|
Historiallisia Papereita 5 :
Maailma tuhat vuotta sitten
Takrurista Kanemin kautta Kilwaan ja huhut lamlameista
Holger Weiss
ISSN 1456–8055
Eletään vuotta 756 Hijran jälkeen (AD 1355). Saharan eteläpuoleista Afrikkaa kutsutaan islamilaisessa maailmassa 'meren ja aavikon takaiseksi alueeksi'. Vaivalloisen karavaani- tai laivamatkan jälkeen matkaaja saapuu tunnetun maailman ääriin sahiliin -- rannikolle, jonka takana on Bilad as-Sudan tai Ard al-Zanj, Mustien maa. Sen takana asustavat erilaiset pakanalliset kansat ja siellä sijaitsee Kuun vuori, Jabal al-Qamr.
Al-Idrisin 1150-luvulla laatimassa maailmankartassa Saharan eteläpuoleinen Afrikka sijoittui maailman reunalle. Siellä täällä eli muslimihallitsijoita ja jopa kansoja, jotka olivat kääntyneet islamiin, mutta he elivät umman äärialueella. Lännessä sijaitsi Ghana, Kullan maa, jonka myöhäisemmät hallitsijat, Malin kuninkaat eli mansat, herättivät suurta ihastusta 1300-luvun Kairossa, kun he pysähtyivät kaupungissa pyhiinvaellusmatkallaan Mekkaan. Toisaalta pyhiinvaelluksella olleet kuninkaat saivat myös kritiikkiä osakseen, sillä heidän ylelliset lahjoituksensa saivat aikaan hintojen romahduksen Kairossa. Niilin yläjuoksulla taas olivat Nobatian (al-Maqurra), Alwan (Suba) ja Aksumin kristityt valtiot; vuonna 675 solmittiin välirauha, baqt, kalifaatin ja Nubian kesken, joka vasta 1276 lopullisesti kumottiin.
Koillis-Afrikassa, Aksumissa, taas olivat perimätiedon mukaan ensimmäiset muslimit saanet suojapaikan, kun heitä vainottiin Mekassa. Seurasi pitkä kamppailu erilaisten pienten muslimivaltioiden ja Aksumin kanssa kauppaväylien kontrollista, tunnetuin näistä valtioista oli 1000-luvulla Shoan ja 1300-luvulla Ifatin sultanaatti. Toisaalta, purjehdittaessa Afrikan itäistä rannikkoa etelään aina Sofalaan, oli mahdollista ankkuroida Itä-Afrikan monissa rannikkokaupungeissa, joita kaikkia hallitsi paikallinen muslimidynastia. Mutta näiden kaupunkivaltioiden yhteydet suuntautuivat Intian valtamerelle, eivät sisämaahan -- takamaa olikin mustien maata, jonne muslimeilla ei yleensä ollut asiaa.
Toki ennen 1350-lukua tiedettiin jotain myös Saharan eteläpuolisesta maailmasta. Pohjoisafrikkalaiset kauppiaat olivat jo kauan lähettäneet karavaanejaan yli Saharan; Egyptistä, Irakista, Arabian niemimaalta ja Persiasta kauppiaat olivat kulkeneet itäiseen Afrikkaan. Jotkut tiedemiehet, pääasiassa historioitsijat ja maantieteilijät 700-luvulla eläneestä al-Fazarista alkaen, olivat keränneet saatavilla olevan tiedon yksiin kansiin tai jopa itse käyneet paikan päällä. Tärkeimmät lähteet olivat al-Ya'qūbīn (872/3), al-Masudin (922), Ibn Hawqalin (988), al-Bakrin (1067), al-Zuhrin (1137), al-Idrisin (1154) ja al-Umarin (1337) suurteokset, joissa kuvattiin tunnettua maailmaa ja sen ihmisiä, valtioita ja hallitsijoita. Vuonna 1355 pohjoisafrikkalainen maailmanmatkaaja Ibn Battuta kirjoitti oman kuvauksensa kaikista niistä paikoista, joihin hän oli matkoillaan tutustunut. Vuonna 1329 hän oli
käynyt itäisen Afrikan rannikkokaupungeissa ja vuosina 1352--54 läntisessä Afrikassa.
Ibn Battuta liikkui islamilaisessa maailmassa. Hänen kotikaupunkinsa Tanger sijaitsi al-Maghrebissa, islamilaisen maailman läntisessä osassa. Pohjois-Afrikassa väestö oli muslimeja ja siellä sijaitsi kuuluisia oppineisuuden keskuksia kuten Marrakesh, Fes, Qairawan tai fatimiidien perustama al-Qahira, Kairo. Egyptin silloiset hallitsijat, mamelukit, olivat uskonnon, sunnalaisen islamin, puolustajia. Kun mongolit olivat tappaneet Bagdadin kalifin vuonna 1258, (sunni-)islamilaisen maailman keskus siirtyi Irakista Egyptiin. Kairossa oleskelivat myös mamelukkien varjokalifit, abbasidien viimeiset jälkeläiset, toki vailla sanan- tai vaikutusvaltaa.
Itse asiassa Egyptiä ei voi edes laskea kuuluvaksi Pohjois-Afrikkaan, sillä se oli osa Mashrikia, Itää, ja se oli vallattu jo kalifi Umarin (634--644) aikana. Pohjois-Afrikan valloitus tapahtui puolestaan vasta Umaiyadien aikana 660-luvulta alkaen, eikä siitä koskaan tullut kiinteää kalifaatin osaa. Berberit kapinoivat ja kerettiläiset liikkeet, kuten kharijiitit (ibadiitit ja sufriitit), sharifiitit (alidit) ja myöhemmin ismailiitit (fatimidit) levisivät kansan keskuudessa. Valtauskonto, sunnalainen islam, oli voimissaan vain kaupungeissa.
Pohjois-Afrikan historia vuodesta 750 eteenpäin on nähnyt dynastioiden nousuja ja tuhoja. Hallitsijasukujen syklinen elämänkaari sai jo Ibn Khaldunin miettimään sivilisaatioiden ja dynastioiden elämää, hänen teoksessaan al-Muqqadima esittämänsä teoria asabiyyasta, ryhmä- tai yhteishengestä, nousee Pohjois-Afrikan poliittisten olosuhteiden analyysista. Joskus paikallinen dynastia saattoi vaikuttaa islamilaisen maailman vaiheisiin: esimerkiksi fatimidit muodostivat shialaisen (ismailiittisen) vastakalifaatin ensin Tunisiassa vuonna 910 ja Egyptissä vuonna 969; hafsidien valtio Tunisia eli Ifriqiyya oli puolestaan emiiri al-Mustansirin hallintokaudella (1249--1277) sunnalaisen maailman kirkkain tähti.
Pohjois-Afrikka kuului kiinteästi islamilaiseen maailmaan. Samaa ei voida väittää vielä 1300-luvulla Saharan eteläpuolisesta Afrikasta: islam oli siellä uusi uskonto eikä 'Mustien maanosaa' tunnettu kovinkaan hyvin. Tällaisen vaikutelman antaa myös Ibn Battuta. Hänen tapaamansa hallitsijat itäisen Afrikan rannikkokaupungeissa sekä läntisen Afrikan Sudaninsavannilla olivat kaikki muslimeja. Hän tapasi lain- ja kirjanoppineita: idässä seurattiin shafi'itista, lännessä malikitista lakikoulua. Toisaalta häntä hämmästyttivät kansan ihmeelliset tavat: Malissa ihmiset heittäytyivät maahan ja ripottelivat hiekkaa päällensä kun maan hallitsija kulki heidän ohitseen. Bornussa hallitsija istui häkissä, tavalliselta kansalta piilossa, näkymättömänä. Ei ollut edes selvää, olivatko alamaiset muslimeja vaikka
rukoiltiin viisi kertaa päivässä ja Koraani osattiin ulkoa.
Islam oli Ibn Battutan aikaan sekä itäisessä että läntisessä Afrikassa kaupunkiuskonto. Ero oli siinä, että läntisessä Afrikassa hallitsijoiden ja hovin uskonto oli lähinnä synkretistinen, idän kaupungeissa hallitsijat puolestaan kuvataan 'oikeiksi' muslimihallitsijoiksi. Bilad as-Sūdānissa asuivat myös lamlamit, niamniamit ja muut "pakanalliset" kansat, joiden huhuttiin jopa syövän ihmisiä. Tosin muslimivaltiot, kuten Mali, tekivät sotaretkiä näitä kansoja vastaan ja käyttivät niitä ehtymättöminä lähteinä orjanhakkimisessa. Itse asiassa nämä kansat jäävät historian hämärään, sillä heistä ei tiedetä muuta kun nämä huhut ja muiden heille antama nimitys.
Sillanrakentajat
Olisi väärin väittää, että islam olisi edistänyt tai jopa luonut afrikkalaisia kauppaverkkoja. Toki muslimikauppiaat harjoittivat uskontoaan kaupanteon yhteydessä, mutta on selvää, että nimenomaan kaupankäynti oli heidän ensisijainen toimensa, jonka ohella he saattoivat harjoittaa käännyttämistä ja opettamista. Sekä läntisessä että itäisessä Afrikassa muslimikauppiaat muodostivat omia erillisiä asutuskeskuksiaan, joko varsinaisia kaupunginosia tai itsenäisiä kyliä. Kaukokauppaa käyneet muslimit saattoivat avata uusia kauppareittejä, mutta useimmiten he käyttivät jo valmiiksi olemassaolleita reittejä. Nigerjoen mutkasta oli ollut yhteyksiä Pohjois-Afrikkaan ja Egyptiin ainakin jo roomalaisten aikana. Vaikka Saharaa halkonut karavaanikauppa tyrehtyi ilmastonmuutoksen ja poliittisten levottomuuksien myötä 300-luvulla,
eivät savannialueen paikalliset kauppaverkostot koskaan hävinneet. Kun kaupankäynti Saharan ylitse käynnistyi uudelleen 800-luvulla, liittivät juuri muslimikauppiaat autiomaan eteläpuolisen Afrikan islamilaiseen maailmaan.
Ensimmäisistä yhteyksistä Saharan tai Intian valtameren halki tiedetään vain vähän. Afrikan sisämaa oli muslimikauppiaille pitkään terra incognita, sillä paikalliset hallitsijat eivät päästäneet muukalaisia 'rannikkoilta' sisämaahan. Karavaanikaupan erityispiirteet kehittyivät jo varhain: kultaa, orjia ja norsunluuta vietiin Afrikasta, jonne puolestaan tuotiin muun maailman rikkauksia ja yleellisyystuotteita. Pohjois-Afrikassa valtioiden pääasiallinen tulonlähde oli karavaanikaupan verotus, mutta itse kaupankäynti oli monimutkainen prosessi. 800-luvulla kaupankäynti oli lähinnä kalifaatin ulkopuolisten, ei-sunnalaisten valtioiden käsissä. Tunnetuimmat kauppakeskukset olivat Tahert ja Sijilmasa, jotka molemmat olivat paikallisten kharijiittien keskuksia. Saharan eteläpuolella sijaitseva, myös ibadiittien valvonnassa ollut Tadmakkatin keidaskaupunki
oli tärkeä päätepiste karavaanikaupassa. Paikalliset kauppiaat olivat lähinnä kharijiitteja (ibadiitteja), joten voidaan olettaa, että läntisen
Afrikan yhteydet islamiin ja islamilaiseen maailmaan muodostuivat aina 1000-luvulle saakka lähinnä kharijiittien kautta.
Kharijiittien vainot fatimidien ja myöhemmin almoravidien aikana 900- ja 1000-luvulla johtivat siihen, että sunnalainen islam juurtui Pohjois-Afrikkaan osittain shiialaisten fatimidien vastavoimaksi. 1000-luvulta alkaen Pohjois-Afrikasta tuli sunnalaisen islamin linnake, missä malikiittien lakikoulu löi itsensä opillisesti lävitse. Tämän koulukunnan keskus oli vanhastaan ollut Qayrawan, ja sen seuraajat olivat muodostaneet sunnalaisen opposition Pohjois-Afrikassa. Qayrawan oli myös tärkeä karavaanikaupan päätepiste, joten sunnalaisia kauppiaita liikkui ibadiittikauppiaitten kanssa rinta rinnan Saharan ylitse parin sadan vuoden ajan. Ziridien valtaantulon myötä Ifriqiyyassa (Tunisiassa) tehtiin noin vuonna 1047 opillinen pesäero shialaisten fatimidien kanssa ja liityttiin sunnalaiseen leiriin. Samaan aikaan oli läntisessä Saharassa voimistunut äärisunnalainen uudistusliike, jonka kannattajat, almoravidit, olivat malikiittisen lakikoulukunnan jyrkkiä seuraajia. Vasta tämän kehityksen myötä sunnalainen
islam sekä malikiittinen lakikoulu tulivat islamin hallitseviksi ilmenemismuodoiksi sekä Pohjois- että Länsi-Afrikassa.
Almoravidien valtaannousu merkitsi uutta käännettä islamin leviämisessä läntisessä Afrikassa. Almoravidien liikkeessä tulee erottaa sen uskonnolliset, etnis-poliittiset ja taloudellis-sosiaaliset aspektit. Jo ennen almoravidien valtaantuloa läntisen Saharan sanhanja-berberit olivat pyrkineet kontrolloimaan autiomaan ylittävää karavaanikauppaa, mutta niin kauppareitin pohjois- kuin eteläpääkin oli heidän kontrollinsa ulkopuolella. Islam ei näytä juurtuneen kovinkaan syvälle näiden berberien keskuuteen. Asian korjaamiseksi yksi heidän johtajistaan oli kutsunut lain- ja kirjanoppineita Qayrawanista tekemään valistustyötä heidän keskuudessaan. Koska Qayrawanista ei kuitenkaan löytynyt matkalle ketään halukasta, kääntyi johtaja edelleen etelämarokkolaisen oppineen Abd Allah ibn Yasin puoleen. Hän hyväksyi kutsun ja alkoi julistaa sanhanjojen keskuudessa erittäin puhdasoppista versiota malikiittisesta islamista ja onnistuikin lopullisesti yhdistämään sanhanjat alleen. Ibn Yasin ja hänen seuraajansa
julistivat jihadin, 'pyhän sodan', ei-uskovaisia naapureitaan vastaan: tarkoitus oli levittää sunnalaista islamia muiden berberien keskuudessa, ja samalla lujittaa sanhanjojen otetta karavaanikaupasta. Almoravidit valloittivat sekä Sijilmasan että Audhaghustin, karavaanikaupan molemmat päätepisteet, sekä koko Marokon ja al-Andalusin, islamilaisen Espanjan.
Sanhanja-berbereistä tuli almoravidi-liikkeen selkäranka sekä jyrkän sunnalaisen islamin ja malikiittisen lakikoulun puolustajia. Heidän suurin mielenkiintonsa oli kuitenkin karavaanikaupassa: heidän pyrkimyksensä oli kontrolloida kultakaupan koko reittiä. Tässä he joutuivat kilpailemaan zanata-berberien kanssa, jotka olivat ibadiitteja. Awdaghustin valloituksen yhteydessä vuonna 1055 tämä ongelma ratkaistiin "tavanomaisella tavalla", kun kaikki kaupungissa olleet zanatat tapettiin. Saharan eteläpuolella almoravidit solmivat liiton Takrūrin hallitsijan kanssa nykyisessä Senegalissa. Tämä hallitsija oli jo 1000-luvun alkupuolella kääntynyt sunnalaiseen islamiin ensimmäisenä hallitsijana Saharan eteläpuolella.
Sanhanjojen ja muiden muslimi- ja berberikauppiaitten päähuomio kiinnittyi kultakauppaan. Tiedettiin, että Ghana olisi 'kullan maa', tai ainakin, että Ghanan hallitsija kontrolloi kultakauppaa. Tällä kaupalla oli kaksi reittiä pohjoiseen. Toinen kulki Awdaghustin kautta Sijilmasaan, toinen puolestaan Tadmakkatin kautta Tahertiin tai Qayrawaniin. Sahelissa ja Saharan eteläpuolella sijaitsevat Awdaghustin ja Tadmakkatin kaupungit olivat muslimien asuttamia ja mahdollisesti heidän perustamiaan. Etelämpänä, eteläisen Sahelin ja Sudaninsavannin alueella kaupungit tai asutuskeskukset oli perustettu jo ennen muslimikauppiaitten tuloa. Näissä keskuksissa, joista tärkein oli Ghanan pääkaupunki Kumbi Saleh, muslimikauppiaat asuivat omissa kaupunginosissaan. Kumbi Salehista oli jopa muodostunut kaksoiskaupunki, jonka toinen osa oli muslimien asuttama kauppa- ja markkinakeskus, kun toisessa puolestaan asuivat hallitsija ja hovi. Muslimien kaupungissa vallitsi islamin laki, kun taas paikallista lakia noudatettiin
hallitsijan kaupungissa. Vastaavia kaksoiskaupunkeja kehittyi myös Kawkawissa ja Kanemissa. Tätä etelämmäksi pohjoisafrikkalaiset kauppiaat eivät päässeet, sillä kultakauppa oli paikallisten hallitsijoiden ja paikallisten kauppiaitten valvonnassa.
Yhdeksi muslimikauppiaiden tärkeistä tehtävistä muodostui liittosuhteiden solmiminen, sillä islamiin kääntynyt hallitsija koettiin erityisen hyväksi liittolaiseksi. Kun sekä sunnalaiset että ibadiittikauppiaat pyrkivät käännyttämään paikallisia hallitsijoita, kehittyi liittolaisten hankkimisesta näiden kahden kilpailevan ryhmän välille köydenvetoa. Kawkawin (Gaon) halitsija näyttää olleen 980-luvulla ibadiitti (toisen tradition mukaan Kawkawin hallitsija olisi jo 700-luvun loppupuolella ollut 'muslimi'), mutta myöhemmin 1000-luvulla Kawkawin hallitsijat tunnettiin sunnalaisina. Ibadiittien vahva asema Kawkawissa selittyy sillä, että kaupunki näyttää olleen Tahertin ja rustamidien tärkein kauppapaikka. Rustamidi-valtion hävityksen jälkeen 900-luvulla ibadiittien vaikutus Kawkawissa näyttää heikentyneen samalla kun sunnalaisten kauppiaitten ja oppineitten asema vahvistui, ja vuonna 1009 Kawkawin hallitsija Zā Kosoy kääntyikin sunnalaiseen islamiin. Hallitsijoiden uusi uskonto tuli näkyviin Gaossa varsin
näyttävästi, kun Andalusiasta tuotiin varta vasten tehtyjä mahtavia marmorihautakiviä. On kuitenkin huomattava, että Kawkawista ei tullut vielä tuolloin islamilaista valtiota, sillä hovi ja valtion uskonto pysyivät edelleen ei-islamilaisina.
Ensimmäinen sunnilainen valtio näyttää olleen Takrūr, jonka hallitsija Wār Dyābi (Wārjābī b. Rābīs) kääntyi islamiin ennen vuotta 1030. Hän ja hänen poikansa ja seuraajansa Labbī b. Wārjābī pyrkivät levittämään islamia hovin ulkopuolelle ja he myös julistivat jihādin, pyhän sodan, naapureitaan vastaan. Al-Bakrin mukaan Wār Dyābin aikana islamin laista tuli Takrūrin ainoa laki ja myös alamaiset kääntyivät islamiin: "Takrūrin ihmiset ovat muslimeja tänään (noin vuonna 1067)". Takrūrilaiset tulivat tunnetuksi almoravidien liittolaisina sekä myöhemmin 1150-luvulla yhtenä kullan ja orjien tärkeimmistä viejistä.
Ghanan hallitsija, joka oli kääntynyt sunni-islamiin vuonna 1076 ja solminut almoravidien kanssa liiton, valloitti vuonna 1083/85 Tadmakkatin ja pakotti kaupungin ibadiittiasukkaat hyväksymään malikiittien lain. Toisaalta vain Ghanan kuningas, hänen jälkeläisensä sekä hovi kääntyivät islamiin. Soninkeista, jotka olivat Ghanan valtion luojia ja maata koossapitävä kansakunta, islamiin kääntyi vain tiettyjä kaupankäyntiin erikoistuneita ryhmiä. Nämä soninke-kauppiaat loivat koko Sahelin ja Sudanin savannin käsittäneen kauppaverkon. Kaupankäynti ja islamin leviäminen kulkivat yhtä matkaa, sillä tunnetuimmat kauppiaat olivat usein myös arvostettuja muslimioppineita.
Malalin (Malin) hallitsijat näyttävät al-Bakrin mukaan kääntyneen ennen vuonna 1067 ensin sunnalaisuuteen. Ibadilähteiden mukaan Malin hallitsijat olisivat olleet ibadeja 1100-luvun puolivälissä. 1200-luvulla hallitsijat tunnettiin taas sunnalaisina. Ibn Battutan matkan aikana 1350-luvulla Malin valtakunnassa löytyi vielä pieni ibadiittinen yhteisö.
Tshad-järven pohjoispuolella Kanemin hallitsija Hummay (1075-86) oli kääntynyt islamiin. Paikallisen Kanem-Bornun kronikan, Dīwān salātīn Barnū, mukaan islamisaatio olisi alkanut juuri Hummayn aikana, mutta tutkimuksissa on voitu osoittaa tämän yksinkertaistavan asioita. Itse asiassa jo Hu tai Hawwa (1067--1071), joka mahdollisesti oli nainen, ja Abd al-Jalīl (1071--1075), joka oli Hummayn isä, olivat muslimeja. Kanemin valtion tai tarkemmin Zaghāwien 'kuningaskunnan' juuret ulottuvat ainakin 600-luvulle ja ensimmäiset kirjalliset maininnat siitä ovat peräisin 730-luvulta. Kanemin hallitsijat kontrolloivat orja- ja karavaanikauppaa Tshadjärveltä Saharan ylitse Fezzaniin ja Ifriqiyyaan. Verrattuna Ghanaan, joka oli maanviljelijävaltakunta (soninket olivat maanviljelijöitä), Kanem oli paimentolaisten (zaghāwa) valtio, jossa kaupunkiyhteisöjen syntyminen ei ollut 1000-luvulla vielä edennyt kovinkaan pitkälle.
1000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Kanemin hallitsija Arkū b. Būlū (1023--1067) oli
laajentanut maansa vaikutusvaltaa Kawāriin ja Zaylāan Etelä-Fezzanissa, jonne hän oli perustanut orjasiirtokuntia.
Arkūn politiikka voidaan nähdä tietoiseksi yritykseksi kaventaa muslimikauppiaitten vaikutusvaltaa. Toisaalta sekä ibadiittikauppiaat että myöhemmin muut pohjoisafrikkalaiset kauppiaat pyrkivät laajentamaan vaikutusvaltaansa myös Kawārin ylitse Kanemiin. Kanemiin näyttää ajan mittaan syntyneen hovin yhteyteen vaikutusvaltainen muslimipuolue, johon myös osa aristokratiasta ja hallitsijasuvusta ilmeisesti kuului. Kanem-Bornun diwānin mukaan Abd al-Jalīl oli viimeinen Banū Dūkū-suvun tai Duguwa-dynastian hallitsija, ja seuraava hallitsija Hummay, joka diwānin mukaan oli Abd al-Jalīlin poika, olisi perustanut Banū Hummay -suvun ja Sefuwa-dynastian. On tosin huomattava, että tutkijat ovat pystyneet osoittamaan kronikan epäjohdonmukaisuudet: islamisaatio ei liittynyt dynastioiden vaihtoon tai hallitsijahuoneiden muutoksiin, vaan se tapahtui jo aikaisemmin, Sefuwa / Banū Hummay -dynastian alkuperä on hämärä.
Mutta vaikka uusi dynastia mahdollisesti olikin islamilainen, eivät alamaiset suinkaan vielä kääntyneet. Kanem-Bornun islamisaatio tapahtui vasta 1200-luvulta alkaen, ja tätä edelsi uuden ja vanhan uskonnon kannattajien pitkä ja verinen kädenvääntö. Se loppui vasta Mai Dūnama Dībalāmīn (1210--1248) aikana, kun Mune-niminen pyhä esine rikottiin ja 'pakanalliset' kultit kiellettiin.
Itäisessä Afrikassa islam levisi eri vaiheissa. Itäisen Afrikan rannikkoseudullakin muslimikauppiaat levittivät islamia: Koillis-Afrikassa ensimmäiset muslimiyhteisöt oli perustettu jo 600-luvulla ja Sudanissa elävät arabi-paimentolaiset olivat puolestaan tulleet Egyptistä etelään. Islamin leviäminen Afrikan sarvesta sisämaahan oli osa kauppareittien avaamista tai kontrollia. Ensimmäiset muslimiasutukset sijaitsivat kauppareittien päätepisteissä, Dahlakissa ja Zaylassa, mistä alkoivat Etiopian ylängölle ja kauemmas kulkevat karavaanireitit. 900-luvulla näistä yhteisöistä muodostui itsenäisiä pikkuvaltioita, joista tunnetuin oli Shoan sultanaatti. Tämän kehityksen taustalla oli sekä kristityn Etiopian voimattomuus että fatimidien valtaannousu Egyptissä ja läpikulkukaupan vilkastuminen Punaisellamerellä.
Seurauksena oli kristityn Etiopian yhteyksien katkeaminen Punaisellemerelle ja maata hallinneen Zagwe-dynastian (1150--1270) "sisäänpäinkääntyminen". Kristityt olivat muslimien ja pakanoiden
puristuksissa ja etiopialaiset vertasivat asemaansa Vanhan testamentin Israeliin: Etiopiasta tuli Siion, sen kansoista Israelin kaksitoista heimoa. Etiopian kuninkaallinen suku oli 'salomonilainen', toisin sanoen suku miellettiin kuningas Salomonin ja Saaban kuningattaren jälkeläisiksi. Kuningas Lalibela rakensi uuden Jerusalemin Adefaan, josta tuli valtakunnan uusi pääkaupunki. Tänään siitä on jäljellä Lalibelan kallioon hakatut kirkot.
Samaan aikaan 900-luvulla muslimikauppiaat olivat alkaneet kiertää Afrikan sarvea ja he olivatkin saaneet jalansijaa itäisen Afrikan rannikkoyhteiskunnissa. Kyse ei ollut kauppayhteiskuntien perustamisesta, sillä useimmiten muslimit asettuivat jo olemassaoleviin kauppa- tai asutuskeskuksiin. Tilanne muuttui vasta 1100-luvulla, kun Shirāzī-nimiset kauppiaat saapuivat rannikkoyhteiskuntiin, kuten Mogadishuun, Bravaan, Komoreille, Mafiaan, Pembaan, Kilwaan, Zanzibariin ja Madagaskarille. Paikallisten kronikoiden mukaan nämä muukalaiset tulivat Persiasta, mutta myöhempi tutkimus ei yhdy tähän näkemykseen. Tulokkaat sekoittuivat joka tapauksessa nopeasti swahiliväestöön ja joissakin paikoissa heistä tuli uusia vallanpitäjiä, kuten Mafian ja Pemban saarilla sekä Kilwassa. Rannikolla vuonna 916 vierailleen Al-Masudin mukaan muslimit hankkivat paikalliselta väestöltä norsunluuta, meripihkaa ja kilpikonnan kilpiä. Pari sata vuotta myöhemmin oli rautamalmista tullut alueen tärkein vientituote, ja Al-Idrisin
mukaan muslimit olivat saaneet alueen rautakaivokset haltuunsa.
Kulta oli norsunluun ja raudan ohella alueen tärkein vientitavara. Kultakaivokset sijaitsivat kuitenkin Afrikan sisämaassa nykyisen Zimbabwen alueella. Kultakauppa, joka 1300-luvulta lähtien liitetään Kilwan ja Sofalan kaupunkien nousuun, oli itse asiassa kaksijakoista kauppaa. Toisaalta kullankaivuu ja kuljetus kaivoksilta rannikolle oli paikallisten afrikkalaisten hallitsijoiden käsissä; tärkein paikka oli Great Zimbabwe, jonka kivirauniot ovat peräisin 1200-luvulta. Toisaalta kullan vienti rannikolta islamilaiseen maailmaan oli muslimikauppiaitten käsissä.
Islamin tulo niloottiseen Sudaniin ei vastaa edellistä esitystä. Sudanin tapauksessa kyseessä oli yhtä paljon alueen arabisoituminen kuin islamin väkivaltainen leviäminen. Useita arabialaisia heimoja siirtyi aina 1300-luvulle saakka Nubiaan, missä kristityt kuningaskunnat vähitellen arabisoituivat ja islamisoituivat. Maahan muuttaneiden arabien ja paikallisten asukkaiden avioliittojen johdosta syntyi paikallisia muslimisukuja. Tällä tavalla muun muassa Beja-heimo islamisoitui 900-luvusta alkaen. Ensimmäinen arabialais-nubialainen poliittinen yhteisö oli Banū Kanz, jonka fatimidikalifi al-Hākim sijoittui Aswaniin vuonna 1004, puskuriksi Egyptin ja Nubian välillä. Viimeistään mamelukkien aikana Egyptin ja Nubian välit rikkoutuivat ja sulttaani Baybar lähetti armeijan valloittamaan Nubian. Vuonna 1276 Nubian armeija lyötiin ja seuraavien vuosisatojen aikana mamelukit valloittivat koko Nubian aina Karriin (nykyisen Khartoumin lähellä) asti. Nubiasta tuli mamelukkivaltakunnan provinssi.
Eteläisin kristityistä nubialaisista kuningaskunnista, Alwa, jota mamelukit eivät valloittaneet, sortui vasta abdallah-arabiheimojen yhteenliittymän hyökkäyksen edessä 1400-luvun loppupuolella. Kristityt nubialaiset kääntyivät islamiin, ja parin sukupolven jälkeen kristittyjä ei enää ollut lainkaan. Abdallah-yhteenliittymään kuului myös etninen ryhmä, jota kutsuttiin nimellä funj. Sen jäsenet eivät olleet arabialaisia vaan afrikkalaisia eikä varmuudella edes tiedetä, olivatko he siihen aikaan muslimeja. Funjit saivat kuitenkin yliotteen abdallah-yhteenliittymästä 1500-luvun alussa samaan aikaan kun he virallisesti kääntyivät islamiin. Heidän kääntymisensä oli 'pyhien miesten' ansiota, eli prosessi oli samanlainen kuin muualla Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa, jossa 'pyhä mies' tai arvostettu lain- ja kirjanoppinut
sai hallitsijan kääntymään. Funjit loivat uuden islamilaisen valtion, Funjin sultanaatin, jonka pääkaupunki oli Sennar.
Kauppiaitten ja oppineiden uskonto
Islam oli kauppiaitten uskonto. Pohjoisafrikkalaiset karavaanikauppiaat olivat vieneet uuden uskonnon Saharan eteläpuolelle ja paikalliset kiertävät kauppiaat levittivät sitä läntisessä Afrikassa: dyulat nykyisen Malin, Burkina Fason, Norsunluurannikon ja Guinean alueella, hausat nykyisen Ghanan, Nigerian, Nigerin ja Kamerunin alueella. Muslimikauppiaat vaikuttivat ratkaisevasti positiivisen islam-kuvan luomiseen: he kuuluivat kansainväliseen yhteisöön, ummaan, heidän Jumalaansa voitiin rukoilla missä vain, he osasivat lukea, kirjoittaa ja laskea. Islam loi ylietnistä yhteenkuuluvuutta myös niillä alueilla, joilla itse kauppias oli muukalainen. Islamin laki oli kirjoitettu laki, jota ei voitu muuttaa mielivaltaisesti. Lain tulkitsimisessa ja oikeudenkäytössä tarvittiin lain- ja kirjanoppineita, mutta koska islam ei tunne erityistä papistoa, saattoivat lain- ja kirjanoppineet harjoittaa kaupankäyntiä ja kauppiaat tutkiskella pyhiä tekstejä ja lakikirjoja. Kaiken lisäksi pyhä kieli, arabia,
yhdisti uskovaisia.
Kun tarkastellaan islamin kehitystä Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa on huomioitava kaksi seikkaa. Ensinnäkin varsinainen islamisaatio, valtaväestön kääntyminen islamiin, oli myöhäinen prosessi, joka voimistui vasta siirtomaakaudella 1900-luvulla. Islamia ei tuotu'mustien maahan' miekan terällä, vaan saarnaamalla ja hyvien tekojen avulla. Sen vuoksi Saharan eteläpuolisesta Afrikasta ei koskaan tullut kalifaatin osaa: paikalliset hallitsijat eivät tunnustaneet Bagdadin abbasidien, Cordovan umayyadien eivätkä Kairon fatimidien kalifin yliherruutta.
Toiseksi islamista tuli 1000-luvulta alkaen joidenkin hallitsijoiden, hovien ja kaupunkilaisten uskonto. Maaseudulle se ei yleensä juurtunut, paitsi joihinkin vartavasten perustettuihin 'pyhien miesten' yhteisöihin. Seurauksena oli läntiselle Afrikalle tyypillinen kuvio, missä hallitsijat olivat sekä vanhan että uuden uskonnon suojelijoita, nimellisesti muslimeja, mutta joskus avoimesti 'pakanoita', joskus taas erittäin puhdasoppisia. Vuosisatojen aikana ei-islamilaiset paikalliset uskomukset, riitit ja rituaalit elivät islamin kanssa rinta rinnan tai sekoittuivat uuteen uskontoon.
Kirjallisuus
- Abun Nasr, J. M.: A History of the Maghreb in the Islamic Period, Cambridge University Press: Cambridge, 1987.
- Conrad, David & Fisher, Humphrey: "The Conquest that Never Was: Ghana and the Almoravids, 1076, I--II", History in Africa, 9, 1982: 21--59; 10, 1983, 53--78.
- Hiskett, Mervyn: The Development of Islam in West Africa, Longman: London & New York, 1984.
- Hiskett, Mervyn: The Couse of Islam in Africa, Edinburgh University Press: Edinburgh, 1994.
- Lange, Dierk: Le Diwān des sultans du [Kānem-] Bornū: Chronologique et historire d'un royaume africain, Franz Steiner Verlag: Wiesbaden, 1977.
- Lange, Dierk: "Ethnogenesis from Within the Chadic State. Some Thoughts on the History of Kanem-Borno", Paideuma, 39, 1993: 261--277.
- Levtzion, Nehemia: Islam in West Africa. Religion, Society and Politcs to 1800, Variorum: Aldershot, 1994.
- Levtzion, N. & Hopkins, J.F.P.: Corpus of Early Arabic Sources for West African History, Cambridge University Press: Cambridge, 1981.
- Levtzion, Nehemia & Pouwels, Randall L. (eds): The History of Islam in West Africa, Ohio University Press: Athens, 2000.
- Pouwels, Randall P.: Horn and Crescent. Cultural Change and Traditional Islam on the East African Coast, 800-1900, Cambridge University Press: Cambridge, 1987.
- Willis, John Ralph (ed.): Studies in West African Islamic History, Vol 1., The Cultivators of Islam, Frank Cass: London, 1979.
holger.weiss@helsinki.fi
|
Takaisin edelliselle tasolle
|
