Historiallisia Papereita 6:
Valta, eliitit ja verkostot historiassa

Suku, uskonto, talous, politiikka

Eliittien verkostoja 1800-luvun Suomessa

Pekka Hirvonen

ISSN 1456–8055

Seuraavassa tarkoituksenani on tehdä lyhyt ekskursio 1800-luvun eliittien verkostoitumisen muotoihin. Tavoitteenani ei ole antaa mitään tyhjentävää esitystä aiheesta, vaan haluan yhden esimerkkitapauksen avulla tuoda esiin erityisesti erilaisten verkostojen limittäisyyden/päällekkäisyyden, sen miten yhdessä kontekstissa luotua verkostoa tai sen osaa saatettiin toisessa tilanteessa käyttää myös alkuperäisestä poikkeaviin tarkoitusperiin. Esimerkkinä käytän valmisteilla olevan väitöskirjatyöni "päähenkilöä", Alfred Kihlmania, pappia, koulunrehtoria, liikemiestä ja valtiopäiväedustajaa, jonka verkostoja luonnehtii myös esitykseni otsikko "Suku, uskonto, talous ja politiikka".

Alfred Kihlman syntyi Vaasassa vuonna 1825. Hänen perheellään ei ollut takanaan mitään "suurta" menneisyyttä, sillä hänen isänsä Anders Gustaf Kihlman oli suvun ensimmäinen jäsen, jolla oli edes hieman korkeampi sosiaalinen status. Ruotsalaissyntyisen naulasepän poika Anders Gustaf oli lukenut itsensä papiksi erittäin suuressa taloudellisessa ahdingossa, mutta oli sittemmin kyennyt parantamaan asemaansa kohtuullisen menestyksekkäällä papinurallaan sekä taloudellisesti onnistuneella avioliitollaan vanhasta pappissuvusta polveutuvan Sofia Siniuksen kanssa.

Niin kuin monet papin pojat, myös Alfred seurasi isänsä jalanjälkiä ja alkoi opiskella teologiaa. Jo lukioaikoinaan Turussa hän joutui herännäisyyden vaikutuspiiriin, joka levisi voimakkaasti kouluissa 1830- ja 1840-luvulla. Turussa ja myöhemmin yliopistovuosinaan Helsingissä Kihlman liittyi nk. yliopistoherännäisyyden sisäpiiriin, joka muodostui lähinnä pääkaupungissa opiskelevista pohjalaisista papeista. Heränneet löysivät tavallisesti myös aviopuolisonsa liikkeen sisältä, ja näin kävi myös Alfred Kihlmanille. Vuonna 1846, 21-vuotiaana, Kihlman avioitui Angelika Fabritiuksen kanssa, joka oli heränneen pappisjohtajan Carl Gustaf von Essenin tytärpuoli. Huomionarvoista on myös, että Angelikan molemmat sisaret olivat naimisissa heränneiden pappien kanssa, samoin kuin Angelikan täti -- C.G. von Essenin vaimon sisar.

Alfred Kihlmanin avioliitto Angelika Fabritiuksen kanssa ei ollut merkittävä vain siksi, että se sitoi hänet entistä tiiviimmin herätyksen sisäpiiriin. Angelika oli -- samoin kuin sisarensa -- perinyt huomattavan omaisuuden biologiselta isältään, rikkaalta sahanomistajalta Johan Fabritiukselta. Kun Angelika Kihlman kuoli lapsivuoteeseen vuonna 1851, vain viisi vuotta häidensä jälkeen, Alfred ja heidän alaikäinen tyttärensä Hanna perivät koko omaisuuden, joka piti sisällään mm. osuuksia useista sahoista Pohjois-Karjalassa.

Vaimonsa kuoleman jälkeen Kihlman luopui pian papintoimestaan ja siirtyi kieltenopettajaksi Pietarsaaren kimnaasiin. Sinänsä uranvaihdokseen ei liittynyt suurempaa dramatiikkaa, sillä tuohon aikaan oli tavanomaista, että papit toimivat opettajina. Kihlmanin lähipiiristä mm. körttipappi Lars Stenbäck toimi pitkään Vaasan lukion rehtorina. Syynä Kihlmanin päätökseen oli muun muassa se, että nuoret papit, apulaiset, armovuodensaarnaajat ja muut vastaavat olivat erittäin huonosti palkattuja. Opettajana hän arveli myös voivansa käyttää enemmän aikaa teologisiin tutkimuksiinsa.

Vuonna 1858 Kihlman avioitui hovioikeudenneuvos Karl Henrik Forssellin tyttären Hildan kanssa. Kyseessä oli huolellisesti harkittu järkiavioliitto, jonka solmimiseen morsiamen yhteiskunnallinen asema ja uskonnollinen harrastuneisuus lienevät vaikuttaneet enemmän kuin romanttisen rakkauden tuntemukset. Tästä huolimatta liitto näyttää muodostuneen loppujen lopuksi varsin onnelliseksi.

1850-luvun jälkipuolella Kihlman alkoi sijoittaa ensimmäiseltä vaimoltaan ja lopulta melkoisen rikkaana kuolleelta isältään perimiään varoja erilaisiin liikeyrityksiin. Tähän häntä vetivät erityisesti hänen liikemaailmassa toimivat ystävänsä. Kihlman teki ensimmäisen sijoituksensa Vaasan Puuvillatehtaaseen, jonka perustaja oli hänen vanha uskonveljensä, herännyt August Alexander Levón. Samoihin aikoihin hän perusti luujauhomyllyn yhdessä ystävänsä, pietarsaarelaisen apteekkari Victor Schaumanin kanssa. Hän ei kuitenkaan tyytynyt pelkän omistajan rooliin, vaan hän alkoi myös toimia aktiivisesti monien yritysten johdossa, muiden muassa Vaasan Puuvillan, Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusosakeyhtiön (myöh. Tampella) ja Suomen Yhdyspankin johtokunnissa. Muun muassa Tampereen Puuvilla- ja Rautateollisuusosakeyhtiössä juuri Kihlmanilla oli ratkaisevan tärkeä rooli yhtiön luotsaamisessa läpi 1860-luvun taloudellisesti vaikeina aikoina.

Liike-elämä ei kuitenkaan nielaissut Kihlmania aivan kokonaan. Vuonna 1866 hänet kutsuttiin uskonnonopettajaksi maan ehkä merkittävimpään eliittikouluun, Helsingin ruotsalaiseen normaalilyseoon, jonka rehtoriksi hän nousi joitakin vuosia myöhemmin. Vaikka liiketoimet veivätkin suuren osan Kihlmanin ajasta, hän piti kuitenkin kuolemaansa saakka opettajan työtä pääasiallisena tehtävänään.

Vuonna 1872 Kihlman valittiin ensimmäistä kertaa pappissäädyn edustajaksi valtiopäiville. Yhdessä vanhojen körttiystäviensä ja sukulaistensa, kuten Carl Gustaf von Essenin ja Antero Ingmanin kanssa hän oli aktiivisesti mukana valtiopäivillä fennomaaniryhmittymän toiminnassa. Myös muihin fennomaaneihin Kihlmanilla oli suhteita jo vanhastaan, muiden muassa Yrjö Koskinen oli toiminut hänen kolleganaan Pietarsaaren lukiossa 1850-luvulla. Fennomaanipiireistä sai alkunsa myös suomenkielisen pääoman lippulaiva, Kansallis-Osake-Pankki, joka perustettiin vuonna 1889. Myös KOP:ssa Kihlmanilla oli keskeinen rooli 1890-luvulla hallintoneuvoston puheenjohtajana.

Koulumaailman, liike-elämän ja valtiopäivien lisäksi Kihlman toimi jäsenenä monissa kunnallisissa ja valtiollisissa elimissä, muiden muassa vaikutusvaltaisessa pankkivaltuuskunnassa. Kirkollisissa asioissa hän oli niin ikään edelleen aktiivinen, vaikka hänellä ei juuri ollutkaan muodollista vaikutusvaltaa, koska häntä pidettiin teologisilta näkemyksiltään liian vapaamielisenä.

Alfred Kihlman loi siten oman aikansa oloissa merkittävän uran nousemalla koulutetusta keskiluokasta suuriruhtinaskunnan poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin. Mielenkiintoista hänen elämänkaaressaan on ennen kaikkea se, että hän oli aktiivinen niin monella eri yhteiskunnan osa-alueella: kirkossa, koululaitoksessa, liike-elämässä ja politiikassa. Sosiaalisten verkostojen tutkimisen näkökulmasta Kihlman on siten poikkeuksellisen antoisa tarkastelukohde, koska hänen elämässään useat sinänsä "erilliset" verkostot kohtaavat toisensa.

Kihlmanin tapauksessa on erotettavissa ainakin esitykseni otsikossa mainitut neljä sosiaalista verkostoa: suku, uskonto, talous ja politiikka. Kiinnostavaa näissä verkostoissa on ennen kaikkea se, että niissä kaikissa esiintyy samoja henkilöitä. Esimerkiksi Carl Gustaf von Essen ei ollut vain Kihlmanin appi, vaan hän kuului myös samaan uskonnolliseen ryhmittymään, herännäisyyteen, toimi useammassa eri yhteydessä Kihlmanin liikekumppanina ja edusti myös valtiopäivillä samaa poliittista ideologiaa, fennomaniaa. Yrjö Koskinen kuului Kansallis-Osake-Pankin ja fennomaaniliikkeen kautta sekä Kihlmanin poliittiseen että taloudelliseen verkostoon. Vaasan Puuvillatehtaan perustaja August Alexander Levón oli Kihlmanin uskonveli herännäisliikkeessä ja myöhemmin myös liikekumppani puuvillatehtaassa.

Ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun lanseeraamat sosiaalisen, taloudellisen ja kulttuurisen pääoman käsitteet ovat tässä tapauksessa mielestäni hyvä väline verkostojen toiminnan analysoimiseen, vaikka Bourdieun nyky-Ranskaan pohjautuva rakennelma ei muuten 1800-luvun suomalaisen yhteiskunnan erittelyyn välttämättä kaikilta osin sovellukaan. Paitsi että verkostoja voidaan tarkastella sosiaalisen pääoman muotona, verkostot voidaan ymmärtää myös foorumeiksi, joiden sisällä tapahtuu pääomien vaihdantaa. Kihlmanin tapauksessa esimerkiksi kulttuurista pääomaa jaetun uskonnollisen ideologian muodossa saatettiin vaihtaa sosiaaliseen pääomaan sukulaisuussuhteiden muodossa, joka taas puolestaan paransi mahdollisuuksia taloudellisen pääoman kasvattamiseen. Tai fennomaanien poliittisen verkoston rakennusainetta, kulttuurista pääomaa, saatettiin myöhemmin valjastaa myös taloudellisen verkoston, Kansallis-Osake-Pankin ympärille rakentuneen omistaja- ja johtajakunnan rakennusaineeksi.

Kihlmanin kaikki verkostot eivät kuitenkaan olleet jatkuvasti tasavahvoja. Kronologisesti edettäessä uskonnollinen verkosto oli aktiivisin 1840-luvun alusta 1850-luvun alkuun, taloudellinen verkosto 1850-luvun lopulta eteenpäin ja poliittinen verkosto 1870-luvulta eteenpäin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mikään niistä olisi "poistunut kuvioista" uuden ilmetessä sen rinnalle. Vaikka Kihlmanin uskonnollisen toiminnan huippu olikin ohi jo 1860-luvun alkupuoliskoon mennessä, verkosto jatkoi olemassaoloaan vielä vuosikymmeniä ystävyyssuhteiden muodossa. Uskonto näyttääkin olleen Kihlmanin verkostoista kaikkein vahvimpia: jaetulle uskonnolliselle ideologialle ja nuoruudessa solmituille ystävyyssuhteille rakennettu verkosto kesti kuolemaan saakka.

Myöskään sukulaisuuden merkitystä ei pidä vähätellä, vaikkakaan se ei enää 1800-luvulla näytellyt samanlaista roolia kuin aiemmilla vuosisadoilla. Sukuverkostoa käytettiin esimerkiksi heränneiden tapauksessa varsin tietoisestikin jo olemassaolevan uskonnollisen verkoston lujittajana. Heränneitä ei yhdistänyt pelkkä jaettu uskonnollinen ideologia, vaan myös erittäin tiiviit sukusiteet, jotka saattoivat sitoa kokonaisia perheitä useisiin suuntiin liikkeen sisällä, kuten esimerkiksi juuri edellä mainittua Fabritiuksen perhettä. Sukulaisuus saattoi siten toimia ikään kuin vahvistavana sidosaineena jonkun muun voiman ympärille rakentuvassa verkostossa.

Sukuverkoston merkitystä alleviivaa myös Kihlmanin toinen avioliitto, jonka solmimisessa -- kuten jo edellä mainitsin -- järkisyyt painoivat tunnetta enemmän. Kihlman aivan ilmeisesti piti itsekin arvossa mm. sukulaisuuden mukanaan tuomia kontakteja. Kihlmanin toinen vaimo oli sukua mm. pietarsaarelaiselle kauppaneuvos Per Malmille, jonka apua hän oli jo aiemmin käyttänyt neuvotellessaan suurten sahakauppojen tekemisestä.

Olennaista verkostojen sisäisessä tai niiden välisessä vaihdannassa oli nähdäkseni luottamus, joka rakentui niiden jäsenten välille. 1800-luvun yhteiskunnassa ei ollut valtion rakentamia turvaverkkoja, joiden varaan yksilö olisi saattanut pudota epäonnen kohdatessa. Ilman sosiaalista verkostoa, ystäviään ja sukulaisiaan, ihminen oli kriisitilanteessa todella hukassa.

Erityisen korostuneesti luottamuksen merkitys tuli esiin liikemaailmassa. 1800-luvulla ei todellakaan ollut nykyisenkaltaisia luottotietojärjestelmiä, ja tiedon kulku oli kaikin puolin muutenkin hitaampaa. Jokainen uusi liikekumppani merkitsee aina taloudellista riskiä, minkä Alfred Kihlmankin joutui Tampereen Pellava- ja Rautateollisuudessa karvaasti kokemaan luotettuaan liiaksi yhtiön toisen perustajahahmon Adolf Törngrenin taitavuuteen liikeasioiden hoidossa. Törngren syöksi 1860-luvulla taitamattomuudellaan yhtiön vararikon partaalle, josta Kihlman vain vaivoin onnistui sen pelastamaan. Oman verkostonsa jäseniin saattoi luottaa enemmän kuin tuntemattomiin. Heille saattoi esimerkiksi lainata rahaa oleellisesti pienemmällä riskillä kuin täysin tuntemattomille tai puolitutuille. Joissakin tapauksissa verkosto saattoi toimia myös luottamuksen "välittäjänä" siten, että luotettu ystävä, verkoston jäsen, saattoi antaa suosituksensa jonkun tuntemansa henkilön puolesta.

Kihlmanin henkilökohtaisen urakehityksen kannalta verkostojen merkitystä on pidettävä ratkaisevana. Hän hyötyi uskonnollisesta verkostostaan hyvän aviokaupan solmimisen yhteydessä ja sukuverkostostaan periessään ensimmäiseltä vaimoltaan pesämunan myöhempää liiketoimintaa varten. Kihlman vedettiin mukaan liikemaailmaan suurelta osin hänen yrittäjinä toimineiden vanhojen ystäviensä toimesta ja valtiopäiville pappissäädyssä aktiivisesti vaikuttaneiden tuttujen ja sukulaisten ansiosta. Kansallis-Osake-Pankkiin Kihlman tuskin olisi päätynyt, jos hän ei olisi kuulunut fennomaanien poliittiseen verkostoon. Siten voidaankin sanoa, että Kihlmanin sosiaalinen nousu eliittiin tapahtui jos ei nyt suorastaan sosiaalisten verkostojen vaikutuksesta, niin ainakin niiden välityksellä. Verkostot olivat se elementti -- tai yksi niistä elementeistä, joiden kautta 1800-luvun laajemmat yhteiskunnalliset muutokset, tässä tapauksessa koulutetun keskiluokan ja porvariston nousu eliittiin, heijastuivat hänen elämäänsä.

Kihlmanin tie papista suurteollisuus- ja valtiopäivämieheksi ei epäilemättä ole erityisen tyypillinen ihmiskohtalo 1800-luvun Suomessa. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että verkostojen toiminnan suhteen Kihlman ei ollut mikään erityistapaus. Tätä tukee muun muassa se, että Kihlmanin lähipiiristä löytyy useita, paljon tavanomaisemman uran luoneita eliitin jäseniä, jotka käyttivät omia verkostojaan täsmälleen samaan tyyliin: yhden verkoston kontaktit valjastettiin tarvittaessa palvelemaan alkuperäisestä poikkeavia tarkoitusperiä. Suku, uskonto, talous ja politiikka eivät tietenkään luonnehdi koko suomalaisen eliitin verkostoja: kullakin eliitin jäsenellä oli omat verkostojen rakennusaineensa, esimerkiksi kulttuurieliitin jäsenen verkostojen valikoima on saattanut olla hyvinkin toisenlainen kuin Alfred Kihlmanin. Oleellista on sitä vastoin tapa, jolla yhdestä verkostosta saatavaa pääomaa voitiin ammentaa muiden verkostojen rakennusaineeksi.

Tämä verkostojen sisällä ja niiden välillä tapahtuva vaihdanta ei luullakseni kuitenkaan ole mikään 1800-luvun Suomelle tyypillinen erikoispiirre, vaan se lienee luonteenomaista sosiaalisten verkostojen toiminalle enemmän tai vähemmän kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Se, miten vaihdanta tapahtuu, riippuu kuitenkin kulloisestakin historiallisesta kontekstista.

pekka.hirvonen@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle