Historiallisia Papereita 1:
Pyhät ja pahat keskiajalla
Urbi et orbi – maineen levi(tt)äminen tuhat vuotta sitten
Paavillisen kanonisaation alkuvaiheet
Tuomas Heikkilä
ISSN 1456–8055
Tämän julkaisun aiheena olevan maineen, hyvän tai pahan, kannalta on olennaista, kuinka se levisi – tai kuinka sitä levitettiin. Omassa esityksessäni paneudun erityisesti kahteen tapaukseen, jotka valottavat niitä keinoja, joilla mainetta levitettiin tuhat vuotta sitten. Kyseessä on saman asian kaksi puolta, sillä käsittelen ensiksi paavin suorittamien pyhimykseksijulistamisten eli kanonisaatioiden julkistamista ja niistä tiedottamista paavin ja kuurian taholta; toiseksi valaisen samaa asiaa, pyhimyskultin levittämistä, “alhaalta käsin”, kulttien paikallisten suosijoiden toimia niiden propagoimiseksi.
Esitykseni aikarajauksena on aika noin tuhat vuotta sitten: käsittelen aivan 900-luvun loppua ja 1000-lukua. Tämä antaa paitsi sattuneesta syystä pinnalla olevan ja kiinnostavan vuosituhannen vaihteen lisäksi mahdollisuuden tutustua maineen levittämiseen kahta kiintoisaa kautta: toisaalta kyseessä on aika, jolloin paavillisen kanonisaation – ja siten pyhien maineen laajemman, koko kristikunnan käsittävän levittämisen – käytännöt olivat vasta muotoutumassa, toisaalta juuri tuona aikana pyhimysmaineen levittämisen keinot ja päämäärät olivat muuttumassa. 1000-luku oli aikaa, jolloin pyhimyskulttien määrä nousi hyvin merkittävästi; tämä kiristi niiden välistä kilpailua ja nosti pyhimysmaineen levittämisen entistäkin tärkeämmäksi. Lisäksi tämän vuosituhannen ensimmäisellä vuosisadalla on havaittavissa ihmisten pyhimyssuhteen vähittäinen muuttuminen, joka koski niin yksittäisiä ihmisiä kuin yhteisöjäkin.
Ilmeisesti ensimmäinen Rooman piispan paavin ominaisuudessa suorittama pyhimykseksijulistaminen tapahtui vuonna 993. Vuosituhannen vaihde ja 1000-luku oli vielä aikaa, jolloin paavin suorittama pyhimykseksijulistaminen oli vasta tulollaan ja vielä suhteellisen harvinainen poikkeus; 1000-luvulta tunnetaan kyseisiä tapauksia vain suhteellisen harvalukuinen määrä. Aiemmin kanonisaation oli suorittanut säännönmukaisesti paikallinen piispa koollekutsumansa synodin avustamana. Vaikka uusi käytäntö, jonka mukaan kanonisaatio kuului paaville, valtasi alaa vain hitaasti ja paikalliset piispat sekä synodit suorittivat vielä pitkään pääosan pyhimykseksijulistamisista, itse kirkon pään vahvistama kanonisaatio toi kyseiselle pyhimykselle luonnollisesti ylimääräistä kunniaa. Paavilliseen pyhimykseksijulistamiseen näyttääkin 1000- ja 1100-luvuilla pyrityn erityisesti silloin, kun kyseisen pyhimyksen kultista haluttiin luoda erityisen laaja ja mahtava.
Viime vuosituhannen vaihteen aikoihin ei paikallisten piispojen eikä myöskään koko kristikunnan tai paavin tasolla ollut vielä samanlaista tarkoin määrättyä menettelytapaa pyhyyden toteamiseksi ja julistamiseksi kuin sydänkeskiajan lopulla ja myöhäiskeskiajalle tultaessa. Kuitenkin käytännön vaatimuksista pyhimykseksijulistamisprosessi muodostui jo noihin aikoihin yleensä karkeasti ottaen kolmesta osasta. Ensimmäinen oli petitio, jossa jokin taho pyytää jonkun henkilön julistamista pyhimykseksi. Käytännössä pyynnön esitti useimmiten sen alueen piispa, jossa kyseinen pyhimysehdokas oli eläessään vaikuttanut. Tässä vaiheessa tuli myös toimittaa todisteet ehdokkaan pyhyydestä. Yleensä tämä tarkoitti pyhimyselämäkerran ja ihmekertomuksen kirjoituttamista ja toimittamista paaville. Toisen vaiheen kanonisaatioprosessissa muodosti informatio, jossa paavi ja hänen koollekutsumansa synodi tutkivat tapauksen ja päättivät, saattoiko kyseisen ehdokkaan julistaa pyhimykseksi. Käytännössä pyhyyden tärkeimpiä kriteereitä niin sydänkeskiajalla kuin myöhemminkin olivat ihmeet, joihin paavi ja kuuria saattoivat tutustua juuri heille toimitetun pyhimyselämäkerran ja ihmekertomusten kautta. Jo ensimmäisissä paavillisissa kanonisaatioissa tämä aspekti on hyvin korostunut, ja myöhemmin tietystä määrästä ihmeitä tuli virallisestikin sitova vaatimus pyhimysjulistukselle. 1000-luvun paavillisissa kanonisaatioissa on myös silmiinpistävää, että paavi ei aivan ilmeisesti pystynyt suorittamaan pyhimykseksijulistamista yksin, ilman synodin apua. Näin paavillinen proseduuri oli noihin aikoihin vielä varsin lähellä paikallisten piispojen käytäntöjä, kun he suorittivat kanonisaatioita omissa hiippakunnissaan. Toisaalta jo ensimmäiset paavilliset kanonisaatioasiakirjat painottivat pyhimykseksijulistamisen tapahtuvan apostolisella auktoriteetilla – mahdollisesti osaksi juuri tehdäkseen eron tavallisiin piispoihin.
Kanonisaatioprosessin viimeinen vaihe oli publicatio, joka sisälsi varsinaisen pyhimykseksijulistamisen ja asiasta tiedottamisen laajemmin. Kuten ei kanonisaation paavilta hakemisen käytäntö, ei myöskään paavillisen kanonisaation julistaminen ollut vielä vuosituhannen vaihteessa ja alussa vakiintunut. Varsinainen pyhimykseksijulistaminen tapahtui noina aikoina yleensä synodissa, joka teki yhdessä paavin kanssa päätöksen kanonisaatiosta. Tämä lienee tapahtunut muiden synodin päätösten julistamisen yhteydessä, sillä pääosan kyseisten synodien asialistoista muodostivat normaalit juoksevat asiat – pelkästään kanonisaatiota varten paavi ei ilmeisesti 1000-luvulla kutsunut synodia kokoon. Yleensä joitakin päiviä suullisen pyhimykseksijulistamisen jälkeen asiasta laadittiin paavillinen asiakirja, jolla ei varsinkaan paavillisen kanonisaatioprosessin kehityksen alkuaikoina – juuri käsittelemänämme aikana – ollut tiukasti säänneltyä muotoa. On oletettu, tosin ilman kovinkaan vakuuttavia perusteluita, että asian formuloinnin muuttuminen tapauksesta toiseen kuvasti kulloisenkin paavin kyseiselle pyhimykselle antamaa arvoa ja muita henkilökohtaisia seikkoja. Nähdäkseni todennäköisempää on, että paavilliselta kanonisaatiolta yksinkertaisesti vielä puuttui selkeä, johdonmukaisesti noudatettava muoto. Joka tapauksessa 900-luvun lopulta ja 1000-luvulta säilyneiden paavillisten kanonisaatiobullien sanamuodot ja sisällöt vaihtelevat tapauksesta toiseen suuresti.
Pyhimysehdokkaitten kanonisaatiota ajoi 900- ja 1000-luvuilla lähes aina sen alueen piispa, jossa he olivat eläessään vaikuttaneet. Useammassa varhaisessa kanonisaatiossa kyseinen piispa luki itse paaville ja synodille ajamansa pyhimyksen elämäkerran ja ihmekertomuksen, jotkut puolestaan käyttivät lähettejä. Useissa tapauksissa kanonisaatiosta myös ilmoitettiin erikseen juuri paikallisille, asiaa innokkaimmin ajaneille piispoille. On hyvin mahdollista, että asiasta ilmoitettiin kanonisaatiota anoneille piireille aina erikseen, sillä käytännössä paikalliset piispat saivat hoitaakseen uuden kultin levittämisen ja siitä tiedottamisen. Paavin rooli kanonisoimiensa pyhimysten kulttien levittämisessä näyttää loppuneen valtaosassa tapauksista tapahtumasta kertovan asiakirjan laatimiseen. Ensimmäiset paavilliset kanonisaatioasiakirjat tosin sisälsivät yleensä uhkauksia hengellisistä rangaistuksista niille, jotka laiminlöivät uuden pyhimyksen kunnioitusta. Tätä voi pitää merkkinä paavin aktiivisesta pyrkimyksestä tukea uusien kulttien levittämistä. On kuitenkin otettava huomioon, että moiset sanctiot kuuluivat aivan tavalliseen asiakirjaformaattiin.
Tutkimalla paavillisten kanonisaatioasiakirjojen vastaanottajia voidaan saada jonkinlainen käsitys siitä, minne uutta kulttia oli tarkoitus levittää. Ensimmäinen tuon kaltainen asiakirja, vuoden 993 P. Ulrichin kanonisaatiosta kertova kirje on osoitettu “kaikille arkkipiispoille, piispoille ja apoteille Galliassa ja Germaniassa”. Se oli siis suunnattu vain Galliaan ja Germaniaan. Toisin oli ilmeisesti vuonna 1036 pyhimykseksi julistetun Symeonin kohdalla. Hän oli ensimmäinen pyhimys, jonka kunnioituksen paavi määräsi koko kristikuntaan. Samoin meneteltiin vuonna 1050 kanonisoidun Gerarduksen kanssa. Jatkossa käytäntö kuitenkin vaihteli tapauksen mukaan; monissa tapauksissa kanonisaatioasiakirjat oli osoitettu esimerkiksi vain Gallian tai Germanian tai jopa vain yhden yksittäisen kaupungin asukkaille. Näin oli laita vaikkapa Nicolaus Peregrinuksen kanonisaatiossa vuonna 1097/99 – siitä kertova asiakirja oli osoitettu italialaisen Tranin kaupungin asukkaille. Vielä 1100-luvulla melkoinen osa kanonisaatiobullista suunnattiin vain tietylle osalle kristikuntaa, lähinnä kyseisen pyhimyksen kotiseudulle. Tämä oli sikäli luonnollista, että sydänkeskiaika oli leimallisesti paikallisten pyhimyskalentereitten aikaa, ja kirkon johdolle lienee ollut selvää, että uutta pyhimystä oli parasta markkinoida ensiksi hänen kotiseudullaan.
Vaikka monia paavillisen kanonisaation osakseen saaneita pyhimyksiä tuli teoriassa kunnioittaa koko kristikunnassa, käytännössä kunnioituksen innokkain alue ja sen levittämisen keskus oli vääjäämättä kyseisen pyhimyksen maanpäällisen kodin lähialueella. Maineen levittämisen ja kyseisen pyhimyksen mainostamisen kannalta on kiinnostavaa, että kulttien levittäjät eivät näytä juuri mahtailleen pyhimyksensä osaksi tulleella paavillisella kanonisaatiolla. Kenties paavin suorittama pyhimykseksijulistaminen oli vielä niin uusi erikoisuus, että se ei tuonut kyseiselle pyhimykselle vielä kansanjoukkojen silmissä ylimääräistä vetovoimaa. Joka tapauksessa pyhimyksen suorittamat ihmeet, hänestä kerrotut kertomukset sekä jatkuvat hänen läsnäolonsa ja vaikutuksensa osoitukset olivat paikallisella tasolla kaikkein tärkeimpiä kansan kunnioitusta herättäviä tekijöitä. On myös otettava huomioon, että kaikissa tapauksissa paavilta haettavan kanonisaation taustalla oli varmasti jo johonkin mittaan vakiintunut kyseisen pyhimyksen kunnioitus – ilman vakaumusta henkilön pyhyydestä oli luonnollisesti järjetöntä yrittää saada paavi vahvistamaan kanonisaatio. Tämän vuoksi paavillinen kanonisaatio lankesi suotuisaan maaperään ja kyseisen pyhimyksen maineen levittäminen lienee ollut suhteellisen helppoa hänen entisellä kotiseudullaan.
