Historiallisia Papereita 6:
Valta, eliitit ja verkostot historiassa

Creutzien ja Wildemanien sukuverkosto uuden ajan alun Ruotsissa

Mirkka Lappalainen

ISSN 1456–8055

Miten tutkia kaukaisen, vähän tunnetun ajan eliittejä ja niiden verkostoja? Miten tulkita sekavia ja sirpaleisia lähteitä? Tässä tekeillä olevaan väitöskirjatyöhöni perustuvassa esityksessä tarkastelen hypoteesinomaisesti uuden ajan alun eliittien verkostojen toiminnan eräitä keskeisiä piirteitä sekä 1500- ja 1600-luvun vaihteen valtakuvioiden luonnetta kahden suomalaisen -- tuolloin siis ruotsalaisen -- aatelissuvun, Wildemanien ja Creutzien, kautta.Tuon esiin joitakin uuden ajan alun verkostojen tutkimisen keskeisimpiä metodisia lähtökohtia ja esitän, miten mikrotason verkostotutkimus voi omalla vaatimattomalla tavallaan luoda valoa isoihinkin prosesseihin, tässä tapauksessa Ruotsin keskitetyn valtion syntyyn.

Ruotsin hallintokoneisto oli 1500-luvun loppupuolella ja 1600-luvun alussa vielä selkiytymätön ja viralliset käskyvaltasuhteet verrattain hämäriä. Tästä johtuen kyseinen ajanjakso on verkostotutkimuksen kannalta varsin kiintoisa. Hallinto perustui vielä tuolloin henkilökohtaisiin suhteisiin eikä eliittien verkostojen vallankäyttöä ollut "lakaistu maton alle". Lähdemateriaalin yleinen vähäisyys tosin haittaa tutkimusta melkoisesti.

Ruotsin valtio oli sodassa lähes jatkuvasti 1560-luvulta Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721 asti. Tuona aikana Ruotsi rakentui keskiaikaisesta, valtiollisesti hajanaisesta maasta tehokkaaksi valtiokoneistoksi, jota on kutsuttu mahtivaltioksi (maktstat) tai jopa sotilasvaltioksi (militärstat). 1600-luvun suurten muutosten ensimmäinen ja pakottava syy oli ekspansiivinen suurvaltapolitiikka eli sodat ja niiden vaatimat loputtomat resurssit.

Vanhemman Vaasa-kauden loppupuoli 1500- ja 1600-luvun taitteen molemmin puolin sekä Kustaa II Adolfin hallituskausi (1611--1632) muodostavat Ruotsin 1600-luvun keskitetyn suurvallan kannalta keskeisen ajanjakson. 1500-luvun loppua ja 1600-luvun alkua on kuitenkin tutkittu yllättävän vähän. Aikakauden varsin erikoisen yhteiskunnallisen luonteen taustalla olivat Kustaa Vaasan perillisten valtataistelut 1500-luvun lopulla sekä 25 vuotta kestänyt julma sota Venäjää vastaan. Kustaa Vaasan ennennäkemättömän tehokkaasti käynnistämä hallinnonuudistus kompastui ainakin Suomessa näihin esteisiin, ja keskiaikaisten valtarakenteiden murskautuminen keskeytyi tai vähintäänkin hidastui. Hallitsijat pyrkivät kyllä jatkuvasti keskittämään valtaa ja tekemään aatelista kruunusta riippuvaisen säädyn. Osittain tämä onnistui, mutta hallitsijat ja hallitsijakandidaatit olivat käytännössä toivottoman riippuvaisia aatelissukujen tuesta.

Suomalaisten aatelisten valta perustui pitkälti 25-vuotiseen Venäjän-sotaan. Sodan taustalla piili Hansan jälkeensä jättämä valtatyhjiö Itämerellä ja sen myötä kilpailu Venäjän-kaupan hallinnasta. Sota koostui enimmäkseen piirityksistä sekä funktioltaan joskus varsin hämäristä, tuhoisista hävitysretkistä itäisessä ja eteläisessä Suomessa sekä Baltiassa. Aikana, jolloin logistiikan taso oli alkeellinen ja sotilas- ja hallintokoneisto vasta kehittymässä, kuninkaan oli, pystyäkseen sotimaan edes jollain tavoin menestyksellisesti, pakko luottaa paikallisiin eliitteihin. Suomen aateli hyötyi tästä, ja oman korvaamattomuutensa varjolla sen onnistui haalia itselleen laajoja etuoikeuksia. Varsinkin vanhemmassa tutkimuksessa 1500-luvun loppua onkin pidetty eräänlaisena suomalaisen aatelin kulta-aikana.

Paikallisten eliittien omavaltaisuus on nähtävissä nimenomaan Suomessa, missä aateli rakensi asunnoikseen ja federatiivisen valtansa symboleiksi rajalinnoitusten pienoismallien näköisiä kivikartanoita. Suomalainen lähdemateriaali on myös osin fragmentaarista ja varsin epämääräistä, mikä kertoo hallintokoneiston hataruudesta tuona aikana. Ruotsissa, ainakin valtakunnan ydinalueilla, tilanne on oletettavasti ollut varsin toisenlainen.

