Historiallisia Papereita 1:
Pyhät ja pahat keskiajalla
Anselm Canterburylaisen (1033–1109) pyhimysmaineen luominen
Samu Niskanen
ISSN 1456–8055
Nykymaailman media synnyttää henkilöihin keskittyviä tähtikultteja varsin hienovaraisin keinoin. Julkkiksia muokataan ja luodaan valmiiden formuloiden mukaan, usein jopa erityisten imagokonsulttien toimesta. Imagonmuokkaus ei kuitenkaan ole moderni ilmiö, sillä se on aina koitunut niiden osaksi, joiden ympärille on kehittynyt populaarikultti. Kansan sydän on voitettu tarjoamalla sille sen kunnoittamia arvoja ja ihanteita. Samoin kuin nykyajan julkkikset ovat tämän päivän kepeiden arvojen vankeja, keskiajan pyhimykset, tuon ajan kestävimmät kansansuosikit, joutuivat vastaamaan oman aikansa odotuksiin. Ja siinä missä nykyajan arvokeskustelu kuuluu medialle, oli se keskiajalla kirkon omaisuutta; arvopohjan muodostivat Raamattu sekä pyhien isien kirjoitukset ja heidän elämänsä tarjoama esimerkki. Näiden varaan rakentui pyhä – se mikä pyhimyksessä oli silmiinpistävää ja kansansuosiota herättävää.
P. Anselm Canterburylainen on mainio esimerkki siitä, kuinka näihin haasteisiin koetettiin vastata – hänen itsensä ja hänen lähipiirinsä toimesta. Tärkeintä pyhimysmaineen syntymisen kannalta oli se, että Anselm itse oli omaksunut syvällisesti tuon ajan opetuksen hyvästä ja hurskaasta elämästä: hän jätti maailman ja puki munkin kaavun ylleen vuonna 1060 Becin luostarissa Normandiassa, minkä jälkeen hänen elämänsä ohjenuorana oli P. Benediktuksen luostarisääntö.
Anselm kohosi erittäin nopeasti Becin luostarin prioriksi ja lopulta sen apotiksi. Vuonna 1093 Englannin kuningas William II Rufus nimitti Anselmin valtakuntansa kirkon merkittävimmän prelaatin virkaan, Canterburyn arkkipiispaksi. Näin mahtava kunnia-asema ei oikein sopinut Anselmin nöyrään imagoon, ja hänen syytettiinkin vaihtaneen hengellisen kilvoittelun maallisen mammonan ja maineen tavoitteluun. Anselm puolustautui syytöksiä vastaan selittämällä, että hän ei ottanut arkkipiispan virkaa vastaan omasta tahdostaan vaan pakotettuna ja kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan. Anselmin elämäkerturi Eadmer kuvaa värikkäästi, kuinka tämä aivan fyysisesti pakotettiin ottamaan käteensä piispansauva ja kannettiin kirkkoon, jossa hänen valintansa vahvistettiin. (Historia novorum in Anglia, 35.)
Samanlaisen kuvan tapahtuneesta antoi myös Anselm itse toistuvasti kirjeissään. Tämä olikin sopivaa, sillä näin Anselm asettui vanhaan kristilliseen traditioon, jonka mukaan pyhät miehet koettivat kaikin keinoin vastustaa korkeita virkanimityksiä. Karthagolaiset piirittivät vuonna 248 P. Kyprianuksen kotitalon tehdäkseen hänestä kaupungin piispan. Vuonna 251 Kornelius pakotettiin ottamaan vastaan paavinvirka. Vuonna 371 P. Martinus pakeni luostaristaan välttyäkseen pukemasta piispanhiippaa päähänsä; mutta kun hänet löydettiin piilopaikastaan, hänen oli otettava virka vastaan. P. Ambrosius koetti estellä milanolaisia nimittämästä häntä kaupungin piispaksi. Gregorius Suuri taas pakeni metsään, mistä hänet löydettiin ja vietiin vihittäväksi Rooman piispaksi. P. Augustinus pelkäsi korkeaa piispanvirkaa niin paljon, että koetti välttää kaupunkeja, joissa piispanistuin puuttui tai oli tyhjänä. Anselm liittyi heidän luomaansa perinteeseen, ja hän puolustelikin Becin munkeille siirtymistään Canterburyyn viittaamalla P. Martinuksen esimerkkiin. (Epistolae Anselmi, 156.)
Anselm tahtoi jättää jälkeensä mahdollisimman kirkkaan kuvan omasta toiminnastaan ja elämästään. Välineenä tehtävässä toimi kokoelma hänen kirjeistään. Anselm keräsi kirjeitään kokoelmaksi mahdollisesti kolme eri kertaa: ensin Becin luostarissa vuonna 1090, sitten joutuessaan kuninkaan käskystä oleskelemaan Englannissa (yhä Becin apottina) vuonna 1092-1093 ja lopulta (Canterburyn arkkipiispana) vuodesta 1105 lähtien kuolemaansa saakka. Viimeinen kokoelma on kaikkein merkittävin, sillä se syntyi tilanteessa, jossa Anselm oli valmis luomaan kattavan kuvan elämästään ja poliittisen testamentinsa ajamaan arkkihiippakuntansa Canterburyn asiaa. Vertaamalla tämän käsikirjoituksen sisältämiä kirjeitä Anselmin koko tunnettuun kirjeenvaihtoon sekä toisiin Anselmin johdolla tehtyihin ja muihin keskiaikaisiin kirjekokoelmiin on mahdollista päätellä, mitä puolia toiminnastaan hän halusi korostaa ja mitä painaa piiloon. Mainittakoon kuitenkin, että kyseisten kirjekokoelmien dateeraus, varsinkin viimeksi mainitun eli Lambeth Palace MS 59:n, on aiheuttanut tutkimuksessa syvää eripuraa. Toisen kannan mukaan, jonka pääedustaja on Sir Richard Southern, kokoelma luotiin vasta Anselmin kuoleman jälkeen ja on siis hänen tahdostaan ja intentioistaan riippumaton. Kyseessä on niin monimutkainen ongelmavyyhti, ettei tässä ole mahdollista alkaa selvittää sitä. Totean vain, että lähdeaineisto tukee vahvasti varhaisempaa dateerausta ja Anselmin mukanaoloa kokoelman luomisessa.
Anselm oli erittäin ahkera kirjeenkirjoittaja: moderni editio hänen kirjekokoelmastaan sisältää 475 kirjettä, joissa Anselm on paria poikkeusta lukuun ottamatta joko lähettäjän tai vastaanottajan asemassa. Lisäksi kokoelmassa on viittauksia noin 120 kadonneeseen kirjeeseen. Näin Anselmin kirjeenvaihdon kokonaismäärä on ollut vähintään hieman alle 600 kirjettä. Viimeisessä Anselmin johdolla toimitetussa kirjekokoelmassa, siis Lambeth Palace MS 59:ssä, kirjeitä on 389. Käsikirjoituksesta puuttuu siis yli 200 Anselmin kirjettä, joista 86 on säilynyt muissa kokoelmissa – eräät kirjeet Anselmin varhaisemmissa kokoelmissa. Nämä luvut osoittavat, että kirjeitä on valikoitu, millä on pyritty välittäämään jälkipolville mahdollisimman myönteinen kuva Anselmista. Sen sijaan kirjeiden tekstiä ei ole peukaloitu mainittavasti; eri käsikirjoitusten tarjoamat tekstit ovat lähes identtisiä. Seuraavassa kuvaan muutamin esimerkein, miten kirjeitä valikoimalla muokattiin Anselmin jälkimainetta.
Kokoelmasta puuttuu muun muassa osa Anselmin ja Becin luostarin ja sen yksittäisten munkkien välisestä kirjeenvaihdosta. Puuttuvista kirjeistä käy selville, että Anselmin siirtyminen Canterburyyn synnytti katkeruutta Becin munkkien keskuudessa ja että nämä eivät ikinä hyväksyneet yksimielisesti tämän eroa. Lisäksi ne paljastavat, että Anselm sotkeutui seuraajansa Becin apotin valintaan, mikä oli vastoin P. Benediktuksen luostarisääntöä. Tällainen ei tietenkään ollut soveliasta miehelle, joka halusi kaikin tavoin viettää nöyrää munkinelämää. Sen sijaan kokoelmaan on otettu kolme kirjettä, joissa Anselm puhdistaa itsensä syytöksistä maallisen mammonan- ja vallanhimosta.
Käsikirjoituksesta on jätetty pois kirjeet, jotka sivuavat Skotlannin kuninkaan Malcolmin ja kuningatar Margaretan tytärtä Eadgythiä, joka oli pukenut päälleen nunnanhunnun. Vuonna 1093 kuningas Malcolm aikoi naittaa tyttärensä Alan Rufukselle, joka lukeutui pohjoisen Englannin merkittävimpiin suurmiehiin. Avioliittosuunnitelmat epäonnistuivat ja keräsivät Anselmin vihat Eadgythin päälle. Hänelle Eadgyth oli karanneena nunnana tuhoon tuomittu tytär – filia perdita. (Ep 177.) Kuitenkin vuonna 1100 Englannin kuningas Henrik I halusi naida Eadgythin (alias Matildan) milloin Anselmin tehtäväksi jäi liiton siunaaminen. Tapaus oli Anselmille, sydänjuuriaan myöten vannoutuneelle munkille, erittäin nolo, ja Eadmerin mukaan monet syyttivät häntä myötäilystä kruunua kohtaan. (HN 121.) Jälkimaailman ei ollut syytä muistella Anselmin ristiriitaista ja lepsua toimintaa.
Osa Anselmin ja Yorkin arkkipiispa Gerardin välisestä kirjeenvaihdosta puuttuu kokoelmasta. Anselmin ja Gerardin suhde ei ollut kehuttava: Canterburyn ja Yorkin arkkihiippakunta kävivät kovaa arvovaltataistelua edellisen tavoitellessa jälkimmäiseltä tunnustusta primaatilleen, johtoasemansa virallistamista; lisäksi Gerard asettui investituurariidassa kuninkaan puolelle Anselmin ajamaa paavin asiaa vastaan. Kokoelmasta puuttuvissa Gerardin lähettämissä kirjeissä tämä näyttäytyy paremmassa valossa kuin sen sisältämissä kirjeissä. Puuttuvissa kirjeissä Gerard selittää – tosin totuuden vastaisesti -, että hänen ja Anselmin välinen riita perustui enemmänkin virheellisiin tietoihin kuin tosiasioihin ja että hän on aina kannattanut Anselmin asiaa. Hän myöntää käsittäneensä maallikkoinvestituuran vaarat, pyytää Anselmia rukoilemaan puolestaan ja näyttäytyy paavin puhetorvena. Oli edullisempaa, että mies, jota vastaan Anselm joutui taistelemaan kaikin keinoin, näyttäytyi mahdollisimman huonossa valossa.
On täysin luonnollista, että Canterburyn ja Yorkin kamppailua, joka syttyi uudelleen Gerardin seuraaja Tuomas II:n noustessa arkkipiispaksi, käsittelevä kirjeenvaihto on säilynyt kokoelmassa siten, että tilanne näyttää mahdollisimman edulliselta Anselmin kotikirkon kannalta. Näin kirjeet, jotka paljastavat avoimesti yorkilaisten katkeruuden Canterburya kohtaan, on jätetty pois.
Kolmessa käsikirjoituksesta puuttuvassa kirjeessä Anselmia kritisoidaan voimakkaasti siitä, että hän ei ole johtamassa laumaansa Englannissa vaan viettää aikaansa maanpaossa. Syytteet olivat sitä satuttavampia, kun ne tulivat Anselmin lähipiiristä. Yhden kirjeen isä oli joku Canterburyn Christ Churchin, Anselmin kotikirkon munkeista – mahdollisesti priori Ernulf. (Ep 310.) Toisen kirjeen kirjoittaja oli Anselmin hyvä ystävä Westministerin apotti Gilbert Crispin. (Ep 366.) Kolmannessa kirjeessä taas kuvailtiin Anselmin ja kuningas Henrik I:n välistä riitaa paholaisen juoneksi, jolla heikennettiin Englannin kirkkoa ja kristinuskoa. (Ep 365.)
Konkreettisin esimerkki Anselmin suorittamasta toimitustyöstä on Englannin kruunun ja paavin välillä käydyn kirjeenvaihdon sensuroiminen. Ep 379:ssä Anselm neuvoi käsikirjoitusta valmistavaa Thidricus-nimistä canterburylaista munkkia, ettei kuninkaan paaville lähettämien kirjeiden säilyttäminen ollut tarpeen.
Kirjekokoelmalla Anselm siis yritti luoda mahdollisimman harmonisen kuvan viranhoidostaan Canterburyn arkkipiispana ja itsestään nöyränä, maallisesta arvonannosta piittaamattomana, mutta korkeaan kirkonvirkaan pakotettuna munkkina. Kokoelman tarkoitus oli sekä puolustaa Canterburyn arkkihiippakunnan oikeuksia ja toimia esimerkkinä Anselmin seuraajille että osoittaa Anselmin tuntema rakkaus ja kuuliaisuus Jumalaa kohtaan. Tämä oli hänen syvin motiivinsa, oli kyseessä sitten arkkipiispan viran vastaanottaminen tai kristinuskoon kääntyneestä juutalaisesta huolehtiminen. (Epp 380, 381.)
Kirjekokoelman ohella tärkeimmät historialliset dokumentit Anselmista ja instrumentit hänen jälkimaineensa pystyttämiseksi ovat hänen sihteerinsä Eadmerin kirjoittamat Historia novorum ja Vita Anselmi. Näistä jälkimmäinen on nimensä mukaisesti Anselmin elämäkerta ja edellinen Englannin kirkon ja erityisesti Canterburyn arkkihiippakunnan normannimaihinnousun jälkeinen historia, joka niin ikään keskittyy Anselmin kauteen. Elämäkerta on luonteeltaan intiimi, kun taas historiateos asettaa Anselmin laajempiin poliittisiin taustoihin. Eadmer tarkoittikin teokset tutkittavaksi rinnakkain. Vita Anselmin johdannossa hän kirjoitti:
Kuitenkin ilmoitan niille, jotka haluavat ymmärtää hänen toimensa täysin, ettei tämä [teos] ilman toista ja toinen [teos] ilman tätä voi riittää.
Kummankin teoksen vaikuttimina on kaksi kiinteästi toisiinsa liittyvää teemaa: Anselmin pyhimyselämä ja Canterburyn kirkon kunnia. Ennen kuin siirryyn tutkiskelemaan hieman tarkemmin teosten intentioita, kuvaan muutamin sanoin niiden merkitystä ja syntyhistoriaa.
Historia novorumia ja Vita Anselmia on pidetty poikkeuksellisen merkittävinä teoksina. Vita on nähty uudentyylisenä (pyhimys)elämäkertana, sillä teoksen kirjoittaja oli sen päähenkilön läheinen ystävä. – Tässä suhteessa se ei kuitenkaan ole aivan ainutlaatuinen, sillä ainakin P. Simeonin pyhimyselämäkerran kirjoittaja, apotti Eberwinus, tunsi läheisesti tarinansa sankarin. – Kyse ei ole siis perinteisestä pyhimyselämäkerrasta, joka useimmiten kirjoitettiin pitkät ajat pyhimyksen kuoleman jälkeen ja perustui pääasiassa legendoihin. Historia novorum on taas tapahtumahistoriallisesti poikkeuksellisen tarkka.
Eadmer tapasi Anselmin ensi kerran vuonna 1079, jolloin Becin uusi apotti vieraili ystäviensä luona Canterburyssa tultuaan tarkastamaan luostarinsa englantilaisia maita. Anselm teki tuolloin 19-vuotiaaseen Eadmeriin suuren vaikutuksen. (Vita Anselmi, 50.) Seuraavan kerran miehet tapasivat, hyvin pikaisesti, ilmeisesti vasta 13 vuoden kuluttua, ja vuodesta 1093 lähtien, siis Anselmin noustua Canterburyn arkkipiispaksi, Eadmer vietti lähes kaiken aikansa Anselmin kanssa tämän kuolemaan eli vuoteen 1109 saakka. Heidän ystävystyttään Eadmer alkoi kirjoittaa Anselmin sanoja ja kertomia tarinoita varhaisemmista vaiheistaan muistiin elämäkertaa varten. Kun tämä selvisi Anselmille, hän pyysi saada vihkot tarkastakseen ja parannellakseen tekstiä. Jälkeenpäin Anselm kuitenkin määräsi sihteerinsä tuhoamaan muistiinpanonsa ja pidättymään jatkamasta työtä. Eadmer totteli esimiestään, mutta – sancta calliditate – kopioi tekstin ensin toisiin vihkoihin. Tapaus on mitä ilmeisimmin tosi ja tapahtunut vuonna 1100. Sillä tästä eteenpäin Historia novorum alkaa turvautua dokumentteihin huomattavasti enemmän kuin Anselmin omiin sanoihin ja Vitan Anselmin kahdeksaa viimeistä elinvuotta koskeva kuvaus mahtuu meille säilyneessä Eadmerin omassa käsikirjoituksessa kahdeksalle sivulle, kun edelliset kahdeksan vuotta vievät 32 sivua.
Historia novorum valmistui pääpiirteittäin vuosien 1109-1115 välillä, minkä jälkeen Eadmer teki pieniä korjauksia ja lisäyksiä. Lopulta hän liitti teokseen vielä kaksi kirjaa, jotka käsittelevät Anselmin jälkeisen Canterburyn vaiheita. Vitan perusteksti syntyi Anselmin kuoleman jälkeen vuoteen 1116 mennessä. Tämän jälkeen, tekstin modernista editiosta vastaavan Southernin mukaan, Eadmer teki muutoksia ilmeisesti jokaiseen Vitan uuteen kopioon vuoteen 1125 saakka. Näin teos alkoi saada vähitellen yhä enemmän pyhimyselämäkerroille tyypillisiä piirteitä: Eadmer teki elämäkerrasta “myyvemmän”. Hän jakoi tekstin kappaleisiin, kun se aiemmin oli jakautunut vain kahteen kirjaan. Kappalejako helpotti teoksen julkista lukemista ja siten Anselmin maineen levittämistä. Sitten hän laajensi teostaan traditionaalisemmaksi pyhimyselämäkerraksi. Alkuperäinen versio loppui Anselmin hautajaisiin, minkä jälkeen Eadmer selitti, ettei aio kuvata näkyjä, joita useat ihmiset olivat nukkuessaan nähneet Anselmista hänen kuolemansa aikana ja sen jälkeen. Tyypillisesti hän vakuutti, että tehtävä olisi vailla loppua, ja uskoi, että Anselmin:
…julkiset teot (aperta facta), jotka Jumala katsoi hänen olevan arvollinen suorittamaan, ja jotka me, sellaisiin kykenemättömät, olemme parhaan kykymme mukaan järjestäneet [luettavaksi], riittävät selvittämäään hänen elämänsä ja puheidensa palkkion”. (VA 145.)
Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Eadmer jatkoi teostaan kahdella tarinalla Anselmin postuumeista ihmeistä. Hän motivoi kertomuksia seuraavasti:
Rakkauden voima, jolla eräät kumppanini yhä ovat häneen palavasti kiintyneitä, pakottaa minut selvittämään lyhyesti asioita, joiden kerrotaan tapahtuneen pian hänen kuolemansa jälkeen – ei unissa vaan hänen hurskaan nimensä muiston suomassa avussa suuriin vaaroihin joutuneille.” (VA 145-146.)
Lopulta Eadmer kirjoitti kokonaisen miracula-kirjan, jollaisen hän oli tehnyt myös kirjoittamiinsa P. Dunstanuksen ja P. Oswalduksen pyhimyselämäkertoihin. Ihmeteoista kertomisen motiivi – eli “rakkauden voiman” sisältö – oli selkeästi jouduttaa Anselmin kanonisaatiota. Samaan päämäärään tähtäsivät myös pienemmät muutokset: Eadmer korvasi eräitä käyttämiään fraaseja toisilla ylevöittääkseen tekstiä sekä korjasi pilkutusta ja sanajärjestystä tehdäkseen tekstistään rytmikkäämpää ja siten mieleenpainuvampaa.
Kuten jo mainitsin edellä, Eadmerin teokset eivät yksinomaan tähdänneet Anselmin kanonisoimiseen; teoksillaan hän pyrki vahvistamaan oman kirkkonsa Canterburyn asemaa taistelussa Englannin kirkon johtajuudesta. Tätä taustaa vasten teosten esipuheet ovat kuvaavia. Vita Anselmissa Eadmer kirjoittaa:
Eräät tuttavani näkivät hyväksi suostutella minut tarttumaan tähän työhön, jotta tuntemattomien asioiden kuvauksella voisin jotenkin palvella tulevaa ja nykyistä sukupolvea, samoin kuin olin tehnyt aikaisemmalla kuvauksellani merkittävistä tapahtumista. [Historia novorum].” (VA 1.)
Historia novorumin esipuhe paljastaa intention selvemmin:
Kun näen tällä aikakaudella monenlaisten asioiden raskauttamien miesten kuumeisesti tutkivan menneiden sukupolvien tekoja halutessaan niiden rohkaisevan itseään — mihin he eivät toiveistaan huolimatta kuitenkaan kykene, koska kirjoitusten vähäisen määrän tähden — unohdus on tuhonnut [entisaikojen tekojen muiston], minusta näyttää suurelta se, minkä he, jotka ovat säilyttäneet omien aikojensa tekojen muiston kirjattuna tulevien aikakausien tarpeita tutkivien hyödyksi, ovat välittäneet tuleville sukupolville.
Lisäksi:
[Teen tämän,] jotta sekä täyttäisin minua kovasti jouduttavien ystävieni tahdon että hieman auttaisin jälkipolvia tutkimuksissaan, jos kävisi niin, että heidän aikanaan nousisi esiin sellaista, että näiden [kirjoitusteni] esimerkki jollakin tavalla kykenisi avustamaan [heitä]. (HN 1.)
“Tulevien aikakausien tarpeet” ja “jälkipolvien avustaminen” merkitsivät Canterburyn kirkon oikeuksien ja johtoaseman puolustamista. Historia novorumia luettaessa tämä käy selville nopeasti, sillä ensi lehdiltä lähtien teos nostaa esille sellaisia seikkoja, jotka tukivat Canterburyn primaattia. Samoin tekevät Anselmin kirjekokoelma ja myös Vita Anselmi, mutta niissä tämä teema ei ole ensisijainen kuten Historia novorumissa. Toisin sanoen teoksen perspektiivi ei ollut samalla tavalla intiimi kuin elämäkerran ja kirjekokoelman. Tietenkin siinäkin Anselm näyttäytyy aina pyhimykselle otollisella tavalla, ja hänen motiiveinaan Englannin korkeimman tason valtapolitiikassa ovat nöyryys ja kuuliaisuus Jumalaa ja Canterburyn arkkipiispan ainoaa maanpäällistä hengellistä esimiestä paavia kohtaan.
Vita Anselmi ja Historia novorum muodostivat kokonaisuuden, jossa Anselmin pyhimysmaine ja Canterburyn kirkon kunnia ja valta koplataan kiinteästi toisiinsa. Kumpikin päämäärä palveli toista ja oli Eadmerin ajattelussa toisesta erottamaton. Vita Anselmi kuitenkin painottui korostamaan Anselmin pyhimysmainetta ja Historia novorum Canterburyn primaattia. Juuri tätä taustaa vasten on tulkittava Eadmerin toteamus, että teokset pystyy ymmärtämään täysin vain silloin, kun ne asetetaan rinnakkain.
Lopuksi: Anselmin pyhimysmainetta ajoi kolme kirjallista teosta, jotka olivat siis hänen itsensä toimittama kirjekokoelma ja hänen sihteerinsä Eadmerin kirjoittamat Vita Anselmi ja Historia novorum. Kuten esitelmässä on osoitettu, teokset eivät olleet objektiivisia kuvauksia Anselmin toimista ja ajoista, vaan ne olivat tietoisen propagandistisia ja poleemisia. Teoksilla oli yhteinen sanoma: Huolimatta kohdalleen sattuneesta suuresta maallisesta kunniasta Anselm hoiti hurskaasti leiviskäänsä, Canterburyn arkkipiispanvirkaa, jolle Jumalan tahdon mukaan kuului Englannin kirkon johtajuus. Ja hän eli aina siten kuin pyhän miehen kuului.
samu.niskanen (at) helsinki.fi