Heinrich Suso ja munkin maine

  • By Tiedottaja
  • 16/09/2013
  • Comments Off on Heinrich Suso ja munkin maine

Historiallisia Papereita 1:
Pyhät ja pahat keskiajalla

Heinrich Suso ja munkin maine

Meri Heinonen

ISSN 1456–8055

Vuosien 1362-63 välisenä aikana dominikaanimunkki Heinrich Suso (n. 1295-1366) kokosi kansankielisistä teoksistaan kokoelman nimellä Exemplar, josta on säilynyt lukuisia käsikirjoituskopioita. Miksi hän tämän teki? Teoksensa esipuheessa hän kirjoitti, että erityisesti kokoelman toisesta kirjasta eli Pienestä kirjasta ikuisesta viisaudesta (Büchlein der Ewigen Weisheit) oli liikkeellä niin kotimaassa kuin ulkomailla versioita, joita taitamattomat kirjurit olivat kopioineet ja jättäneet pois osia tai lisänneet tekstiin, mitä itse olivat halunneet. Siksi Ikuisen viisauden palvelija (Suso) oli kerännyt ne yhteen ja laittanut järjestykseen, jotta jokainen voisi niistä löytää oikeat esikuvat samaan tapaan kuin siitä kirjoituksesta, johon Jumala hänet alunperin innoitti.

Miksi Heinrich Suso, munkki ja mystikko, oli huolestunut omien kirjoitustensa virheellisestä leviämisestä? Hänen kirjoituksistaan, etenkin omaelämäkerrastaan Leben Seuse on esitetty monenlaisia arvioita. Suson itsensä Elämään kirjoittaman prologin mukaan hänen hengellinen tyttärensä (Elshbeth Stagel) oli kirjoittanut salaa muistiin kertomuksia hänen elämästään, alkuvaiheistaan ja edistymisestään. Elshbeth oli pyytänyt saada kuulla näitä tarinoita omaksi lohdukseen ja opastuksekseen niin kirjeissä kuin henkilökohtaisissa tapaamisissakin. Saatuaan selville, että Elshbeth olikin kirjoittanut kertomuksia ylös Heinrich oli pitänyt tekoa hengellisenä varkautena ja vaatinut kirjoituksia itselleen. Elshbeth olikin lähettänyt osan, jotka Heinrich oli polttanut, mutta yrittäessään tuhota seuraavaa erää jumalallinen ilmoitus oli estänyt häntä. Tästä syystä Suso julkaisi tekstit sanojensa mukaan sellaisina kuin Elshbeth oli ne itse käsin kirjoittanut.

Suson kirjoitusten selittäjänä elämäkerta on varsin mielenkiintoisessa asemassa. Toisaalta se ei ole hänen kirjoittamansa, mutta yleisesti sitä kuitenkin pidetään Suson tuotoksena onhan se ainakin hänen kokoamansa, tarkastamansa ja korjaamansa. Elämäkertaa on kuvattu mm. autohagiografiaksi ja esim. Richard Kieckhefer on käyttänyt sitä verrannollisena juuri hagiografisiin teksteihin. Onkin totta, että elämä sisältää monia pyhimyselämäkerroille tyypillisiä elementtejä. Siinä on mukana ihmeitä, jotka ovat melko selvästi myöhemmin lisättyjä. Samoin tietyt hagiografiset topokset toistuvat Suson elämässä. Kieckhefer on korostanut erityisesti elämästä välittyviä, nimenomaan myöhäiskeskiajalle tyypillisiä, hagiografisia elementtejä kuten kärsivällisyys kärsimyksissä, omistautuminen passiolle, katumus sekä ilmestykset ja hurmokset. Nämä ovat hagiografioissa voimallisesti läsnä vakuuttamassa lukijaa kohdehenkilön yli-inhimillisestä sankaruudesta ja antamassa malleja. Ei kuitenkaan malleja täysin samanlaiseen elämään vaan ohjaamassa kristittyä oikeansuuntaiseen hurskauteen.