Oma tulkintani aikakauden valtarakenteista perustuu paikallisten eliittien ja eliittien verkostojen tutkimiseen. Valtion tehtävät ja sen virkakoneisto kasvoivat koko ajan, mutta käsitykseni mukaan valtion vallan keskittäminen ja kontrollin kasvu eivät edenneet yhtä rivakasti. Valta pysyi hajanaisena. Aatelin valta jopa kasvoi, kun se sai hallitsevan aseman laajenevassa mutta heikosti kontrolloidussa sota- ja virkakoneistossa. Paikallinen aateli oli verkostoitunut tiukasti paitsi keskenään, myös paikallisten virkamiesten ja lähiseudun kaupunkien porvariston kanssa. Valta nousi tuosta verkostosta ja vain osaksi kruunusta.

Wildemanit ja Creutzit, kaksi itäuusimaalaista keskiaikaista aatelissukua, ovat hyvä esimerkki 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun valtarakenteista. Wildemanit olivat todellinen mahtisuku, joka oli vankasti verkostoitunut suomalaisen aatelin johtavien sukujen kuten Flemingien kanssa. Heidän valta-asemaansa symboloi Tjusterbyn vankkamuurinen kivilinna Pernajassa. Wildemanien ja heidän sukuverkostonsa valta perustui vahvaan paikalliseen valtaan, joka tässä tapauksessa tarkoitti Itä-Suomea ja Viroa, alueita, joilla pitkää Venäjän-sotaa käytiin. Wildemanit ja heidän verkostonsa jäsenet hoitivat huomattavaa osaa sotilashallinnollisista viroista tuon alueen linnoissa ja linnoituksissa, ja heillä oli keskeinen rooli sodan käytännön pyörittämisessä. He edustivat sukua, jolle 1500-luvun lopun sekasortoinen tilanne toi huomattavasti valtaa, koska kuningas oli toimissaan heistä ja heidän kaltaisistaan miehistä monella tapaa riippuvainen. Wildemanit olivat erityisesti Juhana III:n luottomiehiä.

Creutzit puolestaan olivat vielä tuolloin vähämerkityksinen, Wildemaneista riippuvainen suku. Jan Samuelsson on huomauttanut, että 1500-luvun loppupuolen Ruotsissa alemmat aateliset todennäköisesti olivat klientti- tai palvelussuhteessa alueensa ylempää aateliseen. Wildemanien ympärillä oli Creutzien lisäksi muitakin vähämerkityksellisiä aatelisperheitä, kuten esimerkiksi Dufwat. Creutzien nousu vallan korkeimmille askelmille alkoi 1620-luvulla, kun Ruotsin uusi valtiokoneisto alkoi toden teolla toimia ja eliittien vanhat paikalliset verkostot menettää ratkaisevaa merkitystään.

Wildemanien vallan verkoston dynamiikka tuli erityisen hyvin näkyviin 1500-luvun lopun suuressa poliittisessa kriisissä, jossa Ruotsin ja Puolan katolinen kuningas Sigismund kamppaili vallasta setänsä, määrätietoisen ja lujaotteisen Kaarle-herttuan kanssa. Wildemanit olivat muun suomalaisen aatelin tavoin Kaarlen innokkaita kannattajia. Sukuverkosto toimi kriisissä yhtenäisesti ja Kaarlen voiton jälkeen opportunistinen mieliala levisi Wildemanien hierarkkisessa sosiaalisessa verkostossa nopeasti. Sovinto Kaarle-herttuan kanssa tehtiin pian ja sukuverkoston jäsenet nousivat pian entistä korkeampiin asemiin. Vallan keskittämistä ajaneen Kaarle-herttuan voiton on yleensä katsottu lopettaneen Suomen aatelin valta-aseman. Se olikin käännekohta, mutta krooninen pula rahasta ja ammattitaitoisista upseereista rajoitti uuden hallitsijan mahdollisuuksia keskittää valtaa ja pakotti hallitsijan luottamaan myös poliittisesti epäilyttäviin suomalaisiin. Esimerkiksi Wildemanien itäsuomalainen valta-asema näivettyi vasta Stolbovan rauhan (1617) jälkeen, kun Viipuri menetti sotilaallisesti korvaamattoman asemansa. Uusi, Creutzien johtama sukupolvi, joka nousi esiin 1620-luvulla, alkoi yhä enenevässä määrin nojata valtaansa voimistuvaan kruunuun, joka nyt kykeni tarjoamaan tukijoilleen valtaa ja vaurautta aivan toisella tavoin kuin aikaisemmin.

Uuden ajan alun verkostoja tutkittaessa on muistettava, että hallinto perustui tuolloin varsin avoimesti henkilökohtaisille suhteille. Tämä löi leimansa koko hallintoon. Kaarle-herttua esimerkiksi määräsi 1600-luvun alussa Wildeman-suvun päämiehen Arvid Tönnesonin toisiin tehtäviin, koska Arvid Tönnesonin ja hänen kollegansa välille ei, eräiden ristiriitojen vuoksi, voinut syntyä "veljeyttä". 1600-luvun kuluessa virkakoneiston jäsentyminen ja uudet, muodolliset pätevyysvaatimukset vähensivät tätä piirrettä, mutta erityisesti klienttisuhteiden merkitys oli silloinkin huomattava. 1600-luvun byrokratiakoneiston syntyessä lähdemäärä lisääntyy valtavasti. Samalla lähteistä tulee kuitenkin verkostotutkimuksen kannalta eräässä mielessä epäinformatiivisempia, koska viralliset asiakirjat menettävät sen ylenpalttisen henkilökohtaisen luonteen, joka niitä vielä 1600-luvun alussa leimaa.

Minkätyyppisiä nuo kaikkea hallitsevat sosiaaliset suhteet sitten olivat? Mistä sosiaaliset verkostot muodostuivat? Lähtökohdaksi on hyvä ottaa sukulaisuus, sillä suku määritti tuolloin ensisijaisesti yksilön paikan yhteiskunnassa. Yhteiskunta oli vielä sukuyhteiskunta, mikä näkyy hyvin muun muassa henkirikoksissa, joita Heikki Ylikangas on tutkinut: suvut pyrkivät vielä 1600-luvun alussakin sopimaan rikokset keskenään, vaikka kruunu tätä tapaa suuresti vastustikin. Sukulaisuutta ei kuitenkaan pidä korostaa liikaa, sillä "sosiaalinen verkosto" ja "suku" eivät suinkaan ole synonyymeja. Sukulaisuuden muodollinen etäisyys ei välttämättä kerro juuri mitään suhteen intensiivisyydestä. Kuten ruotsalainen keskiajantutkija Peter Reinholdsson on korostanut, myös muut, vastavuoroisuuteen perustuvat siteet olivat erittäin tärkeitä. Geneettisen sukulaisuuden lisäksi sellaiset vaikeasti tutkittavat seikat kuten rituaalinen sukulaisuus ja aseveljeys muodostivat velvoittavia, tiukkoja verkkoja. Sukulaisuus- ja ystävyysterminologiaa käytettiin ilman, että olisi tehty selvää eroa käsitteiden välille. Sen vuoksi en itse rajaa "sukuverkoston" käsitettä pelkkään geneettiseen sukulaisuuteen, vaan olen liittänyt esimerkiksi Wildemanien sukuverkostoon myös ne, joiden kanssa Wildemaneilla varmasti tai erittäin todennäköisesti oli sukulaisuuteen verrattavissa oleva, vankka vastavuoroisuuden side.

Lähdemateriaalin puutteellisuuden ja fragmentaarisuuden vuoksi uuden ajan alkupuolen sosiaalisten verkostojen tutkimus on haasteellista. Se edellyttää tutkijalta rohkeutta tehdä tulkintoja, käyttää useita eri lähdesarjoja ja yhdistellä eri tyyppistä tietoa. Tutkimus vaatii yleensä varsin laajamittaista sukulaisuussuhteiden kartoittamista, vankkaa kontekstin rakentamista ja rinnakkaisten elämäkertojen hahmottamista. Satunnaiset merkinnät tietyistä henkilöistä esimerkiksi huomenlahjasopimusten todistajina tai toistuvien riitojen osapuolina saavat merkityksensä ainoastaan huolellisen kontekstin rakentamisen ja elämäkertojen hahmottamisen kautta.

Uuden ajan alun vuosisatojen sosiaalisten verkostojen ja niiden toiminnan tutkiminen on haasteellista. Joskus lähteiden puutteesta ja joskus taas ihmisten erilaisesta rationaalisuudesta johtuvat ongelmat voivatkin tuntua ylitsepääsemättömiltä. Verkostotutkimus tarjoaa kuitenkin erinomaisen avaimen esimerkiksi 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun sekasortoisen ajan tutkimiseen: hallintojärjestelmä oli sekava ja heikko, ja eliittien vallankäyttö perustui heidän sosiaalisiin verkostoihinsa. Yksi aatelissuku oli vahvasti linkittynyt toisiin, niin itseään ylempiin kuin alempiinkin sukuihin, sekä paikallistason ei-aatelisiin vallankäyttäjiin, kuten porvareihin. Näiden verkostojen lujia rakennusaineita olivat sukulaisuus ja muut, vastavuoroisuuteen perustuvat siteet. Verkostonäkökulma ei siis ole vain uuden ajan alun vallankäytön tutkimuksen yksi vaihtoehto -- ilman sitä eliittien ja vallan luonnetta sekä toimintaa on vaikea ymmärtää.

mirkka.lappalainen@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle