Historiallisia Papereita 6:
Valta, eliitit ja verkostot historiassa

Vastavuoroisuus ja yhteinen etu

Lähtökohtia historialliselle verkostoanalyysille

Jouko Nurmiainen

ISSN 1456–8055

Yhdysvaltalainen romaanikirjailija Mario Puzo kirjoittaa seuraavasti:

"Don Vito Corleonelta tultiin usein pyytämään apua, ja yleensä hänen luotaan palattiin tyytyväisinä. Hän ei jaellut tyhjiä lupauksia eikä esittänyt raukkamaisia verukkeita että asia oli ainoastaan mahtavampien voimien päätettävissä. Hänen ei välttämättä tarvinnut olla avunpyytäjän ystävä, ei ollut myöskään tärkeää pystyikö tämä korvaamaan saamansa palvelukset. Vaadittiin vain yhtä. Avun tarvitsijan, nimenomaan hänen, tuli esiintyä ystävänä. Tämän jälkeen ei merkinnyt mitään kuinka köyhä tai mitätön hän oli, don Corleone otti hänen ongelmansa sydämenasiakseen. Ja hän raivasi kaikki esteet tieltään ratkaistakseen miehen pulmat. Palkkio? Ystävyys, arvonimi "don" ja silloin tällöin vielä kunnioittavampi puhuttelu "Kummisetä". Joskus hän otti vastaan, pelkkänä kunnianosoituksena, ei koskaan palkkiona, jonkin vaatimattoman lahjan, astiallisen kotiviiniä tai korillisen pippurisia taralleja jotka oli leivottu nimenomaan hänen joulupöytäänsä. Oli ymmärrettävää ja pelkästään hyviin tapoihin kuuluvaa tunnustaa olevansa velkaa hänelle, samoin myöntää että hänellä oli oikeus kutsua velallinen milloin tahansa luokseen sovittamaan velkaansa pienellä vastapalveluksella." (Mario Puzo: Kummisetä,WSOY: Helsinki, 1989: s. 12.)

Katkelman don Corleone on lainatun Kummisetä-teoksen kaikkien tuntema päähenkilö, amerikanitalialaisen mafiaperheen pää, mies joka sen sijaan, että piittaisi laista ja järjestyksestä, elää kiinni vahvassa perinteessä ja luo yhteisönsä sisällä omat sääntönsä, jotka perustuvat auktoriteetille, uskollisuudelle ja kunnioitukselle. Tämän julkaisun käsittein, don Corleonella on selvästikin valtaa, sillä hänen tahtoaan totellaan ja hänen mielipiteitään arvostetaan.

Donin valta-asema perustuu erilaisiin asioihin, kuten pelkoon, väkivallan uhkaan, henkilökohtaiseen karismaan ja sosiaaliseen kyvykkyyteen ja "poliittiseen" neuvottelutaitoon. Kummisetä kuuluu oman yhteisönsä eliittiin, mistä kertoo jo hänen muodolliseen organisaatioon ja byrokratiaan perustumaton valtansa. Ihmiset tulevat ongelmineen hänen luokseen, vaikka hän on virallisten rakenteiden ulkopuolinen hahmo, itse itsensä johtoasemaan nostanut ja jopa lainsäädännön normeista irtisanoutunut vallankäyttäjä. Hän johtaa omaa, verkostona toimivaa ja omia normejaan noudattavaa yhteisöään, joka on osa laajempaa maanalaista, järjestäytyneen rikollisuuden verkostoa, joka puolestaan on osa amerikkalaista yhteiskuntaa, jonka erästä kääntöpuolta romaani kuvaa.

Vaikka Kummisetä on kaunokirjallinen teos, ovat edellä luetellut teemat tuttuja myös todellisista yhteiskunnista niin tänä päivänä kuin menneisyydessäkin. Eliitit, valta ja verkostot ovat käsitteitä, joilla kuvataan sosiaalista kerrostuneisuutta ja suhteita. Samalla ne ovat kuitenkin käsitteitä, joiden määritteleminen on työlästä ja riippuvaista määrittelijän oppiala- ja koulukuntakontekstista. Seuraavassa erittelyssä on esitetty joitakin tapoja, joilla mainittuja käsitteitä voi luonnehtia iskusanoin:

Erittely käsitteistä valta, eliitit ja verkostot

valta

• taloudellista, poliittista, ideologista, sotilaallista jne.
• distributiivista tai kollektiivista
• autoritatiivista tai diffuusia
• valtasuhteita, vallankäyttäjiä, valtaresursseja, valta resurssina...
• jotain ikiaikaista, mutta kuitenkin muodoiltaan riippuvaista historiallisesta tilanteesta
• kilpailevia määritelmiä ja teorioita

• vallankäyttäjiä, yhteiskunnan johtohahmoja, esikuvia...
• vallanhaluisia tai valtaa väheksyviä
• esille pyrkiviä tai taustalta vaikuttavia
• välttämätön osa hierarkkista yhteiskuntaa (tai yhteisöä)
• käsitteenä suhteellinen
• määritelmä riippuu tarkastelun näkökulmasta ja historiallisesta tilanteesta

• sosiaalisen kanssakäymisen "rakennuspalikoita"
• käsitteellisesti vaikea, koska määritelmiä on loputtomasti
• suku-, liike-, kulttuuri-, sosiaali-, puolue-, jne. verkostot ja niiden suhde toisiinsa
• hierarkkiset ja ei-hierarkkiset verkostot
• tutkittavissa määrällisesti ja laadullisesti
• tutkittavissa "ekstensiivisesti" ja "intensiivisesti"
• tutkittavissa yksilö- ja teemakeskeisesti
• muodostuvat heikoista ja/tai vahvoista siteistä
• rajattava tutkittaessa tapauskohtaisesti
• rajaustapa riippuu käytettävästä käsitteen määritelmästä

Tässä esityksessä tarkastelen näistä käsitteistä lähinnä verkostoa ja luonnehdin tapoja, joilla kyseistä käsitettä käytetään maailman hahmottamiseen, sekä esitän joitakin huomioita siitä, millä tavoin historioitsijat voivat käyttää näitä tapoja omassa työskentelyssään.

Erityisesti sosiologit ja antropologit ovat olleet jo kauan kiinnostuneita siitä, millaisia suhteita yksilöillä on toinen toisiinsa, sekä siitä, miten nämä suhteet toimivat asioiden hoitumista edistävinä houkuttimina ja sosiaalista elämää muovaavina ja rakentavina tekijöinä, sosiaalisena "liimana". Voidaan jopa sanoa, että verkostoista puhuminen on tarjonnut yhteiskuntatieteissä eräänlaisen kolmannen vaihtoehdon sosiaalisten suhteiden määrittelemiseksi. Verkoston käsite on rakentanut kompromissia toisaalta yhteisöjen merkitystä painottavan kulttuurideterminismin ja toisaalta yksilöitä korostavan individualismin välille. Näin on voinut olla toisaalta, koska verkostotutkimuksen koko ideaan kuuluvat sekä yksilöt että yhteisöt, ja toisaalta, koska verkosto itsessään on käsitteenä niin moniselitteinen, että se tuntuu soveltuvan hyvinkin erilaisten tutkijoiden keskenään hyvinkin erilaisiin käyttötarkoituksiin.

Epäselvyys on vallinnut jopa siitä, onko verkostoissa kyse: (1) metaforasta, (2) metodista, vai jopa (3) teoriasta. Epäselvää on voinut olla jopa se, ovatko nämä kolme näkemystä keskenään ristiriitaisia vai eivät.

Metaforinen lähestymistapa lähtee siitä, että sosiaaliset suhteet ovat luonteeltaan vaikeita käsitteellistää, että suhteet tavallaan vastustavat tai pakenevat suoraa tutkimista tai mittaamista. Tärkeää on, että metaforinen käsitemäärittely antaa sellaiselle tutkijalle, joka on vakuuttunut todellisten sosiaalisten kokonaisuuksien tavoittamattomuudesta, keinon määrittää todellisuudesta irrallinen, sananmukaisesti kuvaannollinen taso, jota koskevien päätelmien tekeminen on mahdollista. Verkosto on tällä tavoin ymmärrettynä käsitteellinen apuneuvo jostakin sellaisesta puhumiseksi, josta usein täytyy puhua, jotta esimerkiksi valta- tai eliittitutkimuksessa olisi mieltä, mutta jonka muunlainen käsittely on vaikeaa.

Samaan aikaan verkostoja metodina soveltava tutkija lähtee siitä, että hänen lähteensä kertovat, elleivät kattavasti, niin ainakin riittävän hyvin, millaisia suhteita erilaisilla tutkittavilla toimijoilla on tai on ollut keskenään. Erilaisia verkostoja tutkimalla kiinnitetään huomio itse toimijoiden sijasta näihin suhteisiin, jotta saataisiin tietoa toisaalta suhteista itsestään, sekä toisaalta myös kiertotietä toimijoista suhteiden takana. Lähtökohtaoletuksiin tässä tapauksessa kuuluu, että yksilön asema verkostossa sekä rohkaisee että rajoittaa hänen toimintaansa. Metodisesti verkostoihin suhtautuva tutkija voi tarkastella verkostoasemia myös vallan ja valtaresurssien kuvastajina, välineinä muiden seminaarimme pääkäsitteiden tarkastelemiseksi. Tutkija tutkii lähteidensä paljastamia verkostoja saadakseen itselleen näkökulman johonkin, joka ilman näitä, todellisiksi oletettuja olioita jäisi pimentoon.

Verkostoteoria sen sijaan pyrkii kuvaamaan yhteiskuntaa verkostoksi tai ainakin verkostokäsitteiden avulla, sekä miettimään sitä, miten verkostosuhteet rakentuvat ja toimivat. Myös monet valtasuhdeteoriat ovat sukua tälle lähtökohdalle, kuten myöskin teoriat sosiaalisesta pääomasta ja toimintakentistä. Sosiologian ja antropologian lisäksi tällaisella, teorianmuodostukseen suuntautuneella verkostotutkimuksella voi olla käytännön sovellutuksia ainakin hallintojärjestelmien ja liiketalouden tutkimuksessa. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa ei-hierarkkisen ja hierarkkisen verkoston erottelun: ensin mainitussa tasaveroiset suhteet kulkevat kaikkiin suuntiin kaikkien toimijoiden välillä, kun taas toisessa joku tai jotkut toimijat ovat eräänlaisia "hermokeskuksia", jotka välittävät informaatiota ylemmältä tasolta alemmille ja vastaanottavat alemmilta tasoilta informaatiota valikoitavaksi eteenpäin ylemmille tasoille. Kyseessä ovat siis horisontaalisen ja vertikaalisen verkoston ääritapaukset. -- Ja tietenkin on syytä huomauttaa, että joidenkin tutkijoiden mukaan vertikaalinen eli hierarkkinen verkosto samastuu itse asiassa byrokraattiseen organisaatioon, jota joskus ei pidetä verkostona lainkaan, vaan pikemminkin sen vastakohtana.

Käsiteontologisen tason lisäksi erotteluja voi tehdä myös lähempänä käytäntöä. Voidaan esimerkiksi puhua keskenään erisisältöisten verkostojen määrittämisestä ja rajaamisesta; eri elämänalueiden kontaktien vaikutusvallasta toisille elämänalueille, eli esimerkiksi liike-, suku- tai harrastusverkostojen tai jopa kulttuuristen, aatteellisten tai uskonnollisten verkostojen välisten rajojen vetämisestä. Tutkijan kannalta olisi useinkin hyvin käytännöllistä, mikäli mainitut, erilaiset elämänalueet voisi luotettavasti erottaa toisistaan, mutta tämä on usein mahdotonta. Kaikillahan meistä on sosiaalisia suhteita moniin eri suuntiin, ja tutkijan voi olla joskus hyvinkin vaikeaa ratkaista, mitkä kaikki kohteen kontaktit tulisi kartoittaa esimerkiksi selvitettäessä poliitikon motiiveja rakennuttaa siltarumpu omaan kotipitäjäänsä. Onko kyse ollut äänestäjille annetun vaalilupauksen täyttämisestä, vaalirahaa antaneen yrityksen intressien ajamisesta, työllistävän rakennushankkeen rahoittamisesta ay-liikkeen mieliksi, vaiko jopa sukulaisten kesämökkimatkan helpottamisesta? Havainnollisesti kärjistäen, tuleeko siis maanteiden kehittämistä tutkivan henkilön tuntea myös tielaitoksesta vastaavien virkamiesten ja poliitikkojen -- päätöksentekijöiden ja asioiden esittelijöiden -- yksityisasioita ja sukutaustaa ja mihin asti?

Edellinen esimerkki kuvastaakin vaikeutta, joka syntyy, jos tutkija pyrkii ilman aiheen rajaamista kattamaan kaikki, osin päällekkäiset ja risteävätkin suhteet, joita kohteella on. Joitakin, päätöksenteon motiivien kannalta jopa aivan olennaisen tärkeitä suhteita voi olla vaikeaa havaita. Tehtävänasettelussaan huolimaton verkostotutkija voikin ajautua tekemään yleistäviä päätelmiä tyyliin: kohdehenkilö A on tuntenut henkilön B, niinpä A on varmasti saanut B:lta neuvoja asian C ratkaisemiseksi ja päättänyt tietyllä tavalla, mistä johtuen B:n on täytynyt olla tiettyä mieltä. Toki näinkin voidaan osua myös oikeaan, mutta johdonmukaisesti ajatellen kyse on silti enää tuskin lainkaan valistuneesta arvauksesta.

Toinen kysymys on niin sanottujen heikkojen ja vahvojen suhteiden määrittely, joka on sukua verkoston määrällisen ja laadullisen tutkimuksen eroille. Tutkittaessa sitä, miten paljon erilaiset tahot ovat tai ovat olleet keskenään tekemisissä, voidaan kanssakäymisen volyymia pyrkiä määrittämään esimerkiksi laskemalla lähetettyjen kirjeiden määrää, joka ei kuitenkaan välttämättä kerro mitään siitä, lukiko vastaanottaja edes näitä kirjeitä. Myös heikko suhde voi sisältää paljon kirjeenvaihtoa, eikä vahvan suhteen tarvitse jättää näkyviä jälkiä minkäänlaiseen arkistoitavaan materiaaliin. Tätä havainnollistaa tyypittely laadullisen ja määrällisen tutkimuksen tavoista mieltää verkostosuhteita:

Tyypittely laadullisen ja määrällisen tutkimuksen tavoista mieltää verkostosuhteita

On huomautettava, että esitetty erottelu on kärjistys. Reaalisessa tutkimustilanteessa tutkija joutuu useimmiten turvautumaan analyysiin, jossa on sekä laadullisia että määrällisiä piirteitä. Erityisesti historioitsijoista moni, periaatteessa laadullista analyysia harjoittava tutkija lähteekin siitä, että laadullisen tutkimuksen pohjaksi on järkevää tehdä jonkinlaisia määrällisiä analyyseja, joiden avulla myös tarkasteltavan kohteen konteksti avautuu paremmin.

Mainittujen heikkojen ja vahvojen suhteiden oikea tunnistaminen olisi samalla tutkijalle ensiarvoisen tärkeää. Tapa, jolla tutkimuskohde antaa vaikkapa läheisten ja arvostamiensa ystävien ohjailla itseään, poikkeaa varmasti tavasta, jolla satunnaisten tuttavuuksien neuvoihin suhtaudutaan. Kuitenkin myös pääosin heikoista tuttavuuksista muodostuvat erilaiset kontekstit, kuten vaikkapa urheilu- tai tieteelliset seurat tai vastaavat, voivat muokata paljonkin kenen tahansa meistä maailmankuvaa ja samalla antaa ensiarvoisen tärkeää tietoa päätöksentekomme pohjaksi.

Ulottuvuusongelmaksi voi puolestaan nimittää kysymystä, mihin tutkittava verkosto ulottuu ekstensiivisesti ja intensiivisesti. Konkretisoiden, mikäli vaikkapa suomalaisella kohteellamme on yksittäinen kontakti ulkomaille, tämä ei tietenkään kerro yhtään mitään kyseisen kontaktin jatkoyhteyksistä eikä siitä, miten tärkeä hänelle puolestaan on yhteys Suomeen.

Saman ulottuvuuskysymyksen toinen puoli on syvälle pääsemisen vaikeus: tärkeimmistä ja läheisimmistä kontakteista on vain harvoin vastaavissa määrin materiaalia kuin vähän kaukaisemmista, koska kommunikaatio on voinut tapahtua pääasiassa ilman minkäänlaista dokumentaatiota, ja varsinkin arkaluontoisista asioista keskusteltaessa todisteiden syntymistä vältetään usein tietoisesti. Jälkikäteen asioita tutkivalle historioitsijalle tämä jättää ainoaksi mahdollisuudeksi tutkimuskysymyksen määrittelemisen niin, ettei materiaalia jää puuttumaan liikaa. Lähteistön, metodin ja kysymyksenasettelun hermeneuttinen vuoropuhelu tutkijan mielessä on siis verkostotutkimuksessakin tärkeää, sillä kaikkeahan ei ole mahdollista tutkia.

Tätä ulottuvuuspulmaa voi tosin yrittää ratkaista myös rajaamalla verkostoja: tutkija voi tarkastella sosiaalisia suhteita sekä yksilö- tai ryhmäkeskeisesti että laajempaan organisaatioon keskittyen. Kyse voi olla esimerkiksi valinnasta, tutkitaanko yhden tai muutaman henkilön kaikenlaisia kontakteja kaikkialle, vai tutkitaanko tämän sijaan tarkoituksenmukaisen laajan kohdehenkilöotoksen tietynlaisia suhteita. Toisin sanoen, yleensä pitää valita, tutkiako paljoa vähästä vai vähää paljosta.

Historiallisen verkostotutkimuksen erityisvaikeudet suhteessa yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen muistuttavat hyvinkin paljon historiantutkimuksen yleisiä metodisia ongelmia ja lähtökohtia, mutta osin nämä ongelmat saattavat korostua verkoista ja epämuodollisista suhteista puhuttaessa. Teemasta voi tehdä esimerkiksi seuraavan kaltaisen erittelyn, jossa tutkimuksen vaikeudet (tai haasteet tai joissakin tapauksissa jopa mahdollisuudet) on ryhmitelty sen mukaan, ovatko ne luonteeltaan lähinnä lähde- vai kontekstisidonnaisia:

Lähteet

• lähdeaukkoja on aina vaikeampi paikata, kun uusien lähteiden synnyttämiseen ei ole mahdollisuutta; esimerkiksi haastattelututkimuksien tai kyselyjen muodossa
• verkostotutkimus vaatii usein mielikuvitusta relevanttien tietolähteiden paikantamisessa; verrattuna esimerkiksi hallinnollisia lähdesarjoja hyödyntävään tutkimukseen voi verkostotutkijan aineistonkeruu olla paljon työläämpää myös olemassaolevan materiaalin osalta
• iso osa kiinnostavista, verkostoihin liittyvistä kysymyksistä on luonteeltaan sellaisia, ettei lähdemateriaalia alunperinkään synny (salattavat asiat)
• kiinnostava lähdemateriaali on usein yksityisarkistojen aineistoa, ja saattanut säilyä jo siksikin vielä satunnaisemmin, kuin vastaavien aikakausien viranomaismateriaalit

• tutkittavien henkilöiden itseymmärrys; mielsivätkö henkilöt itse muodostavansa verkoston vai eivät, ja mitä tämä merkitsee sille, voidaanko käsitettä verkosto käyttää metaforisesti tai todellisuutta tulkitsevana; kuinka analyyttisesti tutkimuskohteen yhteiskunnassa puhuttiin verkostosta tai vaikkapa vallasta
• jonkun, sinänsä kontekstissaan tyypillisen suhteen näyttäytyminen tutkijan silmiin erikoisena tai harvinaisena tutkittavan yhteiskunnan vierauden ja siitä saatavan tiedon vähäisyyden vuoksi
• tutkimusaineistossa käytettävä retoriikka ja sen tulkitseminen: verkostotutkimuksen kannalta kiinnostavat asiat mainitaan esim. kirjeissä usein ohimennen tai jopa peitellysti, tai ainakin tiettyjä kaavoja ja muotoja noudattaen (mikä puolestaan mahdollistaa laadullisen ja määrällisen tutkimuksen eräänlaisen sekoittamisen).

Lopuksi, vaikeuksista ja käsitteellisestä sekamelskasta puhumisen jälkeen, on paikallaan lyhyt kommentti verkostoissa piilevistä mahdollisuuksista. Historioitsijan kannalta verkostotutkimus tarjoaa joitakin aivan ilmeisiä vahvuuksia suhteessa näitä käsitteitä käyttämättömään tutkimukseen. Yksi omasta mielestäni aivan keskeinen huomio on, että tutkija vapautuu edes jossain määrin ennalta-annettujen, "virallisten" hierarkioiden ja valtarakenteiden tulkintoja ohjaavasta voimasta. Tämä voi olla hyödyllistä tutkittaessa vaikkapa esimodernin ajan kauppasuhteita. Esimerkkini liittyy omaan tämänhetkiseen tutkimusaiheeseeni: esimerkiksi merkantilistinen talouspolitiikka voi näyttäytyä hyvinkin erilaisessa valossa, kun sitä tarkastellaan yhtä aikaa eri valtakunnissa (vaikkapa 1600-1700-luvun Ruotsi ja Alankomaat tai saman ajan Ruotsi ja Englanti) vaikuttavan sukuverkoston näkökulmasta, eikä niinkään Ruotsin keskushallinnon roolia painottaen. Aikakausina, jolloin "kansallinen" ei vielä samastunut nationalismiin, vaikutti kansallisuusaatteen rinnalla myös muita voimia ja maailmanhahmotustapoja, ja monien muiden käyttötarkoitustensa lisäksi verkostoista voi olla apua, kun tällaisia voimia ja muotoja analysoidaan.

jouko.nurmiainen@helsinki.fi

Takaisin edelliselle tasolle