Suson elämä poikkeaa kuitenkin pyhimyselämäkerroissa siinä, että hän ei suinkaan aina, tuskin koskaan, osoita erityistä sankaruutta kärsimyksissä ja Jumalan tahdon viipymätöntä ja riemullista hyväksyntää. Suson kamppailu kuvataan päinvastoin varsin inhimilliseksi ja usein hän valittaa ja tuskailee Jumalalle kärsimyksiään ja kohtaloaan, ennenkuin oppii näkemään ne osoituksena Jumalan rakkaudesta ja antautumaan niille. Mielestäni hän seuraakin traditiota, jossa kyse on opetuksellisuudesta ja oman elämän tarjoamisesta esikuvaksi samaan tapaan kuin Augustinus teki Tunnustuksissaan (Confessiones) tai Piérre Abelard Historia Calmitatumissa tai Guibert Nogentlainen omassa ‘elämäkerrassaan’ De vita sua sive monodiarum. Teoksissa on kyse päähenkilön kasvamisesta ja kehityksestä suhteessa Jumalaan ja hänen elämänsä esitetään esikuvana ja mahdollisuutena myös muille ongelmatilanteissa ponnisteleville.

Frank Tobin onkin korostanut Suson elämän olevan tarkoitetun juuri esikuvaksi luostarissa eläville nunnille, sillä teos kuvaa tarkasti mm. aterioita, rukouskäyttäytymistä ja kääntää erilaiset maalliset juhlat kuten karnevaalit, hengellisiksi juhlatilaisuuksiksi. Heinrich Suso oli ilmeisesti ottanut varsin vakavasti kerjäläisveljestöille annetun tehtävän huolehtia uskonnollisten naisten sielunelämästä. Leben Seuse onkin eräänlainen sekoitus hagiografiaa ja opetuksellista elämäkertaa. Tämä johtunee kirjan luonteesta. Se syntyi kahden ihmisen kirjoitusten ja intressien myötä. Elshbeth Stagel korosti Suson pyhimyksellisyyttä ja hänen elämänsä ihmeitä, kun taas Suso itse näki kokemuksensa ennenmuuta ohjenuorana muille.

Suson elämäkerran yhtenä peruspiirteenä on kärsimys ja sen vaikutus ihmisen ja Jumalan suhteessa. Nuoruudessaan Suso keskittyi oma ruumiinsa kiduttamiseen mitä mielikuvituksellisimmilla välineillä. Hänen edistyttään tässä 22 vuoden ajan, Jumala ilmoitti, että vielä suurempia kärsimyksiä olisi edessä. Ne liittyisivät ennenmuuta siihen, että Suso ei itse voisi niitä kontrolloida ja ne kohdistuisivat hänen maalliseen maineeseensa ja kunniaansa. Jumala huomautti, että aiemmin ihmiset olivat arvostaneet Susoa tämän askeettisen käytöksen vuoksi, mutta nyt hän joutuisi kohtaamaan pilkkaa, halveksuntaa ja häpeää julkisesti. Jopa ystävät ja tukijat kääntyisivät häntä vastaan ja näyttäisi siltä, että koko maailma ja jopa Jumala olisivat hänet hylänneet.

Tämän jälkeen seuraakin melkoinen määrä erilaisia nöyryytyksiä ja syytöksiä. Varsin vauhdikkaissa kuvauksissa esiintyy selvänä ajatus siitä miten suullisessa kulttuurissa, jota myöhäiskeskiaikainen saksalainen kaupunkiyhteisökin edustaa, tieto leviää ilman kontrollia muuttuen matkan varrella aina vain “pahemmaksi”. Seurauksena saattaa olla esim. kansanjoukkojen raivostuminen. Vielä myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussakin suullisen kulttuurin vaikutus oli hyvin voimakas ja se vaikutti ihmisten toimintaan omassa kulttuurisessa ympäristössään. Ihmisen maine yhteisössä saatettiin tuhota suullisesti, huhujen ja puheiden kautta. Samaan tapaan hyvää mainetta pidettiin yllä puheiden ja juttujen avulla. Erilaiset sosiaaliset verkostot ja ihmisen hyvä tai huono maine niiden piirissä loivat reunaehdot hänen mahdollisuuksilleen toimia erilaisissa tilanteissa.

