Historiallisia Papereita 1:
Pyhät ja pahat keskiajalla
Hildegard Bingeniläisen läpimurto Euroopan kuuluisimmaksi naiseksi v. 1148
Päivi Salmesvuori
ISSN 1456–8055
Kutsumusnäky – Hildegardin vakuuttuminen näkyjen julkaisusta
Hildegard Bingeniläinen alkaa nykyään olla yhtä kuuluisa nainen kuin mitä hän oli elinaikanaan Euroopassa. Hän kirjoitti kolme laajaa teologista näkykirjaa, lääketieteellisen teoksen ja muita lyhyempiä kirjoituksia. Hänen elämästään kertovia lähteitä on säilynyt runsaasti. Ne ovat luonteeltaan hagiografisia eli ne on kirjoitettu Hildegardin pyhimykseksi julistamista silmällä pitäen. Tärkein teksti Hildegardin runsaan kirjeenvaihdon rinnalla on hänen elämäkertansa. Se on oikeastaan kolmen kirjoittajan luomus: Hildegardin, munkki Gottfriedin ja munkki Theodericin. Hildegard ryhtyi kirjoittamaan omaelämäkertaa varmistaakseen että asiat tulevat oikein sanotuksi. Ilmeisesti hän ei aivan saanut sitä valmiiksi, niin että hänen kuolemansa jälkeen katsottiin tarpeelliseksi muokata hieman laajempi elämäkerta, jota edellä mainitut kaksi munkkia toimittivat. Hildegardin kirjeenvaihto sisältää kolmatta sataa kirjettä ja tarjoaa loistavan ikkunan näkijän käytännölliseen ja hengelliseen ajatteluun sekä luonnollisesti aivan konkreettisiin tapahtumiin. Kirjoitukseni perustuu lähinnä näihin lähteisiin.
Hildegard Bingeniläinen syntyi vuonna 1098 saksalaisen aatelisperheen nuorimmaksi lapseksi. Hildegard oli erikoinen lapsi, sairasteli paljon, näki kummallisia valoja ja puhui pikkuvanhasti. Noin 8-vuotiaana hänet annettiin kreivitär Jutta Spanheimilaisen kasvatettavaksi muutamaan muun nuoren aatelistytön kanssa. Jutta ja tytöt asuivat Disibodenbergin luostarin kupeessa pienenä naisyhteisönä. Tytöt kasvoivat ja monet heistä antoivat luostarilupauksen. Hildegardistakin tuli nunna ja yhteisönsä arvostama nainen, niin että vuonna 1136, kun Jutta kuoli, hänet valittiin yksimielisesti naisten johtajaksi.
Kun Hildegard oli 42-vuotias, vuonna 1141, tapahtui hänen elämässään ratkaiseva muutos. Hildegard koki saaneensa Jumalalta käskyn julkistaa jumalalliset näkynsä muille. Hildegard kertoi pelänneensä tehdä sitä, mutta voimakas sairastuminen oli pakottanut hänet puhumaan. Hildegard koki myös olevansa “täynnä voimaa, joka häneltä lapsuudesta lähtien oli puuttunut”. Sen tähden hän oli uskaltanut kertoa näyistä opettajalleen, jonka oli havainnut moitteettomaksi munkiksi ja joka sen vuoksi oli halukas kuuntelemaan Hildegardia. Tämä oli hämmästynyt ja kehottanut Hildegardia kirjoittamaan muistiin mitä näki, jotta hän voisi arvioida näkyjen alkuperää. Hildegardin tekstit olivat vakuuttaneet munkin niin, että hän oli kertonut niistä myös apotillensa. Edelleen Hildegardin mukaan kyseinen munkki oli siitä lähtien innokkaasti työskennellyt näkyjen muistiinkirjoittamisessa. Hildegard oli toiminut tähän mennessä viisi vuotta Disibodenbergin nunnien johtajana.
Hildegard selitti ymmärtäneensä näyt ilman että kukaan oli opettanut hänelle “evankeliumeja, profeettojen tai muiden pyhien kirjoituksia”. Samalla hän mainitsi säveltäneensä lauluja Jumalan ylistykseksi, vaikkei ollut koskaan opetellut nuotteja tai laulamista. Tämä kaikki oli vakuuttanut ihmiset siitä, että hänen näkynsä olivat Jumalasta ja että hän oli Jumalan profeetta niinkuin Vanhan testamentin profeetat olivat olleet. Hildegardin oppimattomuus oli lähinnä kirjallinen tyylikeino, jonka tarkoituksena oli korostaa Hildegardin inspiraation lähdettä, jumalallisia näkyjä. Todellisuudessa Hildegard oli aikanaan huikean oppinut nainen, jolla oli ilmeisesti erinomainen kyky omaksua uusia asioita. Latinan taidostaan hän oli epävarma ja halusi aina jonkun korjaavan tekstiensä kieliopillisen asun. Samanlainen systemaattinen opetus, johon Disibodenbergin benediktiiniläismunkit osallistuivat, puuttui nunnilta. Disibodenbergin nunnat olivat kuitenkin erittäin todennäköisesti keskitasoa laajemman koulutuksen saaneita. Sen puolesta puhuvat – ei vain Hildegardin laajat tiedot – vaan myös maininnat oppineista nunnista, jotka auttoivat Hildegardia kirjoitustyössä.
Hildegardin ja elämäkerran kirjoittajien korostaman oppimattomuuden tarkoituksena oli siis yksinkertaisesti vahvistaa näkyjen jumalallista alkuperää ja luoda Hildegardille auktoriteetti Jumalan profeettana. Naisena Hildegardilla ei ollut riittävää omaa auktoriteettia eikä hän voinut toimia julkisesti edes tutussa luostarissa vain “omana itsenään”, nunnana. Elämäkerrassaan hän esimerkiksi mainitsi, että sairaus pakotti hänet puhumaan. Itse hän olisi muuten vaiennut. Hän antoi myös ymmärtää, että sairaus oli Jumalasta lähtöisin, patistaen häntä täyttämään “Jumalan tahto”, näkyjen julkistaminen.
Oman yksinkertaisuuden korostaminen oli taitava keino tehdä itsensä vähemmän alttiiksi kielteiselle kritiikille. Samalla vastuu näkyjen sisällöstä oli täysin niiden lähteellä, Jumalalla. Oppimattoman naisen sanomisia ei myöskään voinut kritisoida samoilla ehdoilla kuin oppineitten miesten puheita.
Miesnäkökulma näkyjen julkaisuun
Munkki Gottfriedin, siis Hildegardin Vitan toisen mieskirjoittajan mukaan, Hildegard oli sairastunut vakavasti, koska oli “naisellisen arkuuden ja ihmisten puheiden ja tuomion pelosta” jättänyt kirjoittamatta näkemistään näyistä, vaikka jumalallinen ääni oli sitä vaatinut. Pitkään sairastettuaan Hildegard oli kertonut saamastaan kehotuksesta kirjoittaa näyt opettajalleen munkki Volmarille. Tämä oli Gottfriedin kuvauksen mukaan pitänyt asiaa niin merkittävänä, että oli kertonut siitä apotille. Apotti kutsui luostarin viisaimmat kokoon arvioimaan Hildegardin tapausta. Tarkan tutkimuksen ja pitkän harkinnan jälkeen apotti oli päättänyt, että Hildegardin pitäisi aloittaa kirjoittaminen. Gottfried kuvasi Hildegardin parantuneen välittömästi sen jälkeen, kun oli ryhtynyt kirjoittamaan. Tämä oli vakuuttanut apotin Hildegardin näkyjen alkuperästä.
Hildegard sai siis Gottfriedin mukaan luostarin johtajalta luvan kirjoittaa näyistänsä. Gottfried jatkoi, että tämän jälkeen apotti oli lähtenyt Mainziin kertomaan Hildegardin näyistä arkkipiispalle ja tuomiokapitulille, koska ei luottanut vain omaan arviointiinsa. Hän oli antanut tuomiokapitulille Hildegardin siihen asti kirjoittamat tekstit. Gottfried kertoi tämän tapahtuneen samoihin aikoihin kuin Trierissä kokoontui synodi. Hildegardin epäröinti kirjoittaa näyistä oli todennäköisesti aitoa. Naisella, edes abbedissalla, ei ollut oikeutta opettaa tai saarnata julkisesti. Sen vuoksi naisten julkinen toiminta ilmeni eri tavoin kiertoteitse ja naamioituna. Ilmenemistapa saatettiin valita joko tietoisesti tai alitajuisesti. Hildegard liitti itsensä Vanhan testamentin profeettojen jatkeeksi ja painotti puhuvansa pakosta; hän puhui vain sen, mitä Jumala hänelle näytti.
Hildegardin sairastuminen kertoo nähdäkseni kahdesta asiasta. Ensinnäkin siitä, että Hildegard oli kipeästi tietoinen ristiriidasta kirkon opetuksen ja oman julistuspakkonsa välillä. Tämä myös Hildegardin sisäinen ristiriita sai hänet ehkä todella sairastumaan. Toiseksi kyse on sairauden tulkinnasta ja hyväksikäytöstä. Hildegard itse vakuutti sairauden olevan Jumalasta lähtöisin, jotta hän tekisi niinkuin tämä käski. Elämäkerran kirjoittajat käyttivät äkillistä parantumista todisteena Hildegardin näkyjen aitoudesta.
Gottfriedin kertomus jatkui Hildegardin kirjoitusten esittelyllä Mainzin tuomiokapitulille. Apotti halusi kuulla arkkipiispan ja tuomiokapitulin näkemyksen, sillä hänelle ei riittänyt vain oma arvio, Gottfried kirjoitti. Hän mainitsi paavi Eugenius III:n pitäneen samaan aikaan Trierissä synodia. Vähää ennen Gottfried oli sanonut, että Hildegardin parantuminen oli vakuuttanut apotin näkyjen aitoudesta. Trierin synodi oli vuosien 1147 ja 1148 vaihteessa. Näin ollen Hildegard oli kirjoittanut näkyjänsä jo kuusi vuotta.
Apotin epävarmuus Hildegardin kirjoituksista kuuden vuoden jälkeen ei näytä uskottavalta. Luulen, että hän oli sen sijaan innostunut ja vakuuttunut Hildegardin valmiiksi saamista kirjoituksista. Hän halusi esitellä ne arkkipiispalle ja tuomiokapitulille tarkoituksenaan löytää kirjoituksille julkaisuväylä. Kun Hildegardin näyt saisivat julkista tunnustusta, lankeaisi siitä osa myös koko luostarille. Myönteinen julkisuus puolestaan vaikuttaisi mahdollisiin lahjoittajiin aktivoivasti. Ei vain aineellinen hyöty, vaan varmasti myös luostarin kunnia ja arvostus olivat munkeille tärkeitä asioita.
Mainzin arkkipiispa Heinrich ja prelaatit halusivat esitellä Hildegardin kirjoitukset paaville, jotta tietäisivät “mitä hylätä ja mitä säilyttää”, kirjoitti munkki Gottfried. Paavi oli Gottfriedin mukaan kuunnellut kiinnostuneena ja päättänyt tutkituttaa asian perusteellisesti. Hän oli lähettänyt joukon kirkonmiehiä, muun muassa Verdunin piispan, Disibodenbergiin haastattelemaan Hildegardia ja “tutkimaan tapahtumien kulkua”. Elämäkerran mukaan Hildegard vastasi hänelle esitettyihin kysymyksiin yksinkertaisesti ja koruttomasti. Hildegard oli vakuuttanut paavin lähettiläät. Tutkimusryhmän palattua Trieriin ja kerrottua paaville haastattelun tulokset Eugenius III otti itse Hildegardin kirjoitukset ja luki niitä ääneen. Jatkossa Gottfried kertoi itsensä Bernhard Clairvauxlaisen kehottaneen paavia lujittamaan auktoriteetillään “näin kirkkaana loistavaa valoa, ettei se peittyisi vaikenemisella”.
Paavi oli lähettänyt Hildegardille kirjeen, jossa antoi hänelle luvan julistaa kaiken, mitä tämä Pyhässä Hengessä tunsi ja rohkaisi häntä myös kirjoittamaan. Gottfried kertoi, että paavi lähetti Disibodenbergin munkeille ja apotille onnittelukirjeen “kunnioittaakseen paikkaa, jossa Hildegard oli kasvatettu”. Kyseessä oli suojelukirje, jonka paavi antoi Disibodenbergin munkkiluostarille helmikuussa 1148. Kirje tukee elämäkerran kuvauksen luotettavuutta. Hildegardin saama kirje paavilta ei ole säilynyt.
Trierin synodissa Hildegardista tuli kuuluisa profeetta. Synodissa oli läsnä piispoja ja kirkon muita johtajia ympäri Eurooppaa. Esimerkiksi Johannes Salisburylainen pyysi kirjeessään Girardus la Pucellea lähettämään itselleen Hildegardin kirjoitukset. Johannes näytti tunteneen Eugeniuksen innostuneen suhtautumisen Hildegardiin hyvin, sillä hän mainitsi kirjeessään Eugeniuksen tuntevan erityistä rakkautta Hildegardia kohtaan. Hildegardin kirjoitukset herättivät laajaa kiinnostusta vaikutusvaltaisissa kirkon piireissä. Ilmeisesti vielä vuonna 1148 maisteri Odo Soissonilainen Pariisista pyysi Hildegardia kertomaan, mitä tämä näki taivaallisissa näyissä Jumalan isyyden ja jumaluuden suhteesta. Odo sanoi myös kuulleensa, että Hildegard kirjoitti lauluja, vaikkei ollut koskaan saanut mitään oppia. Odon kysymyksen taustalla olivat Gilbert Poitierslaisen kolminaisuusopista esittämät teesit.
Trierissä Hildegard sai aikansa korkeimman hengellisen auktoriteetin luvan julistaa “mitä Pyhässä Hengessä” koki ja näki ja kehotuksen myös kirjoittaa näyt muistiin. Hildegard luokiteltiin yksityisiä ilmestyksiä saavaksi henkilöksi. Paavin hyväksyntää voi nimittää täydelliseksi läpimurroksi. Gottfriedin mainitsema lupa julistaa näyttää täysin kanonisen lain vastaiselta, koska sen saattoi tulkita naisen julkisen saarna- ja julistustoiminnan hyväksymiseksi. Vaikka hengelliseen säätyyn kuuluvat tai maallikot, myös naiset, saattoivat saada hyväksynnän yksityisille ilmestyksilleen, niin lupaa saarnata ei annettu naiselle. Hildegard hyödynsi saamaansa erikoislupaa tehden jopa useita saarnamatkoja. Ja aina hän puhui Hengen vaikutuksesta ja mitä hän näki “elävässä lähteessä”. Puheen sisällöstä oli vastuussa korkein mahdollinen auktoriteetti, Jumala. Hildegardin kirjoitukset hyväksyttiin helposti ilmeisesti sen vuoksi, että ne eivät sisältäneet mitään kirkon opetuksen vastaista. Paavi Eugenius oli hyväksynyt aikaisemmin vuonna 1147 Bernard Silvestrisin omaperäisen kirjoituksen Cosmographia. On arveltu, että jos paavina ei olisi ollut juuri Eugenius III, niin sekä Hildegardin että Bernhardin kirjoitukset uskaliaine kosmologisinen käsityksineen olisi tuomittu kyseenalaisina harhaoppeina. Näin oli käynyt esimerkiksi Petrus Abelardille.
Kriittinen ääni: Tenxwind Andernachilaisen kritiikki Hildegardin periaatteita kohtaan
Hildegardin maine kuuluisana Jumalan profeettana kiiri nopeasti ympäri Saksaa. Hänen luoksensa alkoi virrata nunniksi haluavia aatelisnaisia niin paljon, että Hildegard halusi perustaa oman itsenäisen luostarin kauemmaksi Disibodenbergistä. Näyssä Hildegardille näytettiin sopiva paikka uudelle luostarille, se oli Bingenissä Reinin varrella pienellä pyhän Rupertin vuorella. Muutamia vuosia kestäneiden neuvottelujen ja alkuhankaluuksien jälkeen naiset pääsivät muuttamaan uudelle paikkakunnalle. Muutamassa vuodessa Rupertsbergin luostari alkoi kukoistaa. Luostarin maine ja tavat olivat olleet puheenaiheena muuallakin Saksassa, tästä kertoo kahden voimakkaan abbedissan välinen kirjeenvaihto.
Andernachin kanonissaluostarin johtaja Tenxwind pyysi kirjeessään Hildergardilta selvitystä kahteen asiaan. Hän kertoi kuulleensa, että Hildegardin luostarissa nunnat pukeutuivat juhlapäivinä silkkiin, pitivät koruja ja jopa kruunua, vaikka 1Tim 2:9 kielsi sen. Hän kysyi myös, miten Hildegard perusteli sen, että hänen luostariinsa pääsivät vain aateliset, mutta eivät ylhäisaateliin kuulumattomat tai “vähemmän rikkaat” naiset. Tenxwind kirjoitti kirjeensä vähän Trierin synodin jälkeen, ilmeisesti 1150-luvun alussa.
Tenxwind oli Richard Springiersbachilaisen, augustinolaiskuoriherrojen johtajan sisar. Järjestöön kuului Saksassa 1100-luvun alkupuoliskolla noin 150 luostaria. Richard oli ensimmäinen uudistaja, joka halusi johdonmukaisesti toteuttaa Augustinuksen muotoilemaa luostarisääntöä. Richardin johtamassa Springiersbachin luostarissa sääntöä noudatettiin tarkkaan. Pääkäskynä oli rakkaus, jonka jälkeen Richard asetti veljeyden periaatteen. Hän vaati veljiltä pitkiä yöpalveluksia, vita apostolican mukaisen köyhyyskäskyn tiukkaa noudattamista, kauan kestävää työntekoa, paastoamista ja vaikenemista.
Luostarin köyhyysihanne ei koskenut vain yksittäisiä veljiä, vaan koko luostaria. Richardin tiukka säännön tulkinta ja siitä johtuvat vaatimukset johtivat riitoihin ja siihen, että jotkut munkit erosivat luostarista. Tämän vuoksi paavi kehotti Richardia vuonna 1118 lieventämään säännön tulkintaa. Richardista tuli vähitellen arvostettu luostarinjohtaja ja uudistaja. Tämän osoittaa muun muassa se, että paavi Eugenius III antoi 1148 Richardin tehtäväksi uudistaa vanhan Pyhän Irminen benediktiiniläisluostarin Trierissä augustinolaissäännön mukaan. Richard ja Tenxwind kuuluivat Reinin Pfalzkreivin ministeriaaleihin. Ministeriaalit olivat yleensä ylhäisaatelisten tilanhoitajia. He muodostivat oman alempaan aateliin kuuluvan ryhmänsä. Tenxwindin johtamassa nunnaluostarissa oli noudatettu augustinolaissäännön springiersbachilaista tulkintaa jo pitkään, ennen kuin Tenxwind kirjoitti Hildegardille.
Tenxwindillä itsellään lienee ollut tässä vaiheessa jo yli 20 vuoden kokemus luostarinjohtajana takanaan. Andernachin luostari oli suosittu ja arvostettu luostari. Tästä kertoo se, että vuonna 1129 nunnien lukumäärä oli rajattava sataan nunnaan. Luostariin oli liittynyt ministeriaalien lisäksi myös ylhäisaatelisia naisia. Tenxwind piti kuitenkin kiinni pauperes Christi -ihanteesta niin, että ylhäisaateliin kuuluvia naisia koskivat samat säännöt kuin muitakin nunnia. Hildegardin luostarin käytäntö oli siis jyrkässä ristiriidassa Andernachin nunnien käytännön kanssa. Tenxwindin kirje Hildegardille on ulkonaisesti kohtelias. Hänen mielestään Hildegardin ja nunnien tavat olivat kuitenkin Raamatun ja kirkkoisien opetuksen vastaisia. Hän kysyi, mihin Hildegard opetuksensa ja käytäntönsä perusti. Kirjeen kysyvä luonne oli pikemminkin retoriikkaa kuin vilpitöntä halua saada kysymykseen vastaus. On ilmeistä, että Tenxwindin mielestä Hildegard oli väärässä ja kirje oli kysymyksen muotoon puettu moite.
Andernachin kanonissojen johtaja halusi nuhdella ja oikaista ylhäisaatelista luostarinjohtajaa. Tenxwind kirjoitti tutkineensa parhaan kykynsä mukaan kaikki kirkkoisien kirjoitukset, joiden mukaan hengelliseen säätyyn kuuluvien ihmisten pitäisi elää. Hän ei ollut löytänyt niistä mitään, mikä olisi tukenut Hildegardin luostarin käytäntöä. Sen sijaan hän viittasi kolmeen raamatunkohtaan: 1. Tim. 2:9, jossa sanotaan “naiset ovat säädyllisessä puvussa, kaunistavat itseään kainosti ja siveästi, ei palmikoiduilla hiuksilla, ei kullalla, ei helmillä eikä kallisarvoisilla vaatteilla”, Apt. 10:34: “Jumala ei katso henkilöön” ja 1. Kor. 1:26-28: “Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on”.
Tenxwind nimitti Hildegardin luostarin ekslusiiviutta “uudistukseksi”: “Näin suuri käytännön uudistus ylittää vaatimattoman käsityskykymme eikä se ihmetytä meitä vallan vähää”, Andernachin johtaja totesi ja jatkoi: “Sen vuoksi näytti parhaalta osoittaa Teidän pyhyydellenne kirje nöyrän ja alamaisen pyynnön kera, jotta kertoisitte meille viipymättä, millä arvovallalla tuollainen luostarikäytäntö oikeutetaan.” Luostariinpääsy oli ollut ennen aatelisten etuoikeus. Tenxwind tiesi varmasti, ettei käytäntö ollut muuttunut kirkon sisäisistä uudistusliikkeistä huolimatta läheskään kaikissa luostareissa. Ehkä hän oli kuitenkin huolissaan siitä, että muutkin luostarit seuraisivat Hildegardin “taantumuksellista” linjaa ja että alemmilta säädyiltä vietäisiin oikeus elää luostareissa säännön mukaista elämää. Kirjeen tarkoituksena oli mahdollisesti myös se, että Hildegard tajuaisi luostarinsa tapojen olevan ristiriidassa Raamatun opetusten kanssa.
Vastauksessaan Tenxwindille Hildegard selitti Timoteus-kirjeen kohdan koskevan vain naimisissa olevia naisia, mutta ei neitsyitä. “Neitsyet on vihitty Pyhässä Hengessä pyhyyteen” kirjoitti Hildegard, “heidän tuli lähestyä ylipappia kuin Jumalalle omistettu tuliuhri.” Sen vuoksi neitsyet saivat Hildegardin mukaan kantaa hohtavan valkoisia vaatteita. Nunnien eli Kristuksen morsianten koristautuminen oli Hildegardin mukaan lähtöisin ihmisen asemasta Jumalaan nähden.
Hildegard painotti ihmisen ja Luojan samankaltaisuutta. Hän tarkoitti ihmisestä puhuessaan yleensä ihanneihmistä eikä perisynnin turmelemaa ihmisluontoa. Ihminen oli Hildegardilla tunica Christi, Kristuksen vaate. Tämän vuoksi ihmisen vaatteilla oli Hildegardille suuri symbolinen merkitys. Hän painotti sitä, millaiseksi Jumala ihmisen tarkoitti. Hänen mukaansa Jumala oli lunastanut maailman poikansa kärsimyksen ja hetkellisen alennuksen kautta. Kristus oli kuitenkin palannut takaisin kuninkaaksi ja hallitsi ikuisesti aatelinsa kanssa. Näin Hildegard perusteli sen, ettei köyhyydellä ollut hänen uskonnollisessa normistossaan sellaista merkitystä kuin köyhää Kristusta ihanteenaan pitävällä Tenxwindillä.
Sen, että hyväksyi nunniksi vain ylhäisaatelisia nunnia, Hildegard perusteli seuraavasti:
Jumala erottelee ihmiset. Hän pitää huolen, ettei alempi sääty nouse ylemmän ohi, niinkuin saatana ja ensimmäinen ihminen tekivät, kun ne yrittivät lentää korkeammalla kuin mihin heidät oli asetettu. Ja kuka panee samaan talliin koko laumansa härkiä, aaseja, lampaita ja pukkeja niin, etteivät ne käy toistensa kimppuun? Sen vuoksi on vaalittava eroa …
Vastauskirjeensä lopuksi Hildegard totesi: “On hyvä, ettei ihminen yritä siirtää vuorta, jota kukaan ei voi siirtää, vaan pysyy laaksossa ja vähitellen tajuaa, mihin pystyy. Näin puhuu elävä valo eikä ihminen.” Hildegardilta oli tuskin jäänyt huomaamatta Tenxwindin kirjeen paheksuva sävy. Hän vastasi viileästi ja ylemmyydentuntoisesti ikäänkuin ylhäisaatelinsa oikeuttamalla auktoriteetilla varoittaen kirjeen lopussa Tenxwindiä epäsuorasti säätyrajojen rikkomisesta, “korkeammalla lentämisestä kuin mihin hänet oli asetettu”. Kyseisen esimerkin perusteella voi päätellä, miten mahdottomina Hildegard piti Tenxwindin ajatuksia. Hän piti tiukkaa säätyjakoa Jumalan asettamana ja ylläpitämänä ja vaati sen noudattamista myös käytännössä.
Hildegardin yhteiskuntakäsityksen tarkempi tutkiskelu auttaa ymmärtämään toisaalta hänen suhdettaan ja vaikutusyrityksiään valtaapitäviä kohtaan, toisaalta hänen suhtautumistaan alempia säätyjä kohtaan. Hildegard oli esittänyt säätyoppinsa Scivias-kirjassaan. Kirjan II osan viidennessä näyssä Hildegard kirjoitti, että Jumalan tahtoma järjestys maan päällä, kirkossa ja yhteiskunnassa oli samanlainen kuin enkelten järjestys taivaassa. Jumalan tarkoittama hierarkia vioittuu, jos alemmat säädyt eivät alistu ylempien säätyjen valtaan, vaan pyrkivät niiden yli.
Syynä säätyrajojen rikkomiseen oli Hildegardin mukaan ylpeys ja perisynti. Scivias-kirjan III osan 6. luvussa Hildegard kuvasi sitä, miten yhteiskunnan hierarkia käytännössä toimii. Jumala oli antanut ihmisille järjen, niin että korkeammassa asemassa olevat ihmiset johtivat kansoja oikeudenmukaisesti. Kansalaisten tuli pelätä ja kunnoittaa johtajiansa. Jumalan tekemän ihmisten erottelun pääperusteet olivat ihmissuvun olemassaolon ja ihmisten sielunpelastuksen varmistaminen. Ilman säätyjen hierarkiaa ihmiset tappaisivat toisensa sotiessaan toisiansa vastaan. Ihmiset eivät myöskään voisi tulla Jumalan eteen, elleivät he ensin olisi oppineet osoittamaan pelkoa ja kunnoitusta ylempiänsä kohtaan. Hallitsevien ihmisten tuli puolestaan hallita veljellisessä rakkaudessa eikä painostaa alempiaan liikaa palveluksilla. Edellä esitetyn perusteella voi todeta, että Hildegardin ajattelu sisälsi implisiittisesti myös sen, että järki ja äly ovat sidoksissa syntyperään niin, että mitä alempaan säätyyn kuului, sitä tyhmempi oli.
Hildegardin tapa ajatella oli keskiajalla tavallinen, mutta sille on olemassa toinen selitys, lähes itsestäänselvyys, kuin älyllisten lahjojen sitominen säätyluokkaan. Mahdollisuus koulutukseen ja itsensä sivistämiseen oli vain ylempiin säätyihin kuuluvilla. Lukeminen ja kirjasivistys kuuluivat lähinnä vain munkkien ja ylhäisaatelisten naisten yksinoikeuksiin. Ylhäistä syntyperää olevien miesten etuoikeus ja tehtävä taas oli oppia johtamaan ja sotimaan. Alemmat säädyt hoitivat käytännön työt, joissa ei lukeneisuutta eikä sotataitoa tarvittu. Lisäksi on huomattava, ettei Hildegard yrittänyt muuttaa yhteiskunnan rakenteita, vaan hän pyrki selittämään niiden olemassaolon ja tarkoituksenmukaisuuden pelastushistoriallisesta näkökulmasta käsin.
Hildegard erotteli aateliset syntyperän perusteella ylempään ja alempaan luokkaan. Johtavaan ryhmään kuuluivat korkeissa viroissa olevat ruhtinaat ja vapaat aateliset. Alempaan ryhmään kuuluvilla oli tiettyjä velvollisuuksia johtavalle aatelille. Ministeriaalit kuuluivat Hildegardin mukaan jälkimmäiseen ryhmään.
Hildegardille oli olennaista rajalinja ylempää ja alempaa syntyperää olevien aatelisten välillä. Hän sitoi aateluuden ja pyhyyden toisiinsa pitäen aatelisten hallitsijalaatua pyhitysjärjestykselle välttämättömänä. Hildegard liittyi näin Isidorus Sevillalaisen jo varhaiskeskiajalla esittämään ajatukseen kristillisestä veripyhyydestä. Tämä oli hänen ratkaiseva perustelunsa aatelisen luostarinsa säilyttämiselle ylhäisaatelisena.
Kirkon sisäisen ja ulkoisen uudistuksen alettua sydänkeskiajalla Hildegardin luostarin aateluusperiaate edusti lähes vanhentunutta käytäntöä, kun taas Tenxwind Andernachilaisen mielipiteet vastasivat kirkon uudistuslinjaa. Tenxwindin ja hänen veljensä Richardin toiminta 1100-luvun alkupuoliskon vaikuttavimmassa köyhyys- ja katumusliikkeessä oli luonut perustukset uudelle elämänmuodolle luostarissa. Ensimmäisen kerran aateliin kuulumattomat pääsivät osallisiksi luostarielämän tarjoamasta vaikutuskentästä. Siihen asti se oli ollut suuressa osin Eurooppaa aatelisten yksinoikeus.
Tenxwind olisi hyvin voinut viitata useisiin aikansa hengellisiin johtajiin saadakseen tukea ajatuksilleen. Esimerkiksi Bernhard Clairvauxlaisen kirjoituksista hän olisi löytänyt vaikuttavan auktoriteetin. Tenxwindin mielipiteet edustivat 1100-luvun puolessavälissä laajalle levinneitä ajatuksia.
Andernachin luostarin johtaja koki Hildegardin aateluutta korostavat ajatukset mahdollisesti uhkaksi juuri saavutetulle uudistukselle. Tenxwind oli johtanut omaa luostariansa menestyksekkäästi jo usean vuosikymmenen ajan, kun Hildegard vasta aloitteli abbedissana. Tenxwind oli kokenut myös sen, miten eri säätyluokista olevat ihmiset pystyivät elämään rauhassa rinnakkain, kun hänen luostariinsa oli tullut myös ylhäisaatelisia naisia. Hildegardin vastaus Tenxwindille oli johdonmukainen jatko Scivias-teoksessa, Hildegardin ensimmäisessä näkykirjassa, esitetyille ajatuksille. Hildegard piti arvostetun ja kokeneen kanonissaluostarin johtajan ajatuksia väärinä. Hän kirjoitti Tenxwindille hyvin arvovaltaisesti kehottaen tätä olemaan tavoittelematta sellaista, mikä alemmalle säädylle ei kuulunut. Itse asiassa Hildegard syytti Tenxwindiä lähes suoraan ylpeydestä eli perisynnistä.
Kirjeenvaihdon tarkastelu ei ainoastaan valota hyvin Hildegardin käsitystä itsestään, vaan myös hänen näkemyksiään vallankäytöstä. Näyttää siltä, että Hildegardin itsetunto oli erittäin korkealla. Hän ajatteli olevansa erittäin lähellä Jumalan tarkoittamaa ihanneihmistä, koska oli sekä ylhäisaatelinen että nunna. Hänhän korosti nunnien olevan Kristukselle vihittyjä neitsyitä, joita koskivat eri säännökset kuin naimisissa olevia naisia. Hildegardin säätyjen erotteluun sisältyy myös se ajatus, että alempiin säätyihin kuuluvien tuli aina olla alamaisia ylempisäätyisille. Hildegard itse ylhäisaatelisena nunnana ja neitsyenä eli lähes paratiisinomaisessa tilassa ja kuului täten ylimpään säätyyn myös hengellisessä mielessä. Sen vuoksi hänellä oli omasta mielestään oikeus toimia auktoriteettina monissa asioissa.
Hildegardin ja Tenxwindin kirjeenvaihto kertoo kahden vahvan naisen ajatusten kohtaamisesta ja siitä, että sydänkeskiajan yhteiskunnassa aivan kuten nyky-yhteiskunnassakin oli suuria eroja Raamatun tulkinnassa ja yhteiskuntanäkemyksessä. Vahvasti ilmaistuna voisi sanoa että erilaiset ideologiat elivät rinnakkain, välillä rauhassa ja välillä toisiinsa törmäten.
paivi.salmesvuori (at) helsinki.fi