Historiallisia Papereita 13:
Poliittiset utopiat maailmansotien välisen ajan Euroopassa

Leonard Woolf ja ulkopoliittinen toisinajattelu Englannissa 1920- ja 1930-luvulla

Soile Ollila

ISSN 1456–8055

Esitelmä Historiallisen Yhdistyksen seminaarissa 26. syyskuuta 2001, Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki.

Leonard Woolf (1880–1969) oli aikansa tunnetuimpia sosialistisen rauhanpolitiikan puolestapuhujia Englannissa. Hän oli poliittinen journalisti, kustantaja ja esseisti, joka laajassa tuotannossaan käsitteli aiheita ajankohtaisesta politiikasta kirjallisuuteen ja historiaan. Valtaosa hänen tuotannostaan käsitteli tavalla tai toisella ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä kansainvälisiä suhteita ja niiden järjestämistä uudenlaiselta pohjalta. Hänen merkittävimpänä yksittäisenä ansionaan voidaan pitää hänen osuuttaan Kansainliiton perustamisessa. Woolfin raportti International Government (1916) oli yksi niistä dokumenteista, joiden pohjalta Kansainliiton peruskirja lopulta Versailles'n rauhansopimuksen yhteydessä syntyi. Raportti kytkee Woolfin ulkopoliittisen toisinajattelun perinteeseen, jolla Englannissa on pitkät juuret.

1920-ja 1930-luvun ulkopoliittisella toisinajattelulla viitataan yleensä sosialistiseen ulkopoliittiseen ajatteluun, jota Englannissa edusti lähinnä työväenpuolue. Kysymys oli kuitenkin sotienvälisenä aikana laajemmalle levinneestä ajattelutavata Anglosaksisessa maailmassa – tavasta, jota heti toisen maailmansodan puhjettua arvosteltiin ankarasti ja jota myöhemmin kutsuttiin utopistiseksi ja illusoriseksi.

A.J.P. Taylor on kuvannut brittiläistä toisinajattelun perinnettä seuraavasti: "Hän (toisinajattelija) väittää tietävänsä paremmin ja ajavansa korkeampia päämääriä tehostaen pyrkimyksiään moraalisella tai intellektuaalisella ylemmyydellä".(2) Tämä määritelmä kuvaa hyvin myös Woolfia ja hänen aatetovereitaan. Keskeisiä argumentteja perinteisen ulkopolitiikan kritiikissä olivat juuri näkemykset sen moraalittomuudesta ja sen pohjautumisesta tietämättömyyteen. Omia näkemyksiään Woolf tovereineen kuvasi "terveen järjen mukaisiksi", rationaalisiksi ja itsestään selviksi. Woolfin ajattelua määritti tässä mielessä pitkälti niin sanottu "Cambridgen valistus", jolla viitataan vuosisadan alussa Cambridgen yliopistossa vallalla olleeseen filosofiseen rationalismiin ja kriittiseen realismiin.(3)

Perinteisellä ulkopolitiikalla tarkoitettiin ensimmäistä maailmansotaa edeltäneiden kansainvälisten suhteiden hoitoa, joka perustui pitkälti yksittäisten diplomaattien tai hallitsijoiden neuvotteluihin sekä tarpeen mukaan kokoontuviin kansainvälisiin konferensseihin. Perinteistä turvallisuuspolitiikkaa säätelivät kahden tai useamman valtion väliset sopimukset, liittoutumispolitiikka ja asevarustelu. Tämä kaikki joutui sodan jälkeen tiukan arvostelun kohteeksi. Kansainväliset suhteet näyttivät arvostelijoiden mukaan olevan anarkian armoilla. Kiihkeimpiä arvostelijoita Englannissa olivat liberaalit ja sosialistit, jotka osittain eri lähtökohdista tuomitsivat perinteisen ulkopolitiikan ja sen menetelmät. Tukenaan heillä oli julkinen mielipide ja voimakas rauhantahto, joka vallitsi sodan koettelemassa Euroopassa.

Perinteisen valtapolitiikan tilalle brittiläiset toisinajattelijat tarjosivat kansainväliseen yhteistyöhön perustuvaa organisaatiota, Kansainliittoa. Kansainliitosta tuli työväenpuolueen turvallisuuspolitiikan kulmakivi ja liberaalisosialisteista sen kiihkeimpiä puolustajia. Toisen maailmansodan puhjettua kansainliittokokeilua pidettiin kuitenkin rauhan illuusiona, joka oli syyllinen uuteen katastrofiin.

Kansainvälisestä anarkiasta rauhaan ja yhteistyöhön

Työväenpuolueen ulkopoliittisten näkemysten sotien välisenä aikana voi nähdä pyörineen kahden ajatuksen ympärillä. Ensinnäkin sodan syyksi nähtiin imperialistinen kapitalismi. Kapitalistisen talousjärjestelmän katsottiin aiheuttaneen sekä kotimaan taloudellisen laman, joka koetteli Britanniaa 1920-luvulta alkaen, että kiristyvät kansainväliset suhteet. Samalla tavoin kuin kapitalismi asetti kansalaiset eriarvoiseen asemaan, se loi epätasa-arvoa valtioiden ja kansojen välille. Imperialistinen kilpailu markkinoista ja raaka-aineista kiristi väistämättä kansainvälisiä suhteita.(4) Sosialistit katsoivat tehtäväkseen sekä sodan että imperialistisen kapitalismin vastustamisen. Parhaiten tämä näytti ainakin aluksi onnistuvan Kansainliiton puitteissa vaikka Kansainliitossa ei sinänsä ollut mitään sosialistista.

Kansainliitossa näyttivät toteutuvan myös liberaaleilta periytyneet ulkopoliittiseet tavoitteet: ulkopolitiikan demokratisoiminen ja yleinen aseriisunta. Puolueessa uskottiin, että kansainväliset kysymykset tuli alistaa parlamentaariselle keskustelulle aivan samoin kuin valtion sisäisetkin kysymykset. Vaatimuksen taustalla vaikutti liberaaleilta peräisin oleva uskomus, ettei tavallisilla kansalaisilla ollut syytä tapella keskenään ja että sodat syntyivät hallitusten, valtiomiesten ja diplomaattien vehkeilyn seurauksena. Tunnettu liberaali J.A. Hobson antoi ajatukselle vakiintuneen muodon: ulkopolitiikka olisi rauhanomaisempaa, jos se annettaisiin kansan käsiin, koska sillä oli yhdenmukaiset intressit säilyttää rauha.(5) Uutta oli myös julkisuuden vaatimus, joka teki mahdolliseksi kansainvälisten suhteiden hoidon demokraattisen valvomisen. Olemassaoleviin neuvottelukoneistoihin ei luotettu, koska ne koostuivat diplomaateista, joiden moraalia pidettiin kyseenalaisena ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tavallista kansaa pidettiin moraalisesti olennaisesti korkeammalla tasolla kuin valtiomiehiä ja diplomaatteja.(6)

Sodan jälkeen vahvana vallinnut uskomus aseiden suuresta osuudesta sodan syttymiseen sai aikaan sen, että aseriisuntaohjelmista tuli oleellinen osa pasifistista ohjelmaa ja työväenpuolueen politiikkaa. Aseistautumisen sijasta työväenpuolueessa panostettiin kollektiivisen turvallisuuden ajatukseen.

Toisinajattelijat eivät vain arvostellet perinteistä ulkopolitiikkaa, vaan ehdottivat myös jotain sen tilalle. Sodan jälkeen syntyi useita ehdotelmia uudesta kansainvälisestä organisaatiosta, joista yksi oli Woolfin International Government. Vuonna 1916 julkaistussa raportissa Woolf oli hyvin optimistinen. Hän totesi, että monilla yhteiskunnan toimivuuden kannalta olennaisilla alueilla oli jo olemassa kansainvälistä yhteistyötä. Liberaalien tavoin Woolf uskoi, että kansojen välillä vallitsi intressien harmonia, jota tukemalla konfliktit voitaisiin estää. Usko intressien harmoniaan oli kotoisin 1700- ja 1800-luvulla eläneiden liberaalien kirjoituksista. Jeremy Bentham, Richard Cobden ja John Stuart Mill kirjoittivat aikanaan, ettei valtioiden välillä ollut todellisia konflikteja; jos erimielisyyttä esiintyi, se johtui väärinymmärryksestä. Todelliset intressit liittyivät kauppaan ja sen kannattavuuteen. Mill muun muassa kirjoitti, että kansainvälinen kauppa teki nopeasti sodasta vanhentuneen ja toimi rauhan pääasiallisena takeena.(7) Sota ei yksinkertaisesti ollut taloudellisesti kannattavaa sen enempää kuin siirtomaiden ylläpitokaan. Harmonia toteutuisi, jos taattaisiin kaupan ja kilpailun vapaus.

Nämä käsitykset toi seuraavalle vuosisadalle Norman Angell kuuluisalla teoksellaan The Great Illusion (1909). Siinä Angell pyrki kumoamaan sodan puolusteluna käytetyn argumentin sen taloudellisesta kannattavuudesta. Perustelut kuulostivat pitkälti samoilta kuin 1800-luvun liberaalien: sota ei kannattanut taloudellisesti, ja siirtokunnatkin olivat tarpeeton menoerä.(8) Toisiinsa yhä tiukemmin kytkeytyvät kaupan ja talouden intressit toimivat rauhan takeena. Kuten Lowes Dickinson muotoili: "Vapaa kauppa on rauhanpolitiikkaa".(9) Usko historialliseen kehitykseen oli vankkumaton. Monet liberaalit uskoivat, että historiallinen kehitys oli kulkenut kohti yhteistyötä kansainvälisissä suhteissa, koska taistelu ei palvellut yhteisiä taloudellisia tai muitakaan etuja. Lähtökohta oli evolutionaarinen: kehityksen myötä ihminen oli ajautunut poispäin konflikteista, jotka eivät olleet eloonjäämisen kannalta tarkoituksenmukaisia.

Samaan johtopäätökseen päätyi Woolf, joka näki kansainvälisessä tilanteessa luonnollista kehitystä kohti kansainvälistä yhteistyötä ja hallintoa. Woolf kuitenkin painotti taloudellisia tekijöitä enemmän muita yhteiskunnan toimivuudelle tarpeellisia kansainvälisiä yhteistyömuotoja, kuten terveydenhuoltoa, kommunikaatioliikennettä ja rikollisuuden ehkäisemistä. Juuri tämä poliittisen päätöksenteon ulkopuolella toimiva epävirallinen internationalismi loi toivoa pysyvästä rauhantilasta. Woolf uskoi, että modernit olosuhteet tekivät itse asiassa mahdottomaksi pitäytymisen kansainvälisten sopimusten ulkopuolella, koska yhteistyö olisi kaikille osapuolille kannattavaa.(10)

Tyypillistä liberaalille ajattelulle oli usko ihmisen rationaalisuuteen. Ihminen käyttäytyisi rationaalisesti ajaessaan omia etujaan. Kansainvälisissä suhteissa tämä merkitsi sitä, että myös kansallisvaltiot käyttäytyvät rationaalisesti. Ennen ensimmäistä maailmansotaa näin oli vielä mahdollista väittääkin, mutta optimistiset uskomukset kansojen välisestä intressien harmoniasta joutuivat uuteen valoon sodan jälkeen. Harmonia ei ollut toteutunut.

Suvereeni kansallisvaltio anarkian yksikkönä

Liberaalit selitysmallit eivät sulkeneet pois kansainvälisten konfliktien mahdollisuutta. Jos konflikteja pääsi syntymään, ne olivat liberaalien mukaan tavallisesti valtiomiesten kapeakatseisuuden ja harhaluulojen aiheuttamia. Konfliktien katsottiin johtuvan tietämättömyydestä, väärinkäsityksistä ja ennakkoluuloista. Tietämättömyys ja "hämmentynyt ajattelu" saattoi kohdistua esimerkiksi taloudellisiin suhteisiin, joita saattoi määrittää kapeakatseinen nationalismi. Kansainvälisen anarkian yksiköksi kohosi tällöin suvereeni kansallisvaltio protektionistisine talousohjelmineen ja siirtomaapyrkimyksineen. Yksi ratkaisu ulkopoliittisiin konflikteihin olikin yksinkertaisesti sekä valtiomiesten että tavallisten ihmisten valistaminen asioiden todellisesta tilasta. Kiistelevät osapuolet tuli vain saada ymmärtämään, että niillä oli jaossa yhteinen hyvä, jolloin ne olisivat valmiita sopimaan kiistansa. Woolfkin oli vakuuttunut, että jos valtiomiehet ja diplomaatit vain saataisiin saman pöydän ääreen ja heille osoitettaisiin, kuinka merkittäviä kansainvälisen yhteistyön edut olisivat, heidän päänsä saataisiin kääntymään.(11)

Woolf ajatteli kuten tyypillinen ennen ensimmäistä maailmansotaa syntynyt liberaalidemokraatti, joka uskoi ihmisjärkeen ja sen kykyyn selvittää erimielisyydet. Sodan mahdollisuudella ei ollut sijaa rationaalisten ihmisten maailmassa. Woolfin ajattelua voisi luonnehtia optimistiseksi, koska hän uskoi voitavan vaikuttaa uhkaavien tilanteiden kulkuun. Ihmisten halut ja uskomukset voitiin kääntää rationaalisin argumentein. Mutta kaikki eivät olleet yhtä vakuuttuneita ihmisen poliittisesta rationaalisuudesta. Woolfilla oli muiden liberaalisosialistiradikaalien tavoin yhteinen vihollinen, perinteinen Ison-Britannian ulkopolitiikka ja sitä tukevat uskomukset ihmisten kyvyttömyydestä toimia rationaalisesti. Epäusko ihmisen rationaalisuuteen oli usein sen väitteen takana, ettei kansainvälinen yhteistyö ja rauhanomainen rinnakkaiselo ollut mahdollista.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen puhuttiin paljon kriisimentaliteetista ja joukkohysteriasta, jota lietsoivat tiedotusvälineet. Puhuttiin sodan lietsojista (War mongers), jotka luotsasivat hämmentyneiden ja pelokkaiden ihmisten ajattelua, ja saivat heidät tukemaan hallitsevan luokan ja aseteollisuuden intressejä.(12) Tämä voitiin liberaalisosialistien mielestä estää avoimella diplomatialla, jossa tosiasiat selvitettäisiin kaikelle kansalle ilman pelon lietsontaa. Kansainliitossa voisi Woolfin mukaan toimia juuri sellainen neuvottelukoneisto, jossa kiistat voitiin sopia ennenkuin tilanteet riistäytyivät käsistä. Jo tehokkaan sovittelukoneiston luominen estäisi tilanteiden ylikuumenemisen ja kollektiivisten pelkotilanteiden hyväksikäytön.(13) Ajatus oli hyvin tyypillinen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin vallitsi uskomus siitä, että sota olisi vältetty, jos olisi viivytelty ja tutkittu kiistoja aiheuttaneet kysymykset tarkemmin.

Liberaalisosialistien ulkopoliittista ajattelua hallitsivat siis usko kansojen välisten intressien perim-mäiseen harmoniaan ja ihmisen rationaalisuuteen. Kolmantena kivijalkana voitaisiin puhua uskosta lain voimaan kansainvälisissä suhteissa. Työväenpuolueessa katsottiin, että varmin tapa estää sota oli laajentaa jo olemassaolevaa kansainvälisen lain valtaa. Ajatusta kansainvälisen lain kehittämisestä ja kansainvälisen oikeusistuimen perustamisesta kehitteli jo Jeremy Bentham 1700-luvulla. Lähtökohta oli sama kuin parisataa vuotta myöhemmin: sota ei saanut olla ainoa keino ratkaista erimielisyyksiä.(14)

Kansainvälinen laki ja sen sitovuus olivat suurimpia käytännön ongelmia Kansainliitossa.Valtiot eivät olleet valmiita luopumaan itsemääräämisoikeudestaan ja kaikki yritykset kaventaa valtioiden suvereniteettia kohtasivat suurta vastarintaa. Työväenpuolueessa kansallisessa suvereniteetissa pitäytymisen katsottiin johtavan väistämättä nationalismiin ja anarkiaan, josta pahimmassa tapauksessa seurasi sota. H. N. Brailsford tiivisti: "Suvereniteetti ... on anarkian ydinperiaatteita..."(15) Woolfinkin aluksi maltilliset käsitykset suvereniteetin rajoittamisesta Kansainliiton puitteissa kiristyivät 20-luvun loppua kohden. Hän katsoi, että itsemääräämisoikeudesta kiinni pitäminen rajoitti selvästi Kansainliiton valtuuksia alueilla, jotka valtiot katsoivat oman sisäisen lainsäädäntönsä alaisiksi. Woolf painotti, että oli valtion omien etujen mukaista alistua kansainvälisen tuomioistuimen ja lain alaisuuteen. Jos jokainen pitäytyi oikeudessa olla tuomari omissa kiistoissaan, ei kansainvälinen anarkia ja sen myötä sota ollut kaukana. Woolf uskoi kuten monet liberaalisosialistit, että moderni valtio ei ollut enää eristäytynyt yksikkö, vaan monin siten osa kansainvälisiä verkostoja.(16)

Vielä sodan aikana saattoi olla toiveikas sen suhteen, että lisääntyvä taloudellinen ja sosiaalinen riippuvuus vähentäisivät valtiollisten välisten rajojen merkitystä. Puhuttiin jopa supervaltiosta, jossa yhteistyö korvaisi kilpailun useimmilla yhteiskunnan toimivuuden kannalta merkittävillä alueilla.(17) Nouseva nationalismi ja yhä vaikeutuva taloudellinen tilanne Euroopassa heittivät kuitenkin jo 20-luvulla varjon näiden toiveiden ylle.

Woolf ei aliarvioinut kansallisten tunteiden osuutta suvereniteetin periaatteen koskemattomuudessa. Hän kirjoitti aiheesta paljon 30-luvulle tultaessa.(18) Hän pelkäsi, että kansalliset intohimot saattoivat hyvinkin vaarantaa sen hitaan kehityksen, joka kansainvälisten suhteiden saralla oli jo käynnissä. Liberaalisosialistit ajattelivat, että kansalliset tunteet olivat ongelmallisia, koska niitä saattoi käyttää hyväkseen se ainoa ryhmä, joka sodasta hyötyi, eli aseteollisuus.

Woolfin näkemykseen suvereniteetista ja sen haitallisuudesta liittyy kaksitahoinen kritiikki. Woolf piti ensinnäkin vaarallisena valtiovallan ylikorostamiseen liittyvää nationalismia. Woolf oli muiden tavoin huolissaan nousevista autoritaarisista poliittisista muodoista. Hän pyrki lukuisissa kirjoituksissaan puolustamaan demokraattista ajattelutapaa, joka piti yksilöä poliittisen toiminnan ylimpänä mittana. Toiseksi Woolf arvosteli valtion vallan laajenemista yksilövapauden kustannuksella. Woolfin kritiikki ei ollut poikkeuksellinen ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä oloissa. Suvereniteetin arvostelijat yhdistivät kritiikkiinsä usein myös valtion sisäisen vallanjaon kyseenalaistamisen. Kysymys nousi esille ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, kun valtio oli tilanteen vaatimusten mukaisesti joutunut keskittämään itselleen erityisvaltuuksia. Sodan jälkeen sekä liberaalien että sosialistien keskuudessa olikin tavallista nousta puolustamaan yksilöä tätä keskittyvää valtaa vastaan.(19)

Woolf lähestyi siis kysymystä valtiovallasta pohtien myös sitä, miten se heikensi yksilön asemaa yhteiskunnassa. Woolf ei arvostellut kansallisvaltioiden olemassaoloa sinänsä, kuten ei tehty työväenpuolueessakaan.Woolfin näkemys valtiosta oli neutraalin välineellinen. Valtion tuli toimia niin kuin viemärijärjestelmän tai sähkövoimalan – funktionaalisesti, näkymättömissä ja yksilön elämää häiritsemättä. Woolf seuraili näissä näkemyksissään pitkälti Harold Laskin tunnettuja ajatuksia individualistisesta valtioteoriasta.

Laski arvosteli näkemyksiä, joissa valtiota pidettiin alkuperusteena, jonka vuoksi ja jonka hyväksi kaikki muu toimii. Ajattelu edellytti valtion auktoriteetin asettamista jumalan asemaan, eikä yksilölle tässä mallissa luonnollisesti jäänyt juurikaan valtaa.(20) Woolf suhtautui ylipäänsä varauksellisesti vallan keskittymiseen liian kapealle sektorille, oli sitten kysymyksessä valtio tai muu yksittäinen intressiryhmä. Tästä syystä hän ei koskaan hyväksynyt neuvostososialismia. Huolestuttavaa vallan keskittymisessä oli lähinnä kykenemättömyys kontrolloida sitä demokraattisesti. Kansainvälisessä organisaatiossa vaikeuksia aiheutti vallan keskittyminen yksittäisille valtioille. Laskin tavoin Woolf vastusti näkemystä valtiosta abstraktiona, joka oli enemmän kuin osiensa summa. Tällaisessa näkemyksessä valtiolla kuviteltiin olevan mystinen, vastaansanomaton ja rajoittamaton valta. Valtiota ei saanut korottaa yksilön ja yksilön tarpeiden yläpuolelle. Kansainvälisessä organisaatiossa suvereniteetin liiallinen kunnioittaminen merkitsi sitä, ettei yhteisissä päätöksissä ollut voimaa. Kiista-aiheiden demokraattinen kontrolli olisi mahdotonta.

Tähän saakka Woolfin ajattelussa on korostunut liberaali perusvire: yksilön aseman korostaminen, usko yhteisiin intresseihin, kansainväliseen lakiin ja yksilön rationaalisuuteen. Woolf kuvasi itseään kuitenkin sosialistiksi. Puhuttaessa brittiläisestä sosialismista on tietysti muistettava, että brittiläisen liberaalin ja sosialistisen ulkopoliittisen ajattelun ero ei aina ollut selkeä, ei etenkään ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisissä tunnelmissa. Brittiläisessä sosialistisessa ulkopoliittisessa ajattelussa yhdistyi sekä liberaaleja että sosialistisia elementtejä, eikä niiden pohjalta muodostunut tarkkarajaista teoriaa.

Kapitalismi ja sota

Työväenpuolueen keskuudessa oli omaksuttu liberaalista ajattelusta uskomus intressien harmoniasta, mutta ei käsitystä niistä syistä, jotka syvimmältään aiheuttavat kansainväliset konfliktit. Sosialistinen ajattelu erosi muista selkeimmin siinä, miten se painotti taloudellisten tekijöiden – siis lähinnä kapitalistisen järjestelmän – merkitystä konfliktien synnyssä. Periaatteessa vallitsevana käsityksenä työväenpuolueessa oli se, että kansainvälinen harmonia ja rauha saavutettaisiin vasta sitten, kun kapitalistiseen järjestelmään kuuluvat tekijät olisi eliminoitu. Harmonia ei siten perustunut taloudellisen liberalismin peruskäsitteisiin, vaan kansainväliseen sosialismiin. Erityisesti 1930-luvulla rauha ja sosialismi nivoutuivat monien sosialistien mielissä yhteen varsinaiseksi uskonkappaleeksi. Vuosikymmenen alussa koettu massatyöttömyyden huipentuma ja jatkuva taloudellinen lama kiihdyttivät yleisesti työväenpuolueen vasemman laidan kritiikkiä kapitalismia kohtaan. Kriisin seurauksena fatalistiset näkemykset järjestelmän tuhoisuudesta saivat uutta puhtia. Kapitalismi näytti kaatuvan omaan mahdottomuuteensa.

Woolf ei teksteissään edellyttänyt koko Euroopan kääntymistä sosialistiseksi, jotta kansainvälinen rauha ja järjestys saataisiin aikaiseksi. Englannissa maltillinen sosialismi ei tosin ollut poikkeuksellista. Brittiläinen sosialismi kehittyi vapaana marxilaisista opinkappaleista. Woolf ei siten ollut työväenpuolueessa ainoa, joka ei pitänyt välittömiä radikaaleja toimenpiteitä välttämättöminä. Varsinkin puolueen entiset liberaalijäsenet pitäytyivät radikaaleista parannusehdotuksista. Tilanteen analyysi saattoi Woolfin tapaan olla marxilainen, mutta johtopäätökset eivät.

Woolf seuraili sosialistista kaanonia analysoidessaan kansainvälisten konfliktien anatomiaa: kapitalismi oli koko yhteiskunnan lävistävä periaate, joka vaaransi paitsi valtion sisäisen vakauden, myös kansainväliset suhteet. Imperialismi oli kapitalismin looginen sovellus kansainvälisiin suhteisiin.(21) Woolfin käsitykset kapitalismin vahingollisuudesta kärjistyivät erityisesti 30-luvulle tultaessa epävakaan taloudellisen tilanteen luodessa uhkakuvia kapitalistisen järjestelmän tasapainottomuudesta ja kyvyttömyydestä ratkaista vakavia taloudellisia ongelmia. Vuonna 1928 Woolf kirjoitti, että valtioiden välisiä taloudellisia suhteita määritti kapitalismin psykologia, mikä ilmeni protektionismina, taisteluna markkinoista ja raaka-aineista.(22) Nämä käsitykset heijastelevat työväenpuolueen marxilaisemman laidan näkemyksiä kansainvälisten konfliktien syistä, mutta sosialistinen retoriikka ei yksin riitä kuvaamaan Woolfin analyysiä. Suhteessa puhdasoppiseen marxilais-leniniläiseen luokkakonfliktiteoriaan ne ovat yhteneväisiä ainoastaan osittain. Woolfin näkemys internationalismista ei ollut luokkiin sidottu, eikä hän koskaan puhunut erityisestä luokkasolidaarisuudesta tai muusta marxilaiseen internationalismikäsitykseen viittaavasta.

Woolfilla oli useita syitä, miksi hän pidättäytyi puhtaan sosialistisista selityksistä. Ensinnäkin sosialistiset näkemykset sodan syistä sulkisivat periaatteessa pois Kansainliiton mahdollisuudet. Työväenpuolueen radikaalisiiven mukaan imperialismi ja kapitalismi johtivat väistämättä konflikteihin. Tämän vakaumuksen mukaan rauha oli lopullisesti saavutettavissa vasta sitten, kun kapitalistinen järjestelmä olisi korvattu sosialistisella rauhanpolitiikalla. Koska sota kuului olennaisena osana kapitalistiseen yhteiskuntaan, Kansainliitto olisi täysin turha yritys niin kauan kuin se koostui kapitalistisista valtioista.

Woolf korosti Hobsonin ja monien muiden brittisosialistien tapaan, että imperialismi oli ainoastaan valittu politiikka, ei rakenteellinen elementti kapitalistisessa järjestelmässä. Sen voitiin todeta olevan kaiken epäjärjestyksen takana, mutta silti ei tarvinnut jäädä odottamaan vallankumousta, koska imperialismi voitiin lopettaa poliittisella tahdolla tai ainakin sitä voitiin kontrolloida. Woolf korosti ajattelussaan muutenkin ilmiöiden kontrolloitavuutta. Hän torjui fatalistiset ja deterministiset historianäkemykset harhaoppina.(23)

Toiseksi Woolfin sosialistisia näkemyksiä rajoitti syvään juurtunut individualismi. Hän ei hyväksynyt ihmisen ulkoapäin ohjattavuutta ja determinismiä. Taloudelliset rakenteet ja suhteet eivät määrittäneet yksilöä, vaan ihminen ohjasi omilla uskomuksillaan ja haluillaan yhteiskunnan rakentumista.(24) Woolf ei siten rajoittunut rakenteellisiin tekijöihin selittäessään konfliktien syntyä. Woolfin historiakäsitykseen ja siten myös näkemykseen sotien synnystä kuului myös psykologisia tekijöitä. Sosialistinen vallankumous ei luonnollisestikaan ratkaissut kansainvälisten konfliktien ongelmaa, koska se muuttaisi vain taloudelliset rakenteet. Jäljelle jäisi muita, rauhalle vaarallisempia tekijöitä, kuten patriotismi. Todetessaan, että ihmistä liikuttavat myös ideat ja aatteet Woolf oli jo kaukana marxilaisesta deterministisestä tulkinnasta.(25)

Woolf ei koskaan asettanut rauhan ensimmäiseksi ehdoksi sosialismia. Tässä kysymyksessä hän noudatteli työväenpuolueen enemmistön kantaa. Rauha oli monille ensisijainen tavoite. Vaikka kapitalismi oli jatkuva ja perustavanlaatuinen haittatekijä demokratian jatkuvuudelle, sen eliminoiminen ei poistaisi sodan uhkaa. Myös sosialistisista valtioista koostuva Eurooppa tarvisisi kansainvälistä organisaatiota.

Toisinajattelijat – Utopisteja vai realisteja?

1930-luvun puoliväliin tultaessa oli käynyt selväksi, että Kansainliitto oli kykenemätön takaamaan rauhaa Euroopassa. Rauhanrakentamistyö oli osoittautunut vaikeaksi sodanjälkeisissä olosuhteissa. Ankarat rauhanehdot eivät olleet omiaan kasvattamaan kansojenvälistä luottamusta. Koko Eurooppaa 30-luvun alkuvuosina koetellut syvä taloudellinen kriisi oli jo vaikeuttanut kansainvälisten suhteiden rauhanomaista edistystä. Kansallisesta itsemääräämisoikeudesta eli suvereniteetin periaatteesta tuli ongelma. Valtiot olivat haluttomia luopumaan päätösvallastaan yhteiseksi hyväksi. Aseriisuntaa vaikeuttivat puutteelliset turvallisuustakeet Kansainliitossa. Vajavaisella Kansainliitolla ei siten ollut niitä aseita, joita Woolf ja muut brittiläiset sosialistit olisivat sille antaneet.

Woolf puolusti Kansainliittoa ja sen keinoja aina vuoteen 1936 saakka. Yhdessä työväenpuolueen neuvoa-antavan komitean kanssa Woolf esitti kerta toisensa jälkeen järkiperusteita Kansainliiton valtuuksien ja turvallisuustakeiden lisäämiseksi uhkaavassa kansainvälisessä tilanteessa. Mutta edes työväenpuolue ei ollut yksimielisesti Kansainliiton takana, saati kansallinen hallitus. Kansainvälisen tilanteen kiristyessä moni päätyi täydellisen pasifismin ja eristäytymispolitiikan kannalle ja yhtä moni kannatti erilaisia demokraattisista ja sosialistisista voimista koostuvia liittoutumia fasismia vastaan. Woolf pysyi kollektiivisen turvallisuuspolitiikan kannalla aina Abessinian kriisiin saakka, jonka jälkeen hän siirtyi kannattamaan demokraattisista valtioista koostuvia liittoutumia.

Siinä missä Woolf tovereineen syytti Ison-Britannian kansallista hallitusta haluttomuudesta osallistua rauhanrakennustyöhön, Woolfia ja hänen laillaan ajattelevia syytettiin utopistisesta ajattelusta ja jyrkkä arvostelu kohdistui koko siihen ajattelumaailmaan, jonka tuotos Kansainliitto oli.(26)

Sodanjälkeisen rauhanrakennustyön sellaisena kun se toteutettiin Kansainliitossa nähtiin perustuvan virheoletuksille. Oletukset koskivat ensinnäkin käsitystä kansojen välisten intressien yhteneväisyydestä. Rauhan säilyttäminen ei välttämättä ollut valtioiden yhteinen intressi tai päämäärä. Talouselämässä ei ollut mahdollista saavuttaa tilannetta, jossa kaikki hyötyisivät taloudellisesti yhtä paljon. Taloudellisesti vahvat valtiot halusivat luonnollisesti säilyttää vapaan kaupan, koska ne hyötyivät siitä myös eniten. Taloudellisesti heikompien ainoaksi puolustuskeinoksi jäi protektionismi. Intressien konflikti oli selkeä.

Kansainliittoa pidettiin myös perusteiltaan toimimattomana, utopiana, jonka oli mahdollistanut yksipuolinen intellektualismi – usko siihen, että järjen avulla voidaan todeta kansainvälisen anarkian absurdius ja lopettaa se tolkuttamalla ihmisille sen järjettömyyttä. Abstrakti rationalismi näytti olevan irrallaan käytännöstä ja todellisuudesta. Woolfista ja hänen tovereistaan käytettiin nimitystä Geneven metafyysikot, jotka muotoilivat ensin eettiset periaatteet ja yrittivät sitten soveltaa niitä politiikkaan.(27)

Woolf puolusti omaansa ja sukupolvensa ajattelutapaa väittäen sitä terveen järjen mukaiseksi ja rationaaliseksi yritykseksi korvata voiman tasapainoon ja valtapolitiikkaan perustunut ulkopolitiikka yhteistyöhön perustuvalla politiikalla. Woolf väitti, ettei vika ollut itse järjestelmässä ja sen taustalla olevassa ajattelussa, vaan niissä ihmisissä ja tahoissa, jotka tietämättömyyttään tai typeryyttään estivät sitä toimimasta. Internationalistinen ajattelu ei ollut utopistista tai irrallaan poliittisesta todellisuudesta. Se oli yritys parantaa todellisuutta.(28)

Kansainvälisissä suhteissa oli Woolfin mukaan lopulta kysymys tahdonvoimasta, päätöksenteosta ja yleisen mielipiteen suunnasta. Woolfin ajattelussa ja sen rationalistisuudessa tulee kuitenkin esille laajempi, kokonaisen sukupolven ajattelutapa, jota hallitsivat vielä usko lain voimaan, tieteen kaikkivoipaisuuteen ja edistykseen. Woolf ja hänen sukupolvensa käsittelivät kysymyksiä, jotka tulivat uudella tavalla esille ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kysymykset nousivat välittömästä sodanjälkeisestä tilanteesta, ja vastaukset niihin syntyivät voimakkaasta rauhantahdosta. Woolfilla ja muilla toisinajattelijoilla olivat johtotähtinä korkeat moraaliset ja intellektuaaliset ihanteet, joihin tukeutuen he arvostelivat vallitsevaa ulkopoliittista ajattelua.

Vaikka kritiikin esittäminen osoittautuikin helpommaksi kuin uuden rakentaminen, ei uudenlainen ajattelu kansainvälisten suhteiden järjestämiseksi jäänyt kuitenkaan täysin vaille seurauksia. Kansainliiton raunioilta nousi uusia ehdotuksia kansainväliseksi organisaatioksi. Woolfkin laati vielä ehdotuksen konfederaatiomallisesta Euroopan unionista, joka olisi osa laajempaa maailmanlaajuista rauhanjärjestelmää. Mutta aika näytti ajanvan Woolfin ihanteiden ohi. Kun hänen pääteoksekseen tarkoittamansa Principia Politica vuonna 1953 ilmestyi, moni tuomitsi Woolfin menneen sukupolven idealistiksi, jonka ajatukset herättivät nostalgisia muistoja kadotetusta ajasta, jolloin vielä uskottiin jatkuvaan edistykseen ja ihmisen rationaalisuuteen.

Viitteet

1. Esitelmä perustuu yleisen historian pro gradu -tutkielmaani Toivo Kestävästä Rauhasta: Leonard Woolf (1880–1969) ja sosialistinen ulkopoliittinen ajattelu Englannissa maailmansotien välisenä aikana (Helsingin yliopisto, joulukuu 1998). (Takaisin tekstiin.)
2. Taylor 1957, The Trouble Makers: Dissent over foreign policy 1792–1939, s. 13. (Takaisin tekstiin.)
3. Erityisen merkittävä hahmo Woolfille oli filosofi G.E. Moore, jonka pääajatuksia (Principia Ethica, 1903) Woolf seurasi useissa teksteissään. Cambridgen valistuksesta ja Mooren filosofiasta, ks. Richard Deacon 1985: The Cambridge Apostles. A history of Cambridge University's élite intellectual secret society, (Guilford); Tom Regan 1986: Bloomsbury's Prophet. George Moore and the Development of His Moral Philosophy, (Philadelphia). (Takaisin tekstiin.)
4. Teoreettisen pohjan työväenpuolueen asenteelle kapitalismia kohtaan oli luonut J. A. Hobson tulkinnallaan imperialismista (Imperialism, 1902). (Takaisin tekstiin.)
5. J. A. Hobson 1915, Towards International Government, s. 206. (Takaisin tekstiin.)
6. Dickinson 1926, International Anarchy, s. 24–32; Woolf 1926 (1915), "International Morality", Essays on Literature, History, Politics, etc. (London), s. 153–169. (Takaisin tekstiin.)
7. J. S. Mill, Collected Works of John Stuart Mill 1965, Vol. III, Chapter xvii, § 5, s. 594. (Takaisin tekstiin.)
8. Angell, 1909, The Great Illusion, s. 148–151. (Takaisin tekstiin.)
9. Lowes Dickinson 1926, The International Anarchy, s. 21. (Takaisin tekstiin.)
10. Woolf 1916, International Government, s. 150, 182–183. (Takaisin tekstiin.)
11. Woolf 1916, s. 365. (Takaisin tekstiin.)
12. UDC Pamphlets No. 1, The Morrow of the War, 1914, s. 11; No. VII, The International Industry of War, s.a.; Bertrand Russell, War – The offspring of fear, UDC pamphlets No III, 1914. (Takaisin tekstiin.)
13. Woolf 1916, International Government, s. 1–7, 132–134. (Takaisin tekstiin.)
14. Bentham, Works II 1837 (1786, 1789), Principles of International Law, s. 544, 545, 547, 552. (Takaisin tekstiin.)
15. H. N. Brailsford 1917, A League of Nations, s. 140–141. (Takaisin tekstiin.)
16. Woolf 1916, International Government, s. 345–346; "From Sarajevo to Geneva", Political Quarterly I/1930, s. 199–200. (Takaisin tekstiin.)
17. Woolf 1930, "From Sarajevo to Geneva", Political Quarterly I/1930, s. 195. (Takaisin tekstiin.)
18. Lukuisten lehtiartikkeleiden lisäksi Woolf käsitteli aihetta After the Deluge- ja Quack, Quack! -teoksissaan (1931, 1935). (Takaisin tekstiin.)
19. Peter Stirk (ed.) 1989, European Unity in Context. The Interwar Period, (London), s. 14. (Takaisin tekstiin.)
20. Harold Laski 1917, Studies in the Problem of Sovereignty, s. 22. (Takaisin tekstiin.)
21. Esim. Woolf 1920, Economic Imperialism, s. 101. (Takaisin tekstiin.)
22. Woolf 1928, The Way of Peace, s. 4–9. (Takaisin tekstiin.)
23. Woolf 1931, s. 145, 172, 191; Woolf 1933, The Intelligent Man's Way to Prevent War, s. 6; Woolf 1935, "War and Capitalism", New Statesman and Nation 16 February, s. 210; Woolf 1936, Quack, Quack! s. 33–35. (Takaisin tekstiin.)
24. Woolf 1931, After the Deluge I, s. 75–77. (Takaisin tekstiin.)
25. Woolf arvosteli marxilaista tulkintaa poliittista toimintaa ohjaavista tekijöistä samoista lähtökohdista kuin Bertrand Russell teoksessaan The Practice and Theory of Bolshevism (1920). (Takaisin tekstiin.)
26. Esim. Edward Carr 1939, The Twenty Years Crisis 1919–1939 (London). (Takaisin tekstiin.)
27. Carr 1939, s. 37, 55, 81–82. (Takaisin tekstiin.)
28. Woolf 1940, The War for Peace; "Utopia and Reality", Political Quarterly XI/1940. (Takaisin tekstiin.)

soileollila@hotmail.com

Takaisin edelliselle tasolle