Susosta liikkui elämäkerran mukaan monia huhuja ja hän joutui kohtaamaan ainakin seuraavat ongelmat. Häntä syytettiin pyhätön ryöstämisestä ja hänen kirjoituksiaan arvosteltiin ja niiden väitettiin saastuttavan koko maan kerettiläisellä roskallaan. Häntä syytettiin myös kaivojen myrkyttämisestä juutalaisten apurina tarkoituksenaan tappaa kaikki lähiseutujen asukkaat. Samoin häntä väitettiin erään lapsen isäksi niin, että tarina levisi varsin laajalle ja sai useimmat epäilemään hänen pyhää kunniaansa. Erityisen suuren tuskan ja häpeän Susolle tuotti myös se, että hänen sisarensa, joka oli myös antautunut uskonnolliselle uralle oli joutunut huonoon seuraan, langennut syntiin ja tämän seurauksena vielä paennut järjestöstään.

Siitä miten ilkeät puheet levisivät kertoo Suso itse seuraavaa: “Nämä tarinat levisivät kauas koko maaseudulle ja valitettavasti jokainen lisäsi siihen mitä halusi ja kertoi sen sitten eteenpäin. Esitettiin, että hän oli pistänyt itseään sormeen ja levittänyt sitten verta krusifiksiin, jotta ihmiset luulisivat, että krusifiksi vuosi verta itsekseen ja että hän olisi näin tehnyt ahneudesta saadakseen ihmiset luopumaan arvokkaista esineistään. Sellaista pahaa hänestä puhuttiin muissa kaupungeissa ja maaseudulla ja kun kaupungin porvarit saivat kuulla tästä suuresta valheesta oli hänen paettava yöllä kaupungista, sillä he ajoivat häntä takaa ja olisivat tappaneet, jollei hän olisi paennut.” Osa tarinoista onkin melko mielikuvituksellisia ja on selvää, että niiden taustalla ei aina ole ollut todellisia tapahtumia. Frank Tobin onkin kuvaillut Susoa henkilöksi, jolle oli tärkeämpää kertoa hyvä tarina kuin pysyä aivan totuudessa. Tässä mielessä Suson voidaan ajatella edustaneen tyypillistä hagiografista ‘suuntausta’, jossa totuudella ja tarkkuudella ei niinkään ollut väliä, vaan tarpeellista oli kertoa Jumalan ihmeellisyydestä ja ihmeistä.

Tältä kannalta kiinnostavaa on, että Suso kuitenkin koki tärkeäksi oikaista omia kirjoituksiaan ja olla luottamatta jumalallisen sanoman voimaan itsessään. Ongelmaa voi mielestäni tarkastella kahdesta toisiinsa liittyvästä näkökulmasta. Asia, johon Suso ei kiinnitä erityisen suurta huomiota elämässään, mutta joka vaikutti suurestikin hänen kirjoittamiseensa ja asenteeseensa kirjoituksiaan kohtaan, oli hänen joutumisensa syytetyksi kerettiläisyydestä. Tämä tapahtui ilmeisestikin v. 1330 Maastricthissa dominikaanien omassa tuomioistuimessa, jossa kaksi häntä dominikaanien hierarkiassa korkeammalla olevaa henkilöä, koettelivat häntä ankarasti ja syyttivät häntä monista asioista mm. kirjojen harhaoppisuudesta. Tämän seurauksena hänet pidätettiin joksikin aikaa myös opettajantoimestaan, vaikka lopulta kirjoitukset todettiinkin puhdasoppisiksi.

Susolle asia oli erityisen vaikea, sillä hänen opettajaansa Mestari Eckhartia oli myös epäilty kerettiläisyydestä ja postuumisti osa hänen kirjoituksiaan oli tuomittu. Eckhartin merkitys Susolle oli varsin suuri, sillä opettaja oli ensimmäinen, joka oli saanut Suson uskomaan, että tämä ei ollut syyllistynyt simonian syntiin. Suson vanhemmat olivat lahjoittaneet rahaa dominikaaniluostarille saadakseen poikansa hyväksytyksi järjestöön jo 13-vuotiaana eli kaksi vuotta ennen virallista ikää ja Heinrich kärsi tunnonvaivoja vielä yli 20-vuotiaana ja oli vakuuttunut siitä, että hänet oli tuomittu ikuiseen kadotukseen.

Suson teos, johon syytökset ilmeisesti viittasivat oli hänen ensimmäinen teoksensa eli Pieni kirjanen totuudesta (Büchlein der Wahrheit) Se oli Suson tuotannossa teologisin ja siinä on nähtävissä Eckhartin selvä vaikutus. Toisaalta Suso pyrki siinä puolustamaan Eckhartin oppia ja toisaalta irtaantumaan siitä. Suso kirjoitti teostaan oletettavasti Eckhartin syytösprosessin aikana ja pyrki omassa kirjassaan sulauttamaan yhteen kunnioitetun mestarinsa opin ja kirkon hyväksymän puhdasoppisuuden. Tämä johti kuitenkin melko ristiriitaisen teoksen luomiseen ja myös siihen, että Suson myöhemmissä kirjoituksissa kirjoitustyyli oli varsin toinen.

Suso kirjoittaakin vielä Exemplarinsa esipuheessa elämäkerrastaan, että se oli hänellä vuosia lukittuna arkkuun eikä hän näyttänyt sitä kenellekään, sillä ei ollut vielä elinaikanaan halukas paljastamaan itseään. Huomatessaan kuitenkin, miten alaspäin viettävää polkua ihmiskunta oli kulkemassa, hänen hyvä tahtonsa sai ymmärtämään, että oli parempi esittää kirja uskonnolliselle esimiehelleen kun oli vielä itse elossa ja kykenevä puhumaan sen totuudellisuuden puolesta. Susolla oli varsin suuri huoli siitä, että hänen kuolemansa jälkeen ymmärtämättömät ihmiset saattaisivat tuomita hänen kirjansa, koska valheellisesti eivät haluaisi tunnustaa hänen hyviä aikeitaan ja olisivat ymmärtämättömyydessään ja karkeudessaan kykenemättömiä käsittämään kirjaa ja sen tarkoitusta. Suso vielä viittaa esipuheessaan siihen, miten yleistä tällainen kuolemanjälkeinen ilkeämielisten ihmisten toiminta onkaan.

Niinpä Suso kertomansa mukaan antoi kirjan luettavaksi korkealle mestarille Bartholomeukselle, joka periaatteessa hyväksyi kirjan sen luettuaan. Bartholomeus valitettavasti kuitenkin kuoli Suson toimitustyön aikana ja hän ei ehtinyt nähdä lopullista versiota, mikä aiheuttikin Susolle suurta päänvaivaa. Ongelma kuitenkin ratkesi, kun Bartholomeus näyssä ilmestyi Susolle ja hyväksyi kirjan lisäyksineen ja ilmoitti, että oli Jumalan tahto, että kirjaa kierrätettäisiin hyväsydämisten ihmisten keskuudessa, jotka halusivat kirjaa oikein aikein.

Suso suhtautui siis vielä viimeisinä elinvuosinaan varsin pelokkaasti siihen vastaanottoon, jonka hänen tekstinsä mahdollisesti saivat ja hän pyrki vahvistamaan sanomaansa mestari Bartholomeuksen arvovallalla. Jo aiemmin hän oli muuttanut kirjoitustyylinsä huomattavasti vähemmän teologiseksi ja keskittynyt kirjoissaan lähinnä käytännöllisiin neuvoihin uskontoelämän suhteen ja Jumalan rakkauden ylistämiseen. Hän oli rajannut tuotannostaan pois mm. vaikeat Jumalan olemuksen määrittelyt tai ihmisen ja Jumalan välisen mystisen suhteen teologiset kuvaukset. Ainoassa latinankielisessä teoksessaan Horologium Sapientiae, joka oli muunnelma hänen alunperin kansankielellä kirjoittamastaan Pieni kirjanen ikuisesta viisaudesta, hän moitti kouluissa annettavaa teologian opetusta ja sitä harjoittavien motivaatiota. Hänen mielestään koulutus oli kuivaa ja edisti vain turhamaista ja itsekeskeistä saivartelua. Suso, joka itse oli saanut varsin hyvän koulutuksen, kääntyi niitä vastaan, jotka halusivat kääntää toisten hyvässä tarkoituksessa kirjoittamat sanat oppineisuuden nimissä vääriksi ja harhaanjohtaviksi.

Suson huoli omista kirjoituksistaan voidaan liittää laajemmin keskiaikaisessa kulttuurissa tapahtuneeseen muutokseen. Hänen kirjoituksensa osuvat ajankohtaan, jolloin kirjallinen kulttuuri levisi tehokkaasti aiemmin lähinnä suullisena toimineeseen maailmaan. Toki vielä pitkään suuri osa informaatiosta välittyi puheen kautta, mutta 1300-luvulla voidaan puhua lukutaitoisten määrän kasvusta ja lukutaidon leviämisestä kirkon ulkopuolelle. Niin aateliset kuin kaupunkien porvaritkin alkoivat entistä enemmän opettaa jälkeläisiään lukemaan. Paperin yleistyessä kirjat myös halpenivat ja olivat aiempaa edullisemmin maallikoidenkin saatavissa. Samoin myöhäiskeskiajalle tyypillinen henkilökohtaisen Jumalasuhteen etsintä otti ohjeekseen entistä laajemmin kirjalliset oppaat ja kuvaukset uskonnollisesta elämästä. Tuntien kirja, joka oli maallikoille suunnattu hartaudenharjoituskirja, oli myöhäiskeskiajan ehdoton bestseller. Se korosti myös kirjan ja ihmisen ja Jumalan suhteen yksilöllisyyttä ollen ainutkertainen ja käyttäjälleen henkilökohtaisesti tehty. Ilmeisesti myös sisälukutaito ts. hiljainen lukeminen yleistyi keskiajan lopulla ja teki lukemisesta nopeampaa. Samalla se yhdisti uudella tavalla itsekseen lukemisen ja meditaation tavaksi lähestyä Jumalaa.

Tekijän/kirjailijan syntymästä on viime vuosikymmeninä keskusteltu runsaasti ja yleensä tekijyyden syntymä on sijoitettu uuden ajan alkuun; Foucault’a myötäillen joko 1500-luvulle, jolloin tekijä alkoi lain edessä olla vastuussa kirjoituksistaan tai kenties vielä useammin 1700-luvulle, jolloin kirjallisuus kaupallistui ja kirjailijat alkoivat saada oikeuksia omiin teoksiinsa. Tästä huolimatta pienempiä muutoksia tekijyydessä voidaan havaita aiemmin mm. 1300-luvulla. Skolastiikan myötä oli teoksen kirjoittajasta tullut sen kirjoittaja käytännöllisestikin, sillä monet skolastikot luopuivat kirjureista ja kirjoittivat itse oman tekstinsä. Samalla myös alettiin luoda kokonaan uusia teoksia, jotka eivät enää olleet entisten toisintoja, kokoelmia tai kommentaareja vaan teoksia, jotka syntyivät kirjoittajan omien ajatusten tuloksena eivätkä yksinomaan viitanneet jo aiemmin syntyneisiin teksteihin. 1200-luvulla skolastikot kuten Nicolas Lyralainen, pitivät itseään kirjoittajina ja olivat ylpeitä omista töistään, jotka virtasivat heidän kynistään. 1300-luvulla myös muussa kirjallisuudessa omaksuttiin sama ajatus. Etenkin kansankielisen kirjallisuuden syntyessä voimistui käsitys siitä, että tekstit eivät olleet vanhoja, aiemmin kerrottuja tarinoita vaan uusia, kirjoittajansa luomia.

Muutos näkyi kielenkäytössäkin ja esimerkiksi latinassa ja ranskassa kirjoittaa sanasta tehty substantiivi kirjoittaja ei enää tarkoittanutkaan kirjuria tai kopioijaa vaan henkilöä, joka loi/kirjoitti teoksen. Samoihin aikoihin kaunokirjallisiin teoksiin alettiin liittää kuvia niiden kirjoittajasta, joka myös korosti ajatusta teoksen luojasta. Kuuluisimpia näistä lienee kuva Christine de Pizasta ojentamassa omaa teostaan Isabella Baijerilaiselle.

Samoin kirjoittajien huoli omista tuotoksistaan kasvoi, sillä ainakin Petrarcasta kerrotaan, että häntä kauhistutti se, että hän ei saattanut tunnistaa omaa tekstiään kun kopisti oli tehnyt siitä oman versionsa. Petrarca ratkaisi ongelmansa ns. ‘kirjailijan kirjalla’, jonka kirjoitti omin käsin ja kierrätti lähipiirissään ja antoi sitten ammattitaitoisille kopisteille jäljennettäväksi. Tässä mielessä Suso toimi hyvin saman tapaan. Hän myös vaikutti kirjoihinsa liittämällä itse kaikki kansankieliset teoksensa yhdeksi kokonaisuudeksi. Keskiaikaiselle etenkin kansakieliselle käsikirjoitukselle oli tyypillistä, että siihen oli koottu yhteen useiden eri kirjoittajien tekstejä, osa anonyymejä ja osa jollakin tapaa identifioituja. 1300-luvulta lähtien on kuitenkin nähtävissä selvä tendenssi sitoa samoihin kansiin joko saman kirjoittajan useampia teoksia tai vain yksi teos.

Aiemmin keskiajalla tekijyys/kirjailijuus olikin liitetty vain suuriin auktoriteetteihin kuten Pliniukseen, Hippokratekseen, Aristoteleeseen, Augustinukseen, Albertus Magnukseen. Roger Chartierin mielestä keskiajan lopulla kansankielisen kirjallisuuden piirissä syntyy kuitenkin vastaavia hahmoja, kirjailijoita sanan modernissa mielessä ja hän viittaakin Petrarcaan, Bocaccioon ja Danteen. Mielestäni kuitenkin myös Suso käsitti itsensä kirjailijaksi ja kirjalliseksi hahmoksi ja vastasi suullisessa kulttuurissa elävälle ympäristölleen kirjallisesti. Hän kirjoitti vielä keskiaikaiseen tapaan jumalalliseen auktoriteettiin nojaten, mutta näki oman osuutensa kirjan tuotannossa varsin suurena, syyttihän hän Elshbet Stagelia hengellisestä varkaudesta ja huolehti kopioiden oikeellisuudesta. Tässä mielessä on myös ymmärrettävä hänen huolensa kirjojen kerettiläisyydestä. Vielä sata vuotta aiemmin mystikko olisi vakuuttanut harhaopista syytettynä, että Jumala oli hänelle näin ilmoittanut ja hän puhui Jumalan sanoja. Suso kyllä nojasi Jumalaan, mutta koki itsensä lopulta vastuullisena kirjoituksistaan ja siksi huolehti ankarasti omien kirjojensa vastaanotosta ja oikeanlaisesta kopioimisesta.

Kirjoituksilla hän lopulta myös vastasi kaikkiin itseensä kohdistuneisiin syytöksiin, niin kansanjoukkojen parissa kiertäneisiin huhuihin kuin kerettiläisyyteenkin, joihin hän ei koskaan puheellaan julkisesti ottanut kantaa. Hänen kärsimyksensä saivat merkityksensä kirjoituksen kautta ja hänen maineensa puhdistui, vieläpä kirkastui huomattavasti ja levisi entistä laajemmalle kirjallisessa muodossaan kuin koskaan huhuina ja puheina.

Martin Irvine on nähnyt Abelardin myöhemmän tuotannon eräänlaisena maskuliinisuuden uudelleenrakentamisena, jonka kautta Abelard vastasi itseensä kohdistuneisiin kerettiläisyysyytöksiin osoittamalla kirjoituksillaan oman älynsä ja henkensä terävyyden oppineiden yhteisölle 1100-luvun lopun skolastisessa kulttuurissa. Suso käytti samaa kirjallista välinettä uudenlaisessa ympäristössä, omassa kontekstissaan ja levittäen mainettaan niin luostareihin, puoliuskonnollisiin yhteisöihin kuin muillekin uskonnollisista kysymyksistä kiinnostuneille maallikoille. Suso, joka edusti jumalallista näkijää, mutta joka otti kirjoituksensa kuitenkin uudella tavalla omalle vastuulleen käytti uuden ajan “mediaa” eli kirjaa/kirjoitusta oman maineensa aktiiviseen puhdistamiseen ja levittämiseen suullisessa, mutta hyvää vauhtia kirjallistuvassa kulttuurissa.

Comments are closed.

Yläpalkin kuva: I. K. Inha – Suomalaista maaseutua, 1899.