Helsingfors den 21, 22 och 23 september 1899. Helsingfors Centraltryckeri, Helsingfors 1900, ss. 90-144.
• Grmek, M.D.: Diseases in the ancient Greek world. Translated by Muellner, M and L. The Johns Hopkins University Press, Baltimore 1989.
• af Hällström, E.: "Tilastollisia lisiä leprataudista Suomessa." Duodecim 25 (1909), ss. 450-468.
• af Hällström, E.: "Orihveden leprasairaala." Duodecim 26 (1910), ss. 480-493.
• Ilmoni, I.: Bidrag till Nordens Sjukdoms-historia. Tredje Delen. FJ. Simelii, Helsingfors 1853.
• Møller-Christensen, V.: "Leprosy and Tuberculosis." Teoksessa Hart G. D. (ed.): Disease in Ancient Man, an international symposium. Clarke Irwin, Toronto 1983, ss. 129-138.
• Muroma, S.: Suurten kuolonvuosien (1696-1697) väestönmenetys Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1991.
• Nordblad, K.: Terweyden Opetus-Kirja, yhteiselle kansalle, ilmoittain lyhykäisen neuwon, kuinka terweys taitaa warjeltaa, taudit estettää, ja kuinka niitä, Lääkärin awun puutteesa, selwillä ja pian saatawilla wälikappaleilla ja soweliaalla hoidolla wastustaa taitaan. Kirjan toistetusta painosta Ruotsin kielestä suomennettu Johan Henrik Keckmannilta. J.C. Frenckell, Turku 1837.
• Ortner, D.J. & Putschar, W.G.J.: Identification of Pathological Conditions in Human Skeletal Remains. Reprint edition with new index. Smithsonian Institution Press, Washington and London 1985.
• Richards, P. The medieval leper and his northern heirs. D.S. Brewer, Cambrige 1977.
• Roberts, C. & Manchester, K.: The Archaeology of Disease. Second Edition. Cornell University Press, New York 1997.
• Sandholm, å.: Hospitalet i Helsingfors 1550-1840. Huvudstadens äldsta social- och sjukvårdsanstalt. Helsingfors i Forna Tider III. Helsingfors-Samfundet, åbo 1974.
• Tapénius, C.N.A.: Historiskt-Nosographiska Anmärkningar om Elephantiasis Nodosa. Väitöskirja, J. C. Frenckell & Son, Helsingfors 1840.
• Watts, S.: Epidemics and History. Disease, Power and Imperialism. Yale University Press, New Haven and London 1997.
• Westerlund, L.W.: "Om spetelskans förekomst inom Tyrvis distrikt." FLH 26 (1884), ss. 137-152.

Viitteet

1. Charmichael 1993. (Takaisin tekstiin.)
2. Lepran aiheuttamista luumuutoksista katso Møller-Christensen 1983; Roberts & Manchester 1997: 142-150; Ortner & Putschar 1981: 176-180. (Takaisin tekstiin.)
3. Grmek 1989: 160-162; Watts 1997: 47-48. (Takaisin tekstiin.)
4. Ks. esim. Roberts & Manchester 1997: 146. (Takaisin tekstiin.)
5. Roberts & Manchester 1997: 142-150. (Takaisin tekstiin.)
6. Richards 1977: 11. (Takaisin tekstiin.)
7. Ilmoni 1853. (Takaisin tekstiin.)
8. Watts 1997: 44-64. (Takaisin tekstiin.)
9. Richards 1977: 11. (Takaisin tekstiin.)
10. Watts 1997: 60-62. (Takaisin tekstiin.)
11. Tapenius 1840: 12. (Takaisin tekstiin.)
12. Watts 1997: 67. (Takaisin tekstiin.)
13. Fagerlund 1886. (Takaisin tekstiin.)
14. Fagerlund 1901. (Takaisin tekstiin.)
15. Fagerlund 1886. (Takaisin tekstiin.)
16. Fagerlund 1886: 246-307. (Takaisin tekstiin.)
17. Fagerlund 1886: 182-202. (Takaisin tekstiin.)
18. Fagerlund 1886: 180, 202. (Takaisin tekstiin.)
19. Pohjanmaata koskien Fagerlund; Helsinkiä koskien Sandholm 1974. (Takaisin tekstiin.)
20. Fagerlund 1886, 1901, 1909, ym. (Takaisin tekstiin.)
21. Boëtius Murenius 1908. (Takaisin tekstiin.)
22. Muroma 1991. (Takaisin tekstiin.)
23. Muroma 1991. (Takaisin tekstiin.)
24. Fagerlund 1886, Boëtius Murenius 1908. (Takaisin tekstiin.)
25. Boëtius Murenius 1908. (Takaisin tekstiin.)
26. Fagerlund 1886. (Takaisin tekstiin.)
27. Fagerlund 1886: 183-185. (Takaisin tekstiin.)
28. Ilmoni 1853: 482, 588; Fagerlund 1886. (Takaisin tekstiin.)
29. Tapénius 1840: 56. (Takaisin tekstiin.)
30. Fagerlund 1891. (Takaisin tekstiin.)
31. Westerlund 1884. (Takaisin tekstiin.)
32. Nordblad 1837: 109. (Takaisin tekstiin.)
33. Tapénius 1840. (Takaisin tekstiin.)
34. Fagerlund 1893. (Takaisin tekstiin.)
35. Fagerlund 1897: 1323; Fagerlund 1904: 499, 580. (Takaisin tekstiin.)
36. Fagerlund 1897 ja 1904. (Takaisin tekstiin.)
37. Fagerlund 1897; Fagerlund 1904; af Hällström 1909. (Takaisin tekstiin.)
38. Ks. esim. Förhandlingar vid Finska... 1899. (Takaisin tekstiin.)
39. af Hällström 1910. (Takaisin tekstiin.)
40. Richards 1977: 89. (Takaisin tekstiin.)
41. Backman & Savonen 1934. (Takaisin tekstiin.)
42. Ks. keskustelua Förhandlingar vid Finska... 1899: 134-144. (Takaisin tekstiin.)

vuorinen@medicum.helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle