Historiallisia Papereita 6:
Valta, eliitit ja verkostot historiassa
Kirjallisen kulttuurin pelikentät ja pelaajat
WSOY:n varhaista historiaa
Kai Häggman
ISSN 1456–8055
Vanhan sanonnan mukaan sana ja teko ovat Suomessa olleet lähes sama asia. Sanonta
kuvastaa pohjimmiltaan luterilaisen uskonnonharjoituksen kirjallista luonnetta, mutta
kertoo jotain myös modernisoituvasta Suomesta. Suomalaisen kansallisvaltion
rakentaminen oli paljolti kirjallinen projekti. Eivät täkäläiset radikaalit ja nationalistit
nousseet barrikadeille; he kirjoittivat sanomalehtiartikkeleita ja kirjoja tai perustivat
kansakouluja ja kustannusliikkeitä. Merkittävät kirjailijat ovat (ainakin J.L.
Runebergista Väinö Linnaan ulottuvalla ajanjaksolla) saaneet jopa jonkinlaisen
kansallisen profeetan aseman. Samaan aikaan suurista kustantamoista on tullut
puolivirallisia kulttuuri-instituutioita.
Toisaalta kulttuuriväki on ainakin viimeiset kaksisataa vuotta ollut epävarma omasta
asemastaan ja vaikutusvallastaan. Asema rahamaailman ja politiikan puristuksessa on
koettu usein hankalaksi. Ensimmäisen tasavallan kulttuuripiirien ajattelumaailmaa
loistavasti valottava avainteos Pidot Tornissa (1937) paljastaa muun muassa sen,
kuinka syrjässä Martti Haavion, Lauri Viljasen, Elsa Enäjärvi-Haavion ja Lauri
Hakulisen kaltaiset nuoremman sivistyneistöpolven edustajat kokivat olevansa
valtaeliitistä ja vallan keskuksista. Heidän mukaansa Suomessa ei oikeastaan ollut
sivistynyttä eliittiä. Liikemiehet ja poliitikot olivat useimmiten kaukana
sivistyneistöstä ja virkamiehet sekä yliopistoväki taas niin köyhtynyttä ja
alaspainettua, että heillä oli tarpeeksi tekemistä jokapäiväisessä
toimeentulotaistelussa.
Haavion ja kumppaneiden puheet kulttuuripiirien tai yleisemmin koko sivistyneistön
vallattomuudesta ja voimattomuudesta voidaan tulkita tarkoitushakuiseksi
kainoudeksi. Tornin keskustelijoiden ikäpolvi oli muiden muassa Urho Kekkosen
johdolla jo 1930-luvulla lunastamassa paikkaansa niin politiikan, talouselämän kuin
kultuurinkin alalla. Eivätkä kulttuuripiirit suinkaan seisoneet syrjässä, vaan olivat
tukevasti keskellä pelikenttää.
Pelikentän ja verkoston kaltaiset mikrotasolle pyrkivät käsitteet saattavat olla avain
myös sivistyneistön syvempään olemukseen. Todella uutta tietoa suomalaisesta
eliitistä tai vallankäytöstä on nähdäkseni mahdollista saada lähinnä intensiivisten
tapaustutkimusten kautta. Seuraavassa käytän suurta suomalaista kustannusyhtiötä
alustavana tapauksena ja esimerkkinä.
* * *
Werner Söderström oli lyseolainen, kun hän vuonna 1878 perusti pieneen
umpiruotsalaiseen kaupunkiin nimeään kantavan suomenkielisen kustannusliikkeen.
Vuosikymmenen kuluttua liike oli alallaan jo Suomen suurin, vaikka varsinaisen
kustannustoimiston vakinaisia työntekijöitä oli edelleen vain muutama. Kustantamon
nousu oli monien hämmästelemä menestystarina, jolle löytyy useita taustaselityksia,
mutta verkoston käsite on näistä selityksistä varmasti keskeisimpiä.
Söderströmin kustannusliikkeen nousu perustui saksalaisen Georg Weberin Yleiseen
ihmiskunnan historiaan. Valtavaa teossarjaa julkaistiin vihkoina pitkin 1880-lukua.
Uhkayrityksenä pidetystä hankkeesta tuli menestys, joka takasi kustannusliikkeelle
turvallisen taloudellisen perustan sekä runsaasti positiivista julkisuutta. Hankkeen
onnistumisen ensimmäisenä edellytyksenä oli riittävä määrä asialle omistautuneita
ennakkotilaajia. Näitä tilaajia ja kustannushankkeen mainostajia Söderström sai
kolmen eri verkoston kautta.
Ensinnäkin hän peri kirjakauppiaana ja kustantajana toimineelta isältään konsuli G. L.
Söderströmiltä tämän vanhat suhteet kaupunkien kirjakauppiaisiin. Nuoren
kustantajan suureelliset hankkeet saivat uskottavuutta, kun isä lainasi pojalle hyvää
nimeään ja konkreettisia liikeyhteyksiään.
Toisaalta Söderström oli itse 1880-luvulla Helsingissä ja yliopistossa oleskellessaan
keskittynyt opintojen sijasta luomaan suhteita sekä vanhempaan fennomaanipolveen
että oman ikäluokkansa suomenmielisiin nuoriin leijoniin. Söderströmin
kustannushankkeet saivat merkittävää taustatukea ja asiantuntija-apua muiden muassa
Krohnin ja Forsmanin vaikutusvaltaisilta fennomaanisuvuilta. Samalla
suomalaisuusmiehet saivat tietenkin myös foorumin omille kirjahankkeilleen.
Vastaavan yhteistyö- ja avunantosuhteen Söderström kehitti myös Uuden
Suomettaren kanssa.
Pääosin ruotsinkielisten kaupunkikirjakauppaiden ja Helsingin fennomaanipiirien
myötämielisyys ja tuki eivät kuitenkaan riittäneet. Tarvittiin yhteyksiä maaseudulle,
ja niitäkin luotaessa turvattiin jo olemassaoleviin verkostoihin. Weberin historiateosta
ja muita Söderströmin julkaisemia kirjoja myytiin maaseudulla lähinnä innokkaiden
kirja-asiamiesten välityksellä. Enemmistö asiamiehistä oli paikallista
fennomaanieliittiä, joka toimi samalla myös mm. Kansanvalistuseuran piirissä.
Lähinnä papeista, opettajista ja ylioppilaista koostunut asiamiesverkosto takasi
lopullisesti Yleisen ihmiskunnan historian menestyksen. Samalla Söderström sai
fennomaanien kautta pysyvään käyttöönsä koko Suomen kattavan suhdeverkoston,
jolla oli hyvät yhteydet mm. koulumaailmaan.
* * *
Söderströmin kirja-asiamiesten luettelot ja kirjeenvaihto kustantajan kanssa
muodostavat lähdekokonaisuuden, jonka kautta on mahdollista havainnollistaa
suomalaisen sivistyneistön koostumusta, toimintaa ja ajatusmaailmaa. Jatkuvuuden ja
luottamuksen korostaminen sekä elämänpituinen yhteistyö ovat eräitä keskeisiä
kustantajan kirjeenvaihdosta esille nousevia piirteitä. Werner Söderströmin 1880-luvun opiskelutoveriin ja WSOY:n johtokunnan pitkäaikaiseen keskushahmoon
professori Kaarle Krohniin henkilöityy paljon tästä jatkuvuudesta ja luottamuksesta.
WSOY:n sisällä Krohn luovutti 1920-luvulla viestikapulan akateemiselle oppilaalleen
Martti Haaviolle, josta tuli ensimmäisessä tasavallassa Krohnin kaltainen yliopisto ja
kustannusmaailman monitoimimies sekä taustavaikuttaja. Samalla WSOY:n piirissä
harrastettu fennomania vaihtui luontevasti aitosuomalaisuuteen. Haavio aloitti 1924
WSOY:n kustannustoimittajana ja jo 1920-luvun loppupuolella kustannusyhtiön
kirjallinen osasto muistutti koostumukseltaan AKS:n alaosastoa.
Krohnin edustamalla 1880-luvulla aikuistuneella fennomaanisukupolvella ja Haavion
edustamalla 1920-luvun AKS:läisellä opiskelijasukupolvella oli paljon yhteistä.
Kummankin sukupolven esilletuloa voidaan myös helposti tulkita bourdieulaisena
taisteluna oman kulttuurisen kompetenssin ja kulttuurisen pääoman puolesta.
Kumpikin ryhmä nousi julkisuuteen mm. manifestoimalla näkyvästi vanhemman
sukupolven ajatusmaailmaa vastaan ja korostamalla omaa asiantuntijapätevyyttään.
Myös omien tiiviiden ja jopa salaseuramuotoisten verkostojen muodostaminen kuului
asiaan.
Samalla kummankin ryhmän syytökset ja uudistushankkeet olivat kuitenkin niin
yleisiä, epämääräisiä tai yleisesti hyväksyttyjä, ettei niistä tullut ylipääsemätöntä
estettä pelikentälle pääsyyn. Nuoret poimivat ohjelmaansa sen, mikä oli muutenkin
tulollaan ja esillä lähes kaikkialla Euroopassa. Pyrkimyksiä ei aina edes peitelty.
Esimerkiksi 1920-luvulla vanhempi polvi ihmetteli, mitä nuoret kaikella metelillään
oikein halusivat, ja nuoret vastasivat sukupolvensa äänitorven, Urho Kekkosen suulla:
"teidät ulos ja meidät sisään".
Kirjoittamastani ja pian valmistuvasta WSOY:n historian ensimmäisestä osasta voi
aikanaan todeta myös sen, kuinka paljon myös 1920-luvun niin sanotun
tulenkantajasukupolven operaatiot kirjallisen kentän valtaamiseksi muistuttivat 1880-luvun fennomaanien ja 1920-luvun aitosuomalaisten vastaavia hankkeita.
Lopuksi voisi edellisten esimerkkien avulla yrittää tiivistää esille myös jonkinlaisen
rakenteen siitä, kuinka kultuurin tai politiikan pelikentälle on noustu. Esitän rakenteen
reseptin muodossa:
A. Ensiksi tarvitaan nuori "vihainen" mies: eli uudella sukupolvella on oltava jotain
uutta tarjottavaa, mutta uuden on palveltava myös yhteiskunnassa yleisemmin
hyväksyttyjä päämääriä ja valtaapitävien etuja.
B. Tarvitaan tilaa kentällä: esimerkiksi vuoden 1918 jälkeen nuorella väellä oli
poikkeuksellisen paljon tilaa tulla ja tarttua tilaisuuteen.
C. Tarvitaan niin sanottu hyvä vastustaja: esimerkiksi 1880-luvulla ruotsalainen tai
venäläinen ja 1920-luvulla venäläinen tai ruotsalainen.
D. Nojataan asiantuntijavaltaan ja olemassaoleviin instituutioihin: eli vallataan
yliopistoja, kustantamoja ja sanomalehtiä.
E. Asemiinnousun jo tapahduttua vähätellään omaa vallankäyttöä ja asemaa.
F. Myöhemmin pidetään hyvää huolta omasta jälkikuvasta: esimerkiksi tulenkantajat
ovat harvinaisen hyvin onnistuneet omissa muistelmissaan ja kirjoituksissaan
korostamaan omaa merkitystään Suomen kirjallisuushistoriassa.
kaih@hki.wsoy.fi
|
