Historiallisia Papereita 5 :
Maailma tuhat vuotta sitten

Gerbertus Aurillacilainen – oppinut vuosituhannen vaihteessa

Outi Merisalo

ISSN 1456–8055

Viimeaikainen tutkimus on osoittanut, että mm. 1800-luvun historiankirjoituksessa niin parjattu 900-luvun loppu oli itse asiassa 800-luvun karolinkisen renessanssin uudistumisen aikaa. Vaikka millenaristista pelkoa saattoikin esiintyä eri puolilla Länsi-Eurooppaa ja vaikka viikinkien ja unkarilaisten hävitykset tekivät elämän epävarmaksi, karolinkisen renessanssin vakiinnuttamat kulttuurirakenteet säilyvät, olivatpa kysymyksessä luostarit scriptoriumeineen tai latinankielinen kirjallisuus. Pierre Riché puhuu jopa "kolmannesta karolinkisesta renessanssista".

Aikakauden dynamiikka tulee erityisen hyvin esiin oppineessa, jonka ura vei hänet Akvitaniasta Pohjois-Ranskaan, sieltä keisarikuntaan ja Roomaan ja jolla oli keskeinen asema keisari Otto III:n renovatio imperii -ohjelmassa. Kyseessä on Gerbertus Aurillacilainen.

Gerbertus Aurillacilainen: luostarista paavinistuimelle ja keisarin neuvonantajaksi

Gerbertuksen (940/950, paavi 999-1003) ura on erinomainen esimerkki 900-luvun Länsi-Euroopan kulttuurillisesta yhtenäisyydestä ja sisäisestä liikkuvuudesta. Hänen henkilönsä tunnetaan harvinaisen hyvin ennen kaikkea säilyneen kirjeenvaihdon ansiosta (983-999). Aivan kuten karolinkisen oppineen Lupus Ferrièresilaisen kirjeenvaihto 800-luvulta, tämä kokoelma luo yksityiskohtaisen katsauksen ensimmäisen vuosituhannen lopun elämään niin kulttuurin kuin politiikankin kannalta.

Gerbertus oli kotoisin Akvitanian herttuakunnasta, joka oli miltei riippumaton lääninherrastaan Ranskan kuninkaasta. Hän sai trivium-opetusta, pääasiallisesti grammaticaa eli latinaa (GB 246), Aurillacin P. Giralduksen luostarissa Auvergnessa ja siirtyi vuonna 967 Vichin luostariin Kataloniaan opiskelemaan apotti Hatton johdolla "matemaattisia tieteitä" eli quadriviumia (aritmetiikka, geometria, astronomia ja musiikki, ibid.) (in mathesi plurimum et efficaciter studuit, Richer, Historiae, Bamberg StB Hist. 5, f. 35, GB 243). Akvitanian ja Katalonian suhteet olivat läheiset, ja Katalonia puolestaan oli yhteydessä islamilaiseen Iberiaan, joka välitti arabialaista matematiikkaa Eurooppaan (GB 247). Vaikka Vichin koulusta ja Hatton opetuksesta ei ole tietoja, lähellä sijaitseva Ripollin luostari oli kuuluisa quadrivium-opetuksestaan (GB 247). Vichissa Gerbert vietti kolme vuotta (967-970) ja perehtyi siellä ennen kaikkea arabialaisiin numeroihin, jotka hänen vaikutuksestaan alkoivat levitä Länsi-Eurooppaan (GB 325).

Hatton seurassa hän matkusti Roomaan, jossa paavi Johannes XIII (965-972) saattoi hänet kaupungissa oleskelevan keisari Otto I:n (936-973, keisari 962) tietoisuuteen: nec latuit papam adolescentis industria, simulque et discendi voluntas... Mox etiam ab rege papae suggestum est ut iuvenem retineret, nullumque regrediendi aditum ei ullo modo preberet....(ibid. 243). Gerbertus antoi mahdollisesti opetusta keisarin pojalle, tulevalle Otto II:lle. Hatto murhattiin, ja Gerbertus ilmoitti Otolle, että häntä kiinnosti nimenomaan logiikan opiskelu; Otto antoi hänet arkkidiakoni Gerannuksen mukaan Reimsiin, jossa Gerbertus opiskeli logiikkaa arkkidiakonin johdolla. Pian hänelle annettiin tehtäväksi Reimsin koulun artes-opetus (972-980 ja 984-989, GB 339); hänen ansiostaan Reimsissa opetettiin myös quadriviumin aineita (Riché 175); aritmetiikkaa, jonka havainnollistamiseen Gerbertus rakensi kuuluisan abakuksensa, jossa käytettiin arabialaisia numeroita; geometriaa, jota hän opetti abakuksen ja Boethiuksen kääntämän Eukleideen avulla; astronomiaa, jota varten hän rakensi puisia taivaspalloja ja mahdollisesti nokturlabin; sekä musiikkia, jota varten Gerbertus rakensi monokordin. Italiassa hän rakensi myöhemmin urkuja ja laati akustiikkaa käsittelevän teoksen (Riché 207-211). Gerbertuksesta tuli näiden opintojen ja tutkimusten ansiosta ainoa tältä ajalta tuntemamme oppinut, joka hallitsi kaikki septem artes liberales (GB 248).

Reimsista Gerbertus siirtyi vuonna 981 apotiksi Bobbion luostariin, joka eli loistokauttaan 900-luvun lopulla. Sen kirjasto oli todennäköisesti länsimaiden rikkain (samanaikaisen luettelon mukaan 690 nimikettä, GB 257): kieliopilliset traktaatit edustivat sekä latinan kieliopin opetusta että tutkimusta keisariajalta varhaiskeskiajan irlantilaisiin oppineihin (GB 258); antiikin klassiset kouluauktorit, etunenässä Vergilius, Horatius ja Ovidius, kristilliset runoilijat, kuten Arator, Iuvencus, Sedulius ja Prudentius seuranaan harvinaisuuksia, kuten Valerius Flaccus ja Lucretius. Mm. Aristoteleen Kategoriat Boethiuksen kääntäminä edustivat dialektiikkaa. Erityisen huomattava oli quadrivium-osasto: Boethiuksen Arithmetica, astronomiaa ja harvinainen Ophthalmicus-teos (Demosthenes Filalethes). Gerbertukseen kirjasto teki syvän vaikutuksen. Hän ilmeisimmin teetti kopioita kirjastoluettelosta ja useista teoksista (GB 259) vuoden 983 jälkeenkin, jolloin hän Otto II:n kuoltua palasi Bobbiosta Reimsiin.

Vuodesta 983 Gerbertuksen poliittinen merkitys alkoi kasvaa. Henrik, Baijerin herttua, ryösti 3-vuotiaan lapsikeisarin, Otto III:n, yrittäen anastaa keisarinkruunun. Bobbion apottina Gerbertus oli Ottojen vasalli ja osallistui keisarikunnan sisäiseen kiistaan, jossa Mainzin arkkipiispa Willigis asettui muita suurvasalleja vastaan Otto III:n puolelle (Riché 72). Gerbertuksen ja Reimsin arkkipiispan Adalberon tuen avulla Willigis onnistui taivuttamaan muut suurvasallit. Leskikeisarinnat Adelais (931-999, Otto I:n puoliso) ja Theofano (k. 991, Otto II:n puoliso) saattoivat palata valtakuntaan vuonna 984. Poliittinen tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut ennen vuotta 985, ja Gerbertus tuki Adalberon toimia Otto III:n hyväksi.

Kun Länsi-Frankian kuningas Lothar kuoli vuonna 987 ilman laillisia jälkeläisiä, Adalbero ja Gerbertus onnistuivat valituttamaan Frankian herttuan Hugon, lisänimeltään Capetus (suomeksi lähinnä "Kaapu-Hugo"), Länsi-Frankian kuninkaaksi (Riché 74-75). Koska Lotharin veli, Ala-Lotringin karolinkiherttua Kaarle ei hyväksynyt tätä, syttyi sisällisota, jota kesti vuoteen 991 (Riché 76). Reimsin arkkipiispaksi Hugo nimitti vuonna 989 Adalberon kuoltua kuningas Lotharin aviottoman pojan Arnolduksen; tämä kuitenkin siirtyi heti setänsä Ala-Lotringin Kaarlen puolelle. Vuonna 991 sekä Kaarle että Arnoldus joutuivat Hugon käsiin. Arnoldusta tuomitsemaan Hugo kutsui kokoon Verzyn P. Basiliuksen luostariin Reimsin lähelle kirkolliskokouksen. Tämä tuomitsi Arnolduksen, joka luopui virastaan, ja mahdollisti Gerbertuksen nimityksen Reimsin arkkipiispaksi (GB 47). Arnolduksen juttu aiheutti kriisin paavinistuimen ja Hugo Capet'ta kannattavan Länsi-Frankian kirkon välille: ensin mainittu katsoi, että vain sillä oli oikeus tuomita arkkipiispa (vrt. Riché 77-78). Gerbertuksen asema kävi vuonna 995 miltei kestämättömäksi, ja puolustaakseen P. Basiliuksen kirkolliskokouksen kantaa hän editoi kokouksen aktan; kyseessä on kiihkeä, suorastaan invektiivinen apologia, jossa Gerbertus käyttää koko retorista taitoaan ja kanonisen oikeuden tuntemustaan (GB 140-141). Kun tämäkään ei vakuuta paavillista legaattia, Gerbertus päättää lähteä Roomaan puolustautumaan ja liittyy vuonna 996 keisarinkruunaukseen matkustavan Otto III:n seurueeseen (Riché 79, 242).

Gerbertuksen kiista Reimsin arkkipiispanistuimesta ei ratkennut, vaikka paavi Johannes XV kuoli kuninkaan lähestyessä Roomaa ja kuningas valitutti uudeksi paaviksi 23-vuotiaan sukulaisensa Bruno Kärntenilaisen. Paavi vihittiin Gregorius V:n nimellä Roomassa toukokuun 996 alussa (Riché 243). Otto III kruunattiin pari viikkoa myöhemmin keisariksi. Kruunauksen jälkeisessä synodissa Gerbertuksen juttua ei käsitelty, ja keisari, seurueessaan mm. Gerbertus, palasi takaisin Germaniaan (Riché 247-248). Gerbertuksen suojelija kuningas Hugo kuoli vuonna 996, ja uusi kuningas Robert Hurskas halusi omien syidensä vuoksi olla hyvissä väleissä paavin kanssa ja lupasi vapauttaa Arnolduksen (Riché 249). Paavi julisti vuoden 997 alussa kirkonkiroukseen Arnolduksen tuominneet ja Gerbertuksen valinneet piispat. Samaan aikaan Otto III pyysi Gerbertusta opettajakseen (kirje 186) karkottamaan itsestään "saksilaisen kömpelyyden" ja innostamaan hänen "kreikkalaista hienostuneisuuttaan". Oton äitihän oli ollut bysanttilainen prinsessa Theofano, joka oli paitsi tuonut länteen paitsi kreikkalaisia oppineita ja diplomaatteja, myös luonut suoran yhteyden Oton ja Bysantin keisarikunnan välille. Gerbertus siirtyi keisarin hoviin Magdeburgiin, jossa hän ja keisari ryhtyivät toteuttamaan kunnianhimoista suunnitelmaa keisarikunnan nostamiseksi antiikin keisarikunnan veroiseksi (vrt. GB 91). Yhtenä elementtinä tässä ohjelmassa oli Ateenan ja Rooman sivistyksen elvyttäminen, translatio studii, jonka piti vastata translatio imperii -oppia (GB 319, Riché 251-252). Gerbertus pohti keisarin kanssa filosofisia ongelmia kesken slaaveja vastaan käytyä sotaa (esipuhe teokseen De rationali et ratione uti, GB 318). Gerbertus ja Otto kehittivät renovatio imperii -idean huippuunsa seuraavina vuosina.

Paikallinen Crescentiuksen mahtisuku oli karkottanut Gregorius V:n Roomasta vähän Oton lähdön jälkeen ja nostatti paavinistuimelle vuonna 997 kreikkalaisen Johannes Filagathoksen, keisarinna Theofano-vainajan neuvonantajan - vastapaavi Johannes XVI:n (Riché 254). Yhdessä Otto ja Gerbertus lähtivät Roomaan. Matkalla Gerbertus tarjosi dialektiikkaa käsittelevän teoksensa De rationali et ratione uti, jonka esipuhe ylistää Ottoa - Caesar, imperator Augustus Romanorum, jonka suonissa virtaa kreikkalaista verta - ja hänen valtakuntaansa - Italia, Gallia (todennäköisesti Lotringi), Germania ja käden ulottuvilla olevat skyyttien valtakunnat. Teos on erinomainen mainos Gerbertuksen taidoista ja vaikuttavaa propagandaa uudesta Aristoteleesta, joka opettaa Aleksanteriaan (GB 319). Se heijastaa Otto III:n hovin filosofisia keskusteluja ja näin johdattaa Kaarle Suuren hoviakatemiasta skolastiikan väittelyihin (GB 319-320).

Otto III:n mukana matkusti suuri seurue, johon kuuluivat Gerbertuksen ohella mm. Hildesheimin piispa Bernward ja Clunyn apotti Odilo. Seurue saapui jouluksi 997 Paviaan, jossa siihen liittyi paavi Gregorius V (Riché 255-256). Keisari siirtyi Rooman läheisyyteen, jossa antipaavi Johannes luovutettiin Gregorius V:lle. Tämä surmautti hänet julmalla tavalla keväällä 998. Pääsiäisen jälkeen Castel S. Angeloon sulkeutunut Crescentiuskin joutui keisarillisten joukkojen käsiin ja teloitettiin. Gregorius asettui Lateraaniin ja Otto III keisaripalatsien raunioihin Palatium-kukkulalle (Riché 256-257). Hän rakennutti sinne oman palatsin: Roomasta oli tarkoitus tulla imperiumin pääkaupunki.

Jo huhtikuussa 998 Gerbertus oli saanut palkkion uskollisesta palveluksestaan: paavi Gregorius V oli nimittänyt hänet Ravennan arkkipiispaksi laajoin maaomistuksin (mm. Bobbion ja Forlìn kreivikunnat, Riché 259). Keisari saattoi siis kontrolloida laajoja alueita Pohjois-Italiassa Gerbertuksen kautta. Pavian synodissa syyskuussa Otto antoi säädöksiä, joissa edellytettiin keisarikunnan virkamiesten noudattavan lakia ja oikeutta (Riché 261). Gerbertuksen S. Pietro in Cielo d'Oron kirkkoon haudattu ihanne Boethius sai todennäköisesti Gerbertuksen laatiman runon Roma potens dum iura suo declarat in orbe (ed. K. Strecher, MGH PL 5, 474-475). Kyseessä oli kunnianosoitus: Nam decus imperii, summas qui praegravat artes, tertius Otto sua dignum te iudicat aula, aeternumque tui statuit monimenta laboris, et bene promeritum meritis exornat honestis (ks. GB 297-299). Runossa tulee selvästi esiin Oton renovatio-kulttuuripolitiikka.

Kun Gregorius V kuoli 26-vuotiaana vuonna 999, Otto III valitsi Gerbertuksen paaviksi: uusi Konstantinus sai rinnalleen Silvester II:n, aivan kuten ensimmäisellä Konstantinuksella oli ollut Silvester I. Huolimatta korkeasta iästään Gerbertus oli epäilemättä huomattava hallintomies - tämän hän oli voinut osoittaa Ravennan hiippakuntaa johtaessaan. Aikalaiset korostivat myös Gerbertuksen suurta oppineisuutta, joka herätti kunnioitusta Otossa (Riché 263-264).

Renovatio imperii

Vuodesta 998 lähtien Otto toteutti aktiivisesti Gerbertuksen neuvoin Rooman valtakunnan politiikkaa, jonka tarkoitus oli nostaa Rooman valtakunta aiempaan suuruuteensa, renovatio imperii Romanorum. Kyseessä ei ollut ainoastaan karolinkisen vallan palauttaminen, vaan nousu antiikin keisarikunnan tasolle. Valtakunnan pääkaupungiksi oli tarkoitus palauttaa Rooma, josta käytettiin poliittisessa merkityksessä termiä caput mundi (Otto III v. 1001: Rooma maailman pää, ja Rooman kirkko kaikkien kirkkojen äiti - vrt. karolinkinen Rooman piispanistuimen korostus) (Riché 267). Boethius-runo asetti samalle tasolle 500-luvun Rooman ja 900-luvun Rooman, ja Oton keisarikuntaa verrattiin antiikin Roomaan - se oli joka tapauksessa ylempi kuin Bysantti. Keisari otti vuonna 998 käyttöönsä lyijybullan, jota myös Bysantin keisarit ja Kaarle Suuri olivat käyttäneet ja jossa oli hänen profiilikuvansa tekstein Otto imperator augustus; versopuolella taas amatsoni-Rooma keihäineen ja kilpineen, tekstein Renovatio imperii Romanorum prirum (GB 93).

"Rauhoitettuaan" Rooman Otto alkoi siirtyä pohjoiseen päin tarkoituksenaan liittää kristilliseen yhteyteen jo osaksi evankelioidut itämaat Unkari, Böömi ja Puola (999-1000). Keski-Euroopasta hän matkasi valtakuntansa länsiosiin keväällä 1000.

Oton toinen "keisarillinen" kaupunki oli Aachen (Riché 270). Helluntaina vuonna 1000 Otto käski avata Kaarle Suuren haudan, tunkeutui sinne, rukoili siellä ja otti vainajan kultaristin sekä vaateriekaleita, yhden hampaan (GB 91) ja evankeliaarin (nykyään Wienissä, Riché 270-271). Tämä hautavierailu oli mahdollisesti Suetoniuksen (12.18) innoittama: samoin oli nuori Octavius käynyt Aleksanteri Suuren haudassa (Riché 271).

Kolmas tärkeä ideologinen kiintopiste oli Bysantin keisarikunta. Olemme jo nähneet, että mm. Gerbertus korosti Oton ja läntisen keisarikunnan ylemmyyttä Bysantin suhteen. Oton täytyi oman prestiisinsä nimessä ottaa siis kantaa myös paavin valtapyrkimyksiin, joita edisti ns. Konstantinuksen lahjakirja, 800-luvun väärennös, jonka mukaan keisari olisi lahjoittanut koko Länsi-Rooman paaville (Riché 271-272). Onkin mielenkiintoista, että tammikuussa 1001 julkaistussa asiakirjassa Rooma julistetaan maailman pääkaupungiksi ja Rooman kirkko kaikkien kirkkojen äidiksi, mutta samalla kritisoidaan ankarasti paavien maallista politiikkaa ja paljastetaan Konstantinuksen lahjoituskirja väärennökseksi 450 vuotta ennen Lorenzo Vallaa (Riché 272-273). Bysantin kanssa kilpailuun liittyi myös aviohanke bysanttilaisen prinsessan kanssa. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt toteutua (Riché 274). Otto otti käyttöön bysanttilaisia hoviseremonioita ja virkamiesten titteleitä (esim. miekankantaja protospatarius).

Gerbertuksen paavikausi kului läheisessä yhteistyössä Oton kanssa toiminnan liittyessä varsinkin Puolan, Unkarin ja Böömin kristinuskon vakiinnuttamiseen (Riché 293-304). Otto kutsui itseään eräässä vuoden 1001 diplomissa Sanctarum Ecclesiarum devotissimus et fidelissimus dilatator. Sekä Oton keisarillinen että Gerbertuksen paavillinen politiikka oli sallia erillisten kuningaskuntien ja kirkkojen olemassaolo (esim. Puolan ja Unkarin kansallisen kirkon perustaminen).

Talvella 1001 tuli tieto, että Tivolin kaupunki oli noussut kapinaan keisaria vastaan; Otto suhtautui kapinallisiin hyvin lempeästi, mikä aiheutti kapinan myös Roomassa samana vuonna (Riché 304). Keisarin hovi joutui vangiksi. Kun tilanne oli lauennut, Otto ja Gerbertus tekivät taktisen virheen ja poistuivat Ravennaan (Riché 305). Otto yritti onnistumatta Rooman valloittamista ja palasi Ravennaan. Vuoden lopulla tuli tieto, että Germaniassa oli muodostumassa oppositio keisaria vastaan. Otto ryhtyi viimeiseen yritykseensä pääkaupunkinsa valloittamiseksi, mutta sairastui ilmeisesti malariaan Paternossa Soratte-vuoren lähellä, jossa legendan mukaan Konstantinus Suuri oli kastettu (Riché 307). Hän kuoli tammikuun 1002 lopulla, ja hänet haudattiin huhtikuussa Aacheniin Kaarle Suuren viereen (Riché 309).

Gerbertus sai Crescentius III:n suostumuksella palata Roomaan, jossa hän jatkoi työtään kuolemaansa saakka (toukokuu 1003). Paavi Sergius IV (1009-1012) antoi kaivertaa epitafin Lateraanibasilikaan, jonne Silvester II haudattiin. Tämä oli osa paavien sovittelupolitiikkaa roomalaisten kuningasta kohtaan (GB 338).

Yhteenveto

Gerbertus edusti vuosituhannen vaihteen elävää, karolinkiseen maailmaan kiintein sitein liittynyttä kulttuuria, joka kirjoituskeskuksineen oli aivan ilmeisesti intensiivisen kehityksen vaiheessa. Hän yhdisti toisiinsa Iberian niemimaan arabialaisvaikutteisen oppineisuuden ja Frankian parhaat saavutukset ja levitti aritmetiikan, geometrian ja astronomian viimeisimpiä tuloksia kristilliseen Länsi-Eurooppaan. Kirkollinen ura oli myös poliittinen tuona reformien aikakautena, ja politiikka - niin valtiollinen kuin kulttuurillinen - vei Gerbertuksen keisarikunnan ja kristikunnan huipulle. Otto III ja hänen lyhyeksi jäänyt ohjelmansa Rooman valtakunnan palauttamiseksi maan päälle teki vaikutuksen aikalaisiin, mutta vielä pysyvämmin Gerbertus jäi mieliin aikansa ehkä laaja-alaisimmin oppineena miehenä, karolinkisen renessanssin jatkajana ja 1100-luvun renessanssin humanismin edelläkävijänä.

Kirjallisuutta:

• O. Guyotjeannin & É. Poulle, éds. Autour de Gerbert d'Aurillac. Le pape de l'an mil. Matériaux pour l'histoire 1. Paris 1996 (= GB; kokoomateos, jossa eri alojen tutkijat tarkastelevat Gerbertuksen toimintaa dokumenttien valossa; facsimilet, transkriptiot ja ranskankieliset käännökset teksteistä, laajat bibliografiat).
• P. Riché, Les Splendeurs de l'An Mille. Paris 1999 (= Riché).

merisalo@cc.jyu.fi

Takaisin edelliselle tasolle