Käytännössä paavi ja kirkon johto näyttävät ilmoittaneen suorittamistaan kanonisaatioista pääasiassa vain hanketta ajaneelle taholle sekä yleisellä tasolla laajemmin levinneellä paavillisella asiakirjalla. Vaikka nämä toimet vaikuttavat varsin heppoisilta, tieto paavin suorittamista kanonisaatioista levisi kuitenkin monin tavoin. Tieto uudesta pyhimyksestä saattoi levitä kanonisaatioasiakirjan kopioina: jo kuuriassa laadittiin useita kopioita, ja myös arkkipiispojen kansliat tai kirjurit saattoivat huolehtia uusien kopioiden laatimisesta ja levittämisestä. Näin toimittiin toisinaan myös maallisten ruhtinaitten antamien asiakirjojen suhteen. Lisäksi monissa ensimmäisistä paavillisista kanonisaatioista puhutaan usein uuden pyhimyksen nimen lisäämisestä martyrologioon tai pyhimyskalenteriin; myös näin pyhimyksen maine levisi vähitellen. Tämän kaltainen maineen leviäminen oli kuitenkin varsin hidasta; lisäksi aikaa myöten kyseisen pyhimyksen elämän ja ansioiden yksityiskohdat hämärtyivät helposti.
Pyhimysmaineen kirjallisen leviämisen ohella ei myöskään suullista levittämistä saa väheksyä, vaikkakin lähdetilanne sen osalta on vielä kirjallista leviämistä huonompi. Synodin päätösten julistamista, käytännössä niiden ääneen lukemista, seurasi ilmeisesti suuri kansanjoukko. Gerarduksen kanonisaatiobullassa vuodelta 1050 kerrotaan, että asiaa käsittelevän synodin toimia seurasi suuri joukko hengenmiehiä ja maallikoita, jotka huusivat yhteen ääneen Gerarduksen olevan pyhimyksen. Paikalla olleitten hengenmiesten mukana uuden pyhimyksen maine saattoi levitä myös kirjallisesti ja kulkeutua vaikkapa kirjeisiin, asiakirjoihin tai kronikoiden ja annaalien merkintöihin, mutta vähintään yhtä tärkeällä sijalla oli maineen suullinen levittäminen. Myös kanonisaatiota seuranneiden luku- ja kirjoitustaidottomien maallikoiden suullisten kertomusten mukana uuden pyhimyksen maine levisi.
Käytännön tasolla uusien, paavin kanonisoimienkin, pyhimysten maineen levittäminen oli lähes täysin paikallisen piispan, apotin tai muiden pyhimyksen kotiseudun hengenmiesten vastuulla. Hyvän esimerkin tuoreen pyhimyksen maineen levittämispyrkimyksistä tarjoaa viimeiset vuotensa Saksan ja Ranskan rajaseudulla, Trierissä, vaikuttaneen P. Symeonin kultin alkutaival.
Symeon päätti pyhimysmäisen ja ihmeistä rikkaan elämänsä Trierissä vuonna 1035. Paikallinen arkkipiispa, Poppo nimeltään, antoi apotti Eberwinukselle tehtäväksi kirjoittaa heti pyhimyselämäkerran, joka toimitettiin varsin pian paaville tukemaan häneltä toivottua kanonisaatiota. Asiaa tutkittuaan paavi ja hänen koolle kutsumansa synodi julistivat Symeonin pyhimykseksi ja määräsivät hänen kunnioituksensa koko kristikuntaan. Tämä tapahtui ilmeisesti joulun 1035 tai alkuvuoden 1036 tienoilla.
Paavillisen kanonisaation saaminen oli teoriassa lähtölaukaus pyhän Symeonin maineen levittämiselle toden teolla Trieristä käsin. Käytännössä Poppo tosin oli aloittanut toimet Symeonin pyhimysmaineen levittämiseksi jo heti tämän kuoleman jälkeen, paljon ennen paavin antamaa pyhimysjulistusta. Hän oli muun muassa vihkinyt Symeonin entisen asuinpaikan kirkolliseen käyttöön, aloittanut rakennustoimet, jotka tähtäsivät aiempaa suurempien kansanjoukkojen pääsyyn katsomaan Symeonin hautaa, ja aloittanut jo tilaamansa pyhimyselämäkerran levittämisen lähiseuduille. Lisäksi on mahdollista, että Poppo oli suorittanut Symeonin osalta jo paikallisen pyhimykseksijulistamisen ennen paavillista kanonisaatiota.
Itse asiassa jo kanonisaation hakeminen paavilta oli ollut Symeonin maineen levittämistä mitä suurimmassa määrin. Tässä yhteydessä, mainostettaessa omaa pyhimystä tahoille, jotka eivät olleet hänestä ikinä kuulleetkaan, pyhimyselämäkerran ja ihmertomuksen merkitys oli keskeinen. Myös levitettäessä sanomaa Symeonista paikallisemmin kyseiset tekstit olivat hyvin tärkeitä.
Kuten paavillisessa kanonisaatiossa, myös paikallisten hengenmiesten ja tavallisen kansan myötämielen herättämisessä Symeonin aiheuttamilla ihmeillä oli keskeinen osuus. Ihmeiden merkitystä kuvastaa jo se, että Symeonin elämäkerrassa ainoastaan ihmekertomus oli sydänkeskiajalla jaoteltu luettavuutta parantaviin kappaleisiin. Samaten varsinainen pyhimyselämäkertaosuus pysyi käsikirjoituksesta toiseen lähes muuttumattomana, kun taas ihmeitä paranneltiin ja lisättiin käsikirjoituksiin ainakin Symeonin kuolemaa seuranneiden 50 vuoden ajan. Tämä korostaa sen merkitystä ja viittaa siihen, että se oli koko tekstin luetuin osa. Juuri ihmeet vetosivat kaikkein tehokkaimmin tavalliseen kansaan ja olivat myös kirkonmiesten silmissä kaikkein paras todistus tekijänsä pyhyydestä.
Koska pyhimyselämäkertaan lisättiin ihmeitä jonkinlaisessa kronologisessa järjestyksessä vielä pitkän aikaa Symeonin kuoleman jälkeen, niiden avulla on osaltaan mahdollista valottaa kultin leviämistä. Aluksi ihmeitten kokijat ovat lähinnä Trierin kaupungista, mutta vähitellen mukaan tulee kauempaa tulleita, muun muassa Metzistä ja Baijerista, joista molemmista tunnetaan jo 1000-luvulta polveutuvat Symeon-käsikirjoitukset. Maineen levittämisen kannalta on kiinnostavaa, että monissa ihmeissä kuvataan, kuinka kaukaisemmilla seuduilla asuneet ihmiset saivat kuulla Symeonin kyvyistä parantaa sairaita seudulle saapuneilta trieriläisiltä hengenmiehiltä.
Käsikirjoitusten leviäminen on perinteinen – joskaan ei ongelmaton – tapa tutkia kulttien levinneisyyttä. Symeonin kulttia näyttää levitetyn varsin aktiivisesti jo sen aivan alkuvaiheista lähtien, sillä hänen elämäkerrastaan tunnetaan useita käsikirjoituksia vielä 1000-luvulta. Niiden todistuksen mukaan Symeon-tekstejä luettiin 1000-luvulla Trierin ja mahdollisesti Mainzin ohella ainakin nykyisessä Pohjois- (Paderborn) ja Etelä-Saksassa (Augsburg), Belgiassa (Aulne) ja Pohjois-Ranskassa (Fécamp) ja Lothringenissa (Metz). 1000-luvun jälkeen Symeon-tekstin levinneisyysalue ei näytä kasvaneen merkittävästi.
Uuden pyhimyksen maineen aktiivinen levittäminen mahdollisimman laajalle oli sikäli ymmärrettävää ja hengellisille yhteisöille hyvin tärkeää, että niiden tulot olivat pitkälti pyhiinvaeltajista ja saaduista lahjoituksista riippuvaisia. Pyhimystekstit palvelivat aina useita päämääriä, joista maalliset tarkoitusperät olivat varsin usein tärkeällä sijalla, joskin osassa uudempaa aiheeseen liittyvää tutkimusta painotetaan kenties liiaksikin hengenmiesten laskelmointia omien maailmallisten päämäärien saavuttamiseksi. Paikallisen pyhimyksen kultista huolehtimiseen liittyi kuitenkin olennaisena osana sen taloudellinen ja poliittinen turvaaminen, sillä apotti vastasi toimistaan pyhimykselleen.
Käytännössä pyhimysmaineen levittäminen tapahtui monin tavoin. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta laadittiin kopioita, sitä ja siihen nojautuvia tekstejä luettiin luostareissa ja kirkoissa, kansalle suunnatussa opetuksessa ja saarnoissa sekä hengenmiesten keskuudessa. Levittämisessä olivat tärkeällä sijalla luostarien ja muiden hengellisten yhteisöjen vilkkaat keskinäiset yhteydet. Piispat ja arkkipiispat saattoivat käyttää vierailuoikeuttaan luostareissa ja johtamiaan synodeja omien pyhimystensä tunnetuksitekemiseen. Lisäksi ei saa unohtaa paikasta toiseen vaeltavia hengenmiehiä, joita kierteli opinto- ja saarnamatkoilla jo paljon ennen kerjäläisveljestöjä. Ylipäätään ihmisten liikkuminen paikasta toiseen levitti tietoa pyhimyksistä ja heidän kulteistaan.
Edellä esitetystä esimerkistä käyvät ilmi pyhimyskultin alkuvaiheen tärkeimmät levitystavat, kirjallinen ja suullinen levittäminen, joista jälkimmäisen merkitystä on suorien lähteitten puutteessa usein vähätelty tutkimuksessa. Aina kultin laajeneminen ja pyhimysmaineen leviäminen ei kuitenkaan edennyt niin kuin olisi toivottu. Esimerkiksi huolimatta Trierin arkkipiispan jatkuvasta tuesta ja Symeonin maineen ilmeisen voimakkaasta levittämisestä juuri pyhän Symeonin kultin ei onnistunut saavuttaa kovin mainittavia mittoja itse Trierin kaupungin lähialueita kauempana. Sama kohtalo oli useimmilla 900- ja 1000-luvun paavillisen kanonisaation saaneilla pyhimyksillä. Kukaan heistä ei paavillisten kanonisaatioasiakirjojen kauniista sanakäänteistä ja uhkaavista sanctioista huolimatta noussut koko läntisen kristikunnan kattavan kunnioituksen kohteeksi. Tästä on kuitenkaan tuskin mahdollista syyttää paavin tai paikallisen tahon heikkoa pyhimysmaineen levittämistä. Loppujen lopuksi pyhimyskulttien menestys riippui kansan mentaliteetistä. Vuosituhannen alussa kansan suosiosta kilpaili aiempaa runsaslukuisempi pyhimyskulttien joukko. Kulttien tietoisella levittämisellä voitiin kyllä edistää niitä tiettyyn mittaan, mutta menestyksen varmaksi takaajaksi siitä ei ollut.
tuomas.m.heikkila [at] helsinki